vaikka erosta on jo 1,5 vuotta….

Yhä ailahtelee mielialat kovin, välillä tuntui että olen päässyt eron yli ja tasapainossa..nyt olen pari viimesitä päivää itkenyt pari kertaa sielun pohjasta.
Miettinyt miksi kävi kuten kävi.Olimme yhdessä 5,5v, josta asuimme yhdessä 4v. HÄn oli ensimmäinen jonka kanssa asuin yhdessä vaikka olen jo yli 30. Itse oli asunut jo pidempään yksin, hän muutti äitinsä luota luokseni, ja oli minua hieman nuorempi monessa kokematon ja arka kaikelle palautteelle vaikka miten hienosti tai varoen olisi esittänyt. Se oli aina hänelle piikki, jonka sain tuntea nahoissani.

Mietin mitä tein väärin,vai teinkö mitään väärin, muuta kuin sen että yritin aina uudelleen vaikka totesin että ei voi olla näin vaikeaa. Epäilin jatkuvasti omia tunteitani, onko vaatimukseni suhteelle liialliset? Sitten ajattelin etten voi nyt luovuttaa, että jospa se tästä muuttuu paremmaksi, olinhan jo niin paljon nähnyt vaivaa ja aikaa suhteemme eteen jahänen hyvinvointinsa eteen, ja puolustanut omia rajojani ja arvojani.

Yritimme lastakin, raskaudet päättyivät keskenmenoihin joille ei löytynyt syytä, mutta aina raskaana ollessa ajattelin että jos tulee keskenmeno, jätän tuon miehen. Toisaalta olin onnellinen raskaudesta,ja niin hänkin.
Yhteiselo vain tuntui niin kovin vaikealta, olimme niin erilaisia, kuin yö ja päivä.kaikessa.
Itse olin hyvin itsenäinen, asunut yksin vuosia, aamuvirkku, liikunnallisesti aktiivinen
hän päinvastainen, myös arvomaailmoiltaan, joskin niissä hän tuli vastaan vuosien mittaan mietittyään asioita jotka aiemmin olivat olleet hänelle täysin vieraita.

Riitelimme usein, mutta oli myös helliä hetkiä, lähellä olemista.
Kaikesta huolimatta hän välitti, mutta ehkäpä syynä ongelmiin oli tunnekuorma josta hän oli täysin tietämätön. Minä tiedostin omani ja tein töitä itseni kanssa, ja yritin tukea häntä setvimään omaansa, edes tiedostamaan asioita.
Hän oli minulle läheisin ihminen ketä olen päästänyt lähelleni, näkemään minut juuri sellaisena kuin olen, aivan täysin. Kukaan ystävistäni ei tunne minua niin totaalisesti.

Tuntuu raskaalta olla yksin, hän ei enää ole jakamassa asoita kanssani, vaikka voin tietty soittaa, ja joskus hänkin soittelee. Minä halusin eroa, mutta miksi se yhä koskee niin.? Hän elää nykyään uudessa suhteessa, minä yhä yksin.
Pelottaa tämä yksinäisyys, löydänkö koskaan ketään jonka haluan/kykenen päästämään lähelle ja luottamaan, ja saanko kokea enää koskaan miten ihanaa on jakaa elmänsä toisen kanssa ja tuntea turvaa siitä että on joku joka välittää ja haluaa olla kanssani ja kenen kanssa myös minä haluan olla.