Negatiivinen ja kontrolloiva mies ja avioliitto
Mä oon tosi hankalassa tilanteessa. Oon avioliitossa mieheni kanssa vaikka olemme nuoria. Mä rakastan miestäni ja jollain tasolla mieskin varmasti mua rakastaa myös. Ongelmia kuitenkin on ja kumpikin meistä on varmasti oman ripauksensa niihin tuonut.
Aloitan kuvailemalla miestäni. Hän on sulkeutunut ja tulee vain harvojen ihmisten kanssa toimeen. Useimpia ihmisiä hän pitää ääliöinä ja idiootteina. Moni mun kaveri ja ystävä on tällä listalla (vain yksi ei taida olla). Itsellään hänellä ei kai ole ystäviä, koska en ole kertaakaan ketään heistä nähnyt eikä hän heistä ole puhunut (paitsi kysyessä asiasta kyllä sanoo, että on paljon kavereita). Hän on hirveän kriittinen melkein kaikkea kohtaan (ihan yleisesti kaikkea, sanotaan nyt vaikka että maailmaa). Muiden mielipiteet ovat typeriä ja ääliömäisiä, jos ne eroavat hänen omastaan. Hän on hyvin kärkäs mielipiteissään eikä oikein osaa keskustella riitelemättä ellei hänen kanssaan ole samaa mieltä. Hän saattaa henkisesti hyökätä kimppuuni, jos sanon jotain, josta hän ei pidä. Toisinaan hän käyttäytyy myös fyysisesti aggressiivisesti ja saattaa jopa lyödä (tässä kohtaa huomautan, että itsekin saatan toisinaan saada hallitsemattoman raivarin, jolloin saatan lyödä. Käyn asian takia psykologilla). Esimerkiksi äsken, kun yritin selittää hänelle, että mua hermostuttaa hänen ajatuksensa käydä koulu huolimattomasti läpi huonoilla numeroilla ja sitten EHKÄ mennä töihin, jos jaksaa tai sitten pelata pokeria, jossa hän ei oikein pärjää vielä. No, hänhän menetti hermonsa. Ensinnäkin minä olin idiootti ja typerä, kun luulin, että maailma toimii niin, että koulunumeroilla olisi mitään väliä mihinkään, koska jos sulla on se ammattipaperi, niin kyllä se riittää vaikka numerot olisivat huonot. Ja olen todella lapsellinen ja ääliömäinen, kun luulen tietäväni jotain jostain kun en selvästikään tiedä. Ja sanojensa vakuudeksi hän nappasi jakkaran ja löi sen palasiksi. Koirani tästä tietenkin säikähti ja menin lattialle rauhoittelemaan sitä, paijaamaan ja juttelemaan rauhallisesti, koska se ihan tärisi. No SEKIN oli ääliömäistä ja typerää ja täydellinen idiootti tekee niin, koska ei sillä koiralla mikään ole ja minä kuulemma vaan paapon sitä. Tilanne eteni niin, että aloin itkeskelemään, johon mies ei kiinnittänyt huomiota aluksi, koiraa vasten itkin, koska se mua aina lohduttaa. Mutta jossain vaiheessa se oli naurettavaa mieheni mielestä, että miten mä nyt niin helvetin kiintynyt johonkin koiraan olen, siis eläimeen!
Seuraavaksi hän hyökkäsi uudelleen, kun olin hieman rauhoittunut enkä enää parkunut ääneen vaikka itkin edelleen. Vika on mussa, että hän on niin varuillaan. Koska hän ei koskaan voi tietää, joudunko osastolle (olin viimeksi n. vuosi sitten) ja koskaan ei voi tietää, että mitä keksin ja mitä teen tai en tee. Hänelle tulee siitä paineita, ymmärrän sen toki. Siksi olenkin pyrkinyt, etten puhu murheistani tai ongelmistani vaan mieluummin vetäydyn kirjoittamaan ja kuuntelemaan musiikkia (ja sekin on väärin). Mun olis kuulemma aika alkaa elämään omaa elämää ja lopettaa takertuminen. En tiedä, mitä hän tällä tarkoitti. Ehkä sitä, että olen paljon kotosalla. Se johtuu siitä, että viihdyn kotona ihan hyvin eikä mulla ole vielä hirveästi voimia suuntautua tuonne ulkomaailmaan vaikka siinäkin olen editynyt huimasti. Takertumisesta en tiedä, mitä tarkoitti. Mahdollisesti sitä, että olen usein puhunut, että hankin oman asunnon, mutten ole sitten hankkinut, koska se tuntuu jotenkin pakenemiselta. Nytkin katselen asuntoja, mutten ole puhunut miehelle mitään. Kerron muutosta vasta, kun/jos olen varma muuttavani ja asunto on jo löytynyt. Lisäksi mies sanoi, että mun pitäisi alkaa pitää huolta itsestäni (kuten parhaani mukaan teenkin). Hän vaatii hirveästi minulta, mutta mä en saa vaatia mitään häneltä.
Mies on mun mielestä psykoottinen, mutta en osaa arvioida, että kuinka paljon tällä on vaikutusta hänen tekemisiinsä. Kuitenkin olen vakuuttunut, että vaikutusta on. Hän kuulee puhetta päässään (=muiden ajatuksia), naureskelee ajatuksilleen, puhelee joskus ihan ihmeellisellä logiikalla, on ärtynyt ja suuttuu helposti. Hänen yleisasenteensa kaikkeen on todella pessimistinen ja vihainen. Hän ei tunnu osaavaan tuntea lainkaan empatiaa ja kohtelee muita ihmisiä tylysti. Kerran sain hänet mielenterveystoimistoon, jossa kerroin työntekijöille näitä asioita. He totesivat, että miehen köytös on normaalin rajoissa ja että mä en voi saada miestäni hakemaan apua, jos hän ei itse halua. Joten se siitä sitten.. Alkoivat kyselemään mun voinnista ja ilmeisesti luulivat että vika on korvieni välissä (mitä kyllä itsekin toisinaan epäilen.)
Olemme uskossa kumpikin, mutta mieheni on jotenkin ärsyttävän konservatiivinen. Koska Raamatussa lukee, että mies on perheen pää, niin hänen mielipiteensä luonnollisesti ovat parempia kuin minun, naisen. Ja olen häntä nuorempikin, joten olen tyhmempi enkä ymmärrä mitään. Hän huomauttelee jatkuvasti mun tekemistä synneistä ja ojentaa jatkuvasti mun käytöstä, mutta hän itse ei ota vastaan, jos kauniisti vastaan siihen, että ei hänkään ole synnitön.
Ylipäätään yleisfiilis miehestäni on joskus, että hän vihaa ihan kaikkea mahdollista ja mahdotonta ympärillään. Mikään ei ole koskaan hyvin ja aina kaikki on pielessä. Mitään tavotteita hänellä ei ilmeisesti elämäänsä ole. Ainakin äsken kun niitä kyselin niin vastasi vaan tyylillä, että haluaa käydä kuussa. Mutta kun totesin siihen, että okei, hän ei siis pyri elämässä eteenpäin, jos ei ole tavotteita tai haluja, niin hän suuttui. Huusi, että mikä paskanjauhaja mä olen, ja miksi valehtelen. Alkoi raivoamaan.
Tämä tilanne syö mua hirveästi, koska en enää oikein uskalla tuoda omia ajatuksiani tai tunteita julki. Piilotan murheeni ja suruni enkä jaksa hänen kanssaan jutella mistään, koska jos mulla on mielipiteitä, ne on huonoja. EN jaksa tulla aina lytätyksi ja alistetuksi, joten olen hiljaa ja siedän. Siihenkin mies muuten sanoi, että jos avioliitossa sietää toista niin se riittää (siis ihan tosissaan!) eikä tarvita mitään muita tunteita sotkemaan asioita. Hän kyllä itsekin kysyi, että miksi me aina riidellään, kun se on turhaa. No turhaa se onkin ja olen ihan kyllästynyt tähän. Mutta toinen vaihtoehto on, että nielen kaiken ja olen vain hiljaa ja kiltti vaimo, joka tekee kaiken miehensä pään mukaan. Siihen en kuitenkaan suostu. En ole niin vihainen tai loukkaantunut, jos mulle huudetaan ja raivotaan, mahollisesti rikotaan mun tavaroita ja väheksytään. Mutta kun mun koiraa kuritetaan kovalla kädellä ja siltä vaaditaan kohtuuttomia, niin silloin kilahdan. Sama juttu kissojen kanssa, jotka tosin ovat miehen. Aj, ja mähän en eläimistäkään luonnollisesti tiedä mitään, koska olen lukenut vain kirjoja (ja pyörinyt koko elämäni tallilla) ja hän on sentään asunut aina eläinten kanssa. Joten mun kiantani eläintenhoitoon on väärä, huono ja typerä. Miehen ainoa oikea, koska ”niin on aina tehty”.
Älkää käsittäkö väärin tätä vuodatusta. Mussa on varmasti paljon vikaa enkä edes kuvittele olevani helppo kumppani omassa ailahtelevaisuudessani ja sairauksissani. Mutta tää alkaa mennä mun mielestä jo vähän yli. Mieheni osaa olla aivan uskomattoman ihana ja mahtava. Meillä on hyvät hetkemme ja jos ei olisi, en todellakaan enää olisi tässä miettimässä, että mitä hittoa tekisin. Nyt alkaa kuitenkin jo tuntumaan, että mies ei halua muuttua tai ei ainakaan yritä muuttua. Ja jos totta puhutaan niin en edes tiedä, onko mulla oikeus vaatia toista muuttumaan. (toisaalta hänellä ilmeisesti on oikeus vaatia mua muuttumaan). En saanut häntä yrityksestäni huolimatta hoitoon, en saa häntä menemään vihanhallintakurssille. En saa häneen minkäänlaista otetta. Hän tekee mitä lystää ja milloin lystää, mutta mä en saisi tehdä mitään, mikä ei hänen mielestään ole ookoo ja silti mun pitäisi olla itsenäisempi ja olla välittämättä hänen mielipiteistään (jolloin tuloksena on riita). Jos mies ei hae apua, en yksinkertaisesti jaksa tätä tilannetta, koska silloin en näe toivoa paremmasta. Haluaisin joskus lapsia, mutta nyt kyllä tuntuu vahvasti siltä, etten missään nimessä tämän miehen kanssa, ellei hän muuta käytöstään. Pidän jo hyvin arveluttavana, että hänen seurassaan on eläimiä, sillä hän on niille todella kova! Ei siis varsinaisesti rääkkää tai kiusaa, mutta kohtelee vanhanaikaisesti eikä ymmärrä eläinten luonnollisia käyttäytymismalleja tai esim. koiran elekieltä edes mun selittäessä vieressä että ”lopeta se karjuminen, koira haukottelee, nuolee huulia ja kattoo muualle eikä se istu koska se yrittää rauhotella sua alistumalla makaamaan. Se sanoo sulle koko ajan, että älä ole vihainen, hän on kiltti koira”.
En tiedä, miksi tämän tänne kirjoitin, koska eihän kukaan mua voi tässä tilanteessa auttaa, muuta kuin minä tai mieheni. Olen nyt katsonut omaa asuntoa, jonne koirani kanssa menisin (kissoja tuskin saan sinne viedä, miehen kissat). Ei välttämättä vielä avioeroa, mutta sellainen aikalisä, että hei nyt; tähän on tultava muutos. Saatais kumpikin rauhassa miettiä, että mitkä asiat meille on tärkeitä, mitä halutaan tulevaisuudelta ja että onko toinen lainkaan sellainen, kenen kanssa haluaa jatkaa yhteistä taivalta.
Tuli helpompi olo kun kirjoitin tän. (:
Jotenkin tuli mieleen aspergerin oireyhtymä.
moi Pööpö
hyvä kun kirjoitat.
Kuulostaa jotenkin hyvältä ja terveeltä että olet hakemassa hieman ilmaa välillenne, siis omaa rauhaa ja omaa asuntoa. Se on tervettä itsellisyyttä ja itsestään huolehtimista.
Osaat olla kiltti lemmikeillesi ja puolustaa niitä, mutta ... osaatko jo olla kiltti myös itsellesi? Ja suojella itseäsi. Siihenkin sinulla on oikeus ja .... vähän vastuutakin sillä sinua itseäsi ei kukaan muu suojele ja rakasta kuin sinä itse. Se on meille liian kilteille ja väärällä tavalla kilteille opettelemisen asia ja mahdollista oppia.
Kuulostaa myös siltä, että miehelläsi on ongelmia omasta takaa, ei sun tartte olla hänen parantajansa ja huoltajansa, hänellä on vastuu omasta elämästään ja omista ongelmistaan ja niihin avun hakemisesta. Kannettu vesi ei kaivossa pysy ja se, että haluat pitää omasta elämästäsi huolta ja muutat omillesi saattaa saada hänet heräämään hakemaan apua myös itselleen. Kun toinen, johon voi kohdistaa pahan olonsa, poistuu näyttämöltä (kotoa), joutuukin kaksistaan oman itsensä kanssa, eikä voi enää toista syyllistää tai toiseen kohdistaa sitä käsittelemätöntä ja tunnistamatonta pahaa oloa tai hämmennystä itsessään.
Mulle ei tule asperger niinkään mieleen, mutta ad-hd tulee mieleen. Tai kaksisuuntainen mielialahäiriön, mutta siinä kait pitää olla pidempiä energisiä surraamisjaksoja jolloin ei nukuta moneen yöhön ja toisaalta sitten sellaisia jaksoja jolloin makaa päivätkin öiden lisäksi.
Hei, hyvä kun haet apua ja autat itseäsi. Se ei ole maailmanloppu eikä liiton loppu jos muuttaa erilleen tossa tilanteesa. Se on ennemminkin tervettä itsellisyyttä ja jotain muuta kuin silmien ummistamista.
Ja sitäpaitsi tosta joidenkin viljelemästä ns kristillisestä "mies on perheen pää"-ajatuksesta on muutakin kristillistä tulkintaa olemassa kuin despoottimaisuus tai jäykät sukupuoliroolit avioliitossa. On liittoja, joissa miehestä ei siihen olisikaan. Ja on liittoja, joissa tuo jäykkä malli jäykistää vuorovaikutuksen. On myös liittoja, joissa ajatellaan noin, koska edelliset sukupolvet ovat kasvattaneet sekä pojat jäykiksi ja liian isoon rooliin että tytöt alistuviksi ja liian pieneen rooliin. Jos mies olisi sota-aikana ollut perheen pää, niin eipä perheellä olisi ollut päätä eikä häntää. Naiset ne kotirintaman pitivät pystyssä sotien aikana ja sotien jälkeen vielä hoivasivat rintamalla rusentuneet ja masentuneet miehensäkin.... että sillä lailla🙂👍
...mies voi olla perheenpää, mutta vaimo se niska joka päätä kääntää, sanoi äitivainaa.
Hei! Kiitos tsemppauksesta. Mä olen vieläkin jumissa miettimässä, että miten etenisin. Olen tosi huono jättämään muita yksikseen, jos koen, että voisin itse toista auttaa. Me ollaan nyt jonkin verran juteltu ihan asiallisella linjalla ja mies on kyllä myöntänyt, että hänellä on todella huono olo tosi usein ja että purkaa sitä helposti muhun. Silti en ole vielä saanut häntä hakeutumaan hoitoon. Mietin kun hän on kuitenkin ihan todella paljon mua tukenut, kun mulla on ollut vaikea olo ja silloin en varmasti ole ollut mitenkään hirveän kiitollinen tai mukava. Niin ehkä se olis nyt sitten mun vuoro tsempata ja tukea miestäni.
Mies oli todella pahoillaan, kun kerroin, millainen olo mulla on. Oli siis ihan aidosti pahoillaan ja säikähti, kun kerroin katselleeni omaa asuntoa. Siinä tuli juteltua sitten ihan kunnolla ja mietittiin erilaisia ratkaisuja. Hän kertoi, ettei pidä mua idioottina vaikka usein niin ilmaiseekin, vaan todellisuudessa arvostaa mua valtavast eikä voisi kuvitellakaan elävänsä kenenkään muun kanssa. Mies pelkää jäävänsä yksin, sanoo että tuskin pärjäisi yksikseen. Samalla hän kuitenkin yrittää väheksyä mua, että mäkään en kuulemma yksin pärjää ja että mulla ei yksin ole mitään mahdollisuutta hyvään, onnelliseen elämään. Tämän kun hän päästi suustaan, sanoin vain, että jatketaampa keskustelua myöhemmin, kun osaat taas käyttäytyä. Ja hetken päästä mies pyysikin sanojaan anteeksi.
Meillä on nyt mennyt vähän rauhallisemmalla linjalla. Ilmeisesti meillä kummallakin on samankaltaisia ajatuksia toisistamme. Kumpikin kokee toisen hieman määräilevänä ja kipakkana persoonana. Ja kumpikin meistä kaipaa tukea arjessa selviytymisessä ja toivoisi toisen kuuntelevan enemmän, jos on murheita. Olin hieman yllättynyt, kun mies kuvaili mua määräileväksi, koska omasta mielestäni en sellainen ole. Mutta jos se on mieheni kokemus, en voi sitä vähätellä, koska varmasti siihen on joku syy, miksi tuollainen ajatus hänellä on.
Ajattelin, että tänään voisi taas pysähtyä kunnolla juttelemaan näistä avioliittomme ongelmista sekä tietenkin hyvistä puolista. Me kumpikin tunnutaan tuovan herkästi esiin lähinnä sellaisia 'tämän on nyt muututtava' -tyylisiä asioita ja unohdetaan kertoa, mikä meistä on liitossamme tosi mukavaa ja ihanaa. Toisaalta me halaillaan ja pusutellaan useita kertoja päivässä (oikeastaan melkein aina, kun kävellään toisen ohi tai ollaan yhdessä esim. tupakalla) ja muutenkin meillä on tällaista mukavaa arjen pientä romantiikkaa liitossamme. Mutta pitäisi kummankin varmasti harjoitella tuomaan esille niitä hyviä puolia toisessa. Olen siis itsekin syyllistynyt tähän, että huomauttelen vain negatiivista asioista ja se varmasti vaikuttaa myös miehen sanomisiin mulle. Joten ensimmäinen askel lienee, että alan ihan tietoisesti joka päivä kertomaan, miten mies on mua ilahduttanut omalla käytöksellään.
Miehellä tuntuu olevan nyt erityisen hankala vaihe menossa. Hän nukkuu todella paljon ja saattaa valvoa yön, jolloin on ihan poikki päivällä. Hän on myös hirveän apaattisen ja masentuneen oloinen eikä tunnu jaksavan oikein mitään. Mutta samalla hän on välillä todella hyväntuulinen ja saattaa nostaa mut ilmaan hymy korvissa sekä hakeutuu mun lähelle. En nyt oikein tiedä, että miten mun pitäisi suhtautua tällaiseen ailahtelevaisuuteen.
Vikaa on siis meissä molemmissa ja meidän kummankin tulee muuttaa omaa käytöstään. Mun pitää myös yrittää ymmärtää, että en voi vaatia huonovointiselta mieheltäni liikoja, ja pitää muistaa antaa hyvää palautetta. Miehen tulisi pyrkiä sanoillaan ilmaisemaan mulle, että olen tärkeä ja rakastettu, sekä lopettaa mun väheksyminen. Oikeastaan kummatkin parantamisen aiheet pätevät sekä minuun että mieheeni.
Haluan vielä sanoa tähän loppuun miehestäni hieman taustaa, koska uskon sen vaikuttavan tämänkin päivän käytökseen. Mieheni on elänyt lapsesta asti lastenkodeissa ja sijaisperheissä vanhempiensa alkoholiongelman vuoksi. Teininä hän ajautui hakemaan lohdutusta päihteistä ja onnistui niitä vetämällä lopulta pilaamaan kaikki sisäiset ja ulkoiset puitteet elämässään. Hänellä on todella rankka menneisyys eikä hänellä ole ollut sellaista omaa kotia oikeastaan koskaan, tai ainakaan sellaista, joka tuntuisi omalta. Tästäkin olen puhunut miehelle, että voisi olla hyvä käydä juttelemassa jollekin ammatti-ihmiselle menneisyyden taakoista, mutta ei ole vielä lämmennyt (toisaalta ei niin kärkkäästi kyllä vastustakaan).
Musta tuntuu taas tää kodin tilanne ihan sietämättömältä. Nyt mies on ollut jo viikon menossa kouluun, muttei ole mennyt. Tänään sanoin, että jos ei huomenna mene, niin saa luvan auttaa siivoamisessa. Meillä kun on jako, että mä hoidan kotijutut (oon hoitotuella) ja mies käy koulussa. Oman osuuteni olen pyrkinyt hoitamaan, mutta mies ei hoida omaansa. Viimeksi käynyt koululla marraskuussa... Mutta jos tästä huomauttaa, niin suuttuu ja alkaa raivoamaan, että koulu on ihan hanskassa eikä siihen saa puuttua.
Mua rupes ottamaan päähän sekin, kun me vihdoinkin saatiin tietokone (muutama kk sitten) sen tilalle, jonka mies rikkoi suuttuessaan (oli siis mun kone). Ajattelin, että jes, nyt pääsen kirjoittamaan tuntemuksiani ja juttelemaan netissä asioista ihmisille. No, eipä mennyt ihan niin. En siis tietenkään olisi koko aikaa koneella istunut, mutta typerästi pidin itsestäänselvyytenä, että saisin olla koneella vaikka sen pari tuntia päivässä. Metsään meni se oletus. Mies on kolme viikkoa pelannut nettipokeria (tuhlas muuten munkin pelikassan siihen) ja koneelle pääsee kyllä muutaman tunnin anelun jälkeen vaihtelevasti 10-60min olemaan (ja joutuu kuuntelemaan raivoamista, koska pelit meni pilalle kun jäkätin). Mutta kun eihän siinä mitään kerkeä tehdä, kun toinen hiillostaa, että paljonko kello on ja meneekö vielä kauan. Koskaan ei edes voi tietää, kauanko koneella saa olla. Rauhassa ei ainakaan saa. Paitsi tietenkin nyt; yöllä, kun mies meni jo nukkumaan.
Sekin muuten on ongelma, että en aio nukkua tänä yönä lainkaan. Miksi en? Ei todellakaan huvita, ei vaan huvita. Mä tarvin tän yön omaa aikaa itselleni ja omille jutuilleni. Mutta miestä ärsyttää, koska oon sit päivän 'ihan sekaisin'. Myönnän, olen hyvin väsynyt ja vähän omituinenkin, jos valvon yli vuorokauden. Saatan mainita joskus ennen nukkumaanmenoakin, että nyt on aistivääristymiä. Nyt lupasin yrittää olla sanomatta niistä, koska se(kin) selvästi miestäni häiritsee. Muutenkin tuntuu, ettei kotona saa olla oma itsensä. Jos voin huonosti, yritän olla puhumatta ikävistä fiiliksistäni mitään, ettei se häiritsisi miestäni. Mutta kun nykyään ei kai saisi edes NÄYTTÄÄ huonovointiselta, koska siitä tulee kommentti; "Mitä sä siinä murjotat?! Toi vituttaa mua. Etkö sä tajua, että muillakin ku sulla voi olla paha olla?!". Kyllä mä tajuan, mutta en vaan osaa aina hymyillä edes sitä kuuluisaa tekohymyä. Oon nyt yrittänyt, etten itkisi ainakaan mieheni nähden ja oonkin onnistunut sen tukahduttamaan jo paremmin. Nyt tosin taas itken, mutta saan sen varmasti pian kuriin (eikä mies ole edes näkemässä). Yleensä se itku menee 2-10min ohi, kun oikein pakotan itseni sen tukahduttamaan. Usein menen suosiolla vessaan tai suihkuun itkemään, jos ei saa sitä tukahdutettua. Tänään yritin lenkillä itkeä, mutta eihän siitä mitään tullut... Vaikka olisi kerrankin voinut luvan kanssa itkeskellä.
Ja tästä pääsemmekin sujuvasti seuraavaan aiheeseen; ruoka, liikunta ja kalorit. TIedän olevani sen 7kg ylipainoinen ja mieskin tietää, koska aina välillä huomauttelee siitä (ei siis mitenkään ilkeästi). No nyt se on alkanut kaivella aika paljon ja pyrin sitä painoa pudottamaan. Yritän liikkua niin paljon ku vaan ikinä jaksan. Joskus liikunnat jää pariin tuntiin kävelyä per päivä, joskus kolme h kävelyä, tunti (tai ylikin) hikijumppaa ja puol tuntia lihaskuntoa kotona. Tämä onkin hyvä juttu, koska liikunta on terveellistä. Mutta se ruokapuoli. Mä ahdistun ihan hirveästi, jos syön edes 1500kcal/päivä. 1300kcal on ihan maksimi, minkä hyväksyn päivälle ja sekin on liikaa. Ihanne on alle 500kcal, mutta 800kcal on myös ookoo. Sellainen siedettävä on se max. 1000kcal, mutta siitäkin tulee ahdistusta. Kalorit pyörii mielessä koko ajan ja kaikki pitää laskea. Jos syön mielestäni liikaa, menen oksentamaan. Joskus se oksennus tulee ihan muutenkin. Mies tietää oksentelustani, koska en jaksa salata sitä (olen oksennellut jo vuoden), eikä hän ole asiasta huolissaan, kuten en minäkään. Joku vatsajuttu se on osittain, toisinaan tahallista, muttei tuskin mitenkään hirveän vaarallista. Ei näissä syömisissä muuten olisikaan mitään ongelmia, mutta tosiaan se ahdistus, mikä tulee sekä siitä, että syö liikaa kuin siitä että syö liian vähän. Olen kuin perseeseen ammuttu karhu, jos olen huonoilla syönneillä (tänään alle 400kcal, puoltoista tuntia kävelyä ja puoli tuntia hikiliikuntaa), ahdistaa, olen vihainen ja kiukkuinen, mutta samalla hyvilläni, koska olen saanut pidettyä itseni kurissa ja onnistunut jossain edes. Tiedän, että tästä pitäisi puhua lääkärille, mutta en halua/pysty, koska pelkään, että tähän puututaan enkä saa enää kontrolloida edes itseäni (eli syömisiäni) rauhassa. Kun ei täällä saa mitään kontrolloida, pitää vaan olla hiljaa ja hymyillä ja olla kunnon vaimo vaikka olisi miten kamala olo. Pakko saada hallita edes jotain asiaa vaikka se asia olisi sitten se syöminen ja liikkuminen. Mä teen meillä ruuat niin tänään sit tein suosiolla itselleni erikseen eli keitin porkkanoita, laskin kolmen lihapullan kalorit ja päätin voivani syödä sen verran, laskin ruokalusikallisen perunamuusia kalorit ja päätin voivani syödä sitäkin. Mies söi perunamuusia ja lihapullakastiketta. Tänään hän ihmetteli, että miksen laittanut ruisleivän päälle edes margariinia (söin siis pari ruisleipääkin tänään). On hän alkanut jo huomaamaan, miten kipeä asia tämä paino on. Yritänkin aina joka välissä vähän vitsailla tästä ja olla kuin mua ei haittaisi yhtään olla tällainen läskiperse. En halua tähän mitään ylimääräistä draamaa. Vaikka toisaalta saatan vetää rantapallon nenään, jos huomautellaan jotain liian arkaa asiaa (esim. Että mittaan muka vyötärön väärästä kohdasta vaikka se pitäisi mitata leveimmästä kohdasta, mikä siis ei pidä paikkansa nimim. Vaatetusalaa opiskellut)
Mä oon välillä (melko usein) ihan iloinen ja tyytyväinen. Oon huomannut vuosien varrella, että oon melkoisen sopeutuvainen olento. Kyllä mä oon ennenkin hankalissa paikoissa ollut ja jotenkin niistä selvinnyt. Nyt mulla ei oikeastaan edes pitäisi olla mitään valittamista tässä. Ihan hyvinhän kaikki on, itse vaan kaivelen ne negatiiviset asiat esiin ja takerrun niihin. Toinen on kipeä, joten nyt ei auta kuin olla tukena parhaansa mukaan. Kyllä se tästä vielä muuttuu paremmaksi. Näin ainakin yritän itselleni selittää, että kestäisin nämä ajoittaiset ahdistukset. Oikeasti olen välillä jo ihan vakavasti harkitsemassa itsemurhaa. Oikeastaan sen estää lähinnä ajatus; 'mutta mihin mun koira sitten menisi?' ja päätän, etten tapa itseäni vielä. Miestäni ärsyttää lapsellinen tapani viillellä, jos voin todella huonosti ja tuntuu kuin tukehtuisin ahdistukseen. Onhan se tosi typerää ja olenkin pyrkinyt myös siitä pääsemään eroon. Silti esim. tänään perunoita kuoriessani ja leikatessani mietin, kuinka vaan iskisi sen veitsen käteen. En kuitenkaan tehnyt mitään, ihme sinänsä. Kerran viilsin vahingossa itseäni aika pahasti ja jouduin tikattavaksi. Ei kyllä tullut kuin viisi tikkiä, mutta säikähdin aika paljon. En halua enää ikinä nähdä kädessäni sentin auki olevaa haavaa, se oli karmivaa! Mutta silti... kerran mies sanoi, että mitä sä tollasella tylsällä veitsellä itteäs leikkelet ku toi puukko on terävämpi. Kerran totesi, että lyö itteäs kirveellä käteen niin tulee tehtyä homma kunnolla. Jälkimmäisestä tuli mieleen tuttu, joka löi itseään kolme kertaa kirveellä käteen ihan tarkoituksella. Mietin, että miksen minäkin voisi? Ja puukkoa olen kyllä miettinyt, mutta nyt ostin kirppikseltä veitsenteroittimen, joten ehkä ne keittiöveitsetkin on nyt vähän terävämpiä niin ei tarvi miehen valittaa, etten tee hommaa kunnolla. Siis jos rupean sille linjalle. Kyllä mä voin sen käden/jalan ihan kunnolla auki vetästä, jos siinä on ongelma, että tulee vaan pieniä naarmuja.
Muutenkin itsetunto on ihan nollassa. Ei se mikään hyvä ole ikinä ollut. Oon aina kärsinyt itsetunto-ongelmista eri asteisina. Välillä se on ollut parempi, välillä ihan mitätön. Nyt on hyvin vaihtelevaa. Joskus ajattelen iloisesti, että kiva ku osasin tehdä jonkun jutun niin hienosti. Tai että, kuinka kivasti osasin muotoilla ajatukseni jossain facebook-ryhmässä tai foorumilla tms. Joskus mietin, että taidanpa olla aika hyvä kaveri, kun esim. otin pikavipin lainatakseni rahaa sellaiselle, jolla sitä ei ole (ollessani varma takaisinmaksun sujuvuudesta). Mutta sitten vastapainoksi on nämä ajatukset, että olen ruma, läski, ällöttävä ja kamala. En osaa sitä tai tätä, en osaa mitään. Olen huono kaikessa ja ihan typerä ääliö. Ja ettei mulla ole mitään hyviä mielipiteitä, joten miksi kukaan olisi kiinnostunut niitä kuulemaan? Tai mitä mun murheet muka ketään kiinnostaa, kun jokaisella on omansakin. Ja kaikenlisäksi huomionkipeä. Nolottaa vähän jo tännekin kirjoittaa tätä tekstiä, mutta ehkä tänne voi purkaa? Se jota ei kiinnosta, niin olkoot vaikka lukematta? En kehtaa edes hoitaville tahoilleni valittaa olostani. Sanon vaan aina, että tosi hyvin on mennyt ja vointi ollut hirveän hyvä. Kirkkain silmin valehtelen, koska nolottaisi ihan mitättömistä jutuista purkautua. Sen sentään uskalsin sanoa, että joskus illalla tuntuu kuin kuolisin sydänkohtaukseen, kun sydän hakkaa viittäsataa ja pelkään kuolevani. Sitä en sanonut, että usein illalla nukkumaanmennessäni toivon, etten enää aamulla heräisi.
Äh, en mä tiedä. Tiedän, että olen ihan kamala inisijä. Pidän usein miehelle mykkäkouluakin ja kiukuttelen ja olen ihan kamala. Joskus en edes voi avata suutani, koska alkaisin muuten itkemään kamalasti. Joskus en voi kuin tuijottaa kolme päivää tyhjin silmin eteeni ja kuunnella musiikkia (ja etsiä laihdutusvinkkejä), koska en muuten saisi pidettyä itseäni kasassa. Tämäkin tietenkin ärsyttää miestäni; 'Mitä sä siinä töllätät niitä sun niin mukahienoja harhojas?!'. En voi kertoa ajatuksistani, koska tulisi vaan lisää lokaa niskaan. Tuntuu siltä, ettei mulla ole lupaa voida huonosti. Yritän siis parhaani mukaan olla voimatta huonosti ja jos en voi siihen vaikuttaa, pyrin sen oloni piilottamaan. Mutta faktahan on, etten mä kauaa enää jaksa tätä esittämistä ja tukahduttamista. Tuntuu kuin olisin jo joku tyhjä kuori, joka tekee robottimaisesti kaiken (siivoaa, pyykkää, tekee ruuat, liikkuu, hoitaa eläimet, maksaa laskut, tekee kaiken niinku pitää ja yrittää olla kunnollinen ihminen). Ja sen vuoksi tukeudun siihen kaloreiden laskemiseen. Jos olen laiha, kelpaan varmasti paremmin. Oonhan jo nyt kuullut yli vuoden (laihduttuani 20kiloa) jatkuvasti kommentteja, että 'ootpa sä laihtunut!' tai 'Miten sä oot onnistunut tossa?'. Äitini alkaa kyllä jo epäillä, että syönkö kunnolla. Hänellekin valehtelen, että kyllä mä syön, tottakai. Liikaakin tulee syötyä. Ei tosin taida mennä ihan läpi, koska äiti tuntee mut parhaiten kaikista ihmisistä. En haluaisi huolestuttaa äitiä, koska hän on vuokseni murehtunut jo ihan riittävästi (silloin kun käytin päivittäin huumeita ja olin todella sairas muutenkin).
Mulla on parin viikon päästä hoitoneuvottelu ja sanoin siitä miehelleni. Sanoin myös, etten halua hänen tulevan sinne. Hän otti sen varmasti kiukutteluna, ja ihan hyvä niin. Hänellä on huono muisti, joten yritän (omasta huonomuistisuudestani huolimatta) olla hiljaa siitä ja mennä sinne sitten vaan itekseni. Kerron sen jälkeen kyllä suurin piirtein, mitä asioita siellä käytiin läpi. On kaksi syytä, miksi en halua miestäni mukaan. Toinen on, että pelkään hänen sanovan jotain syömisestäni. Ja toinen on se, että haluaisin ehkä vähän kertoa kotitilanteesta. Jälkimmäistä en ole vielä päättänyt, että kerronko mitään vai pidänkö omana tietonani.
Korostan vielä tässäkin viestissä sitä, etten itsekään ole todellakaan täydellinen. Olen hankala kumppani ja oma ailahtelevaisuuteni tekee varmasti omat haasteensa tähän avioliittoon. En ole aina niin ymmärtäväinen ja kärsivällinen kuin pitäisi. En myöskään osaa kovin hyvin pitää puoliani, joten ihan pienetkin asiat saattaa mun mielestä tuntua pahoilta vaikka asiat olisi ratkaistavissa sillä, että vaan sinnikkäästi toisin oman kantani esiin ja kertoisin tunteistani vaikka tulisikin kritiikkiä. Usein annan muiden mieluummin kävellä ylitseni kuin asettuisin heitä vastaan. Mieluummin pyydän anteeksi tai olen hiljaa, kuin aloitan suuren riidan. Ja silti samaan aikaan kiukuttelen ja osoitan mieltäni siitä, mikä kaivelee vaikkei toinen ehkä edes kunnolla osaa ajatella, että mua harmittaa tosi paljon jokin asia. Eli siis kyllä mussa on ihan varmasti todella paljon vikaa eikä kaikki ole mieheni syytä. Ihan varmasti hänkin kokee mut hankalana ihmisenä, jonka kanssa on joskus vaikeaa elää. Ja senkin haluan vielä sanoa, että kaikista näistä tuntemuksista huolimatta mä rakastan miestäni valtavasti. Hän on mulle todella tärkeä ja rakas. Olen yrittänyt hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on, mutta joskus se tuntuu hankalalta. Se on kuitenkin oma asennevammani, koska en mä voi vaatia keneltäkään mitään; etenkään sitä, että muuttaisi itseään mun takia. Mieskin on tuonut ilmi sellaisia asioita, että kotona ei ole hyvä olla eikä täällä saa olla oma itsensä. Joten sekin jo kertoo, että mussakin on paljon vikaa, jos mies ei tunne oloaan hyväksytyksi edes omassa kodissaan. :/
aika hurjia asioita kerrot meille täällä.
pani mietityttämää... sanot että rakastat miestäsi, rakastatko itseäsi?
Toivoisin, että voisit alkaa haluta itsellesi hyviä asioita hyvällä. Siis ihan vaan antaa itsellesi lupa hyvien asioiden haluamiseen i t s e l l e s i.
Eikö olekin hankalaa... sä itse kirjoitat, että teet muille juttuja ja kiukuttelet sitten... sieltä pyrkii se itsensä rakastaminen välistä ruttuilemisena ja kiukuttelemisena esiin...
Mie toivon että rohkenet haluamaan itsellesi hyviä asioita. Unohdat sen miehesi. Senkin on vastuu haluta itselleen hyviä asioita.🙂👍