Haluaisin vertaistukea narsisti(e)n aikuisilta lapsilta, jos sellaisia tässä ryhmässä vierailee. Haluaisin kuulla, miten olette henkisesti irrottaneet itsenne vanhemmastanne/vanhemmistanne. Miten olette pitäneet rajaa häneen. 

Minä olen jumissa sellaisessa ”ollako yhteydessä vai ei”-limbossa narsistiseen vanhempaani. Olen ollut kuluneet 3,5 vuotta ja tämä on tosi kuluttavaa. 

Hän yrittää toisinaan ottaa yhteyttä, myös tavoilla, joista tulee illuusio, että hän olisi jotenkin muuttunut. Mutta kun minulla on asiasta kolmenkymmenen vuoden kokemus ja pelkään, että tämä on taas niitä vaiheita, kun hän esittää erilaista, jotta menisin takaisin. Ja kun menen takaisin, niin hetken aikaa ”kaikki on ok” ja välit mukamas hyvät, mutta jossain kohtaa tuo näytelmä taas murtuu ja alkaa joku syyttely, riita, katkeruuden vuodatus, ongelmissa rypeminen, uhriutuminen jne. Tätä limboa ollaan eletty viimeiset 15 vuotta, mutta nyt 3,5 vuotta sitten hänen kanssaan oli tilanne, jossa ekaa kertaa pelkäsin fyysisen koskemattomuuteni puolesta. 

Minua ahdistaa suunnattomasti. Tuntuu, että se ihminen tukahduttaa minut. Joskus tuntuu siltä, että vasta sitten kun häntä ei ole, saa minun totuuteni olla olemassa. Minusta tuntuu, että näen hänen naamionsa taakse ja tiedän asioita, mitä ei ääneen sanota. Mutta tuntuu, että joudun tukahduttaa tän tiedon itselleni, koska hänen seurassaan ei voi olla aidosti tai rehellisesti. 

Olen ottanut häneen etäisyyttä nyt tän koko ajan, mutta asia vaivaa mua jatkuvasti enkä saa siitä rauhaa. En pysty luottamaan häneen.