Hei ystäväiseni,

Älä luovu toivosta. Tälläkin palstalla on joku joskus sanonut toipuneensa, ja muistan lukeneeni muillakin palstoilla vastaavaa. Totuuden nimissä se on harvinaista, mutta en usko sen olevan sen mahdottomampaa kuin kenenkään muunkaan, joka täysin rikkinäisestä elämästä alkaa itseään kasata. Meillä jokaisella on omat koukkumme kannettavina, ja voimme alkaa parantua vain jos itse siihen paneudumme. Mutta ensin pitää olla halu muuttua, rohkeutta kohdata paljon kipua ja tuskaa, mitä kasvu tuo tullessaan. Helppoa itsensä eheyttäminen ei ole, sen tiedän itsekin, vaikka olenkin ollut siellä "vastapuolella" eläen ihmissuhteissa, jotka luokiteltaneen samaan kategoriaan ainakin osittain. He eivät halunneet muutosta elämäänsä, joten tilanne oli toivoton. Mutta olen aina uskonut siihen, että ihminen voi tehdä sisäisiä kuperkeikkoja niin hyvään kuin huonoon suuntaankin. Rohkaisen sinua hakemaan itsellesi kaikki mahdollinen apu ja tuki jaksaaksesi eteenpäin muutoksen tiellä. Se että olet täällä osoittaa, että haluat uusiutua elämässäsi. Ja kukas muu sen voisi paremmin osata kuin sinä itse, kun on omasta elämästäsi kyse? Ainahan niitä on jotka osaavat lannistaa meitä, mutta älä kuuntele heitä!!! Pystyt jos haluat, uskon niin. Ei meistä kukaan pysty koskaan täysin ehjä olemaan, inhimillisiä ihmisiä olemme kaikki virheinemme ja vääryyksinemme. Mutta omasta kokemuksesta sanon, että pienikin merkki itselle omasta eheytymisestä on kuin olisi saanut timantin omakseen. Oma tervehtyminen on todella kallisarvoinen lahja itselle. Siihen satsaamista et tule katumaan. Se saattaa tietää monenlaisia muutoksia elämässäsi ja ympäristössäsikin, mutta kun tiedät, mitä haluat elämältäsi, tulet yhä rohkeammaksi taistelemaan sen eteen.

Voimia sinulle eheytymisen tielle toivottaa sitä samaa tietä hapuileva jokujossakin 🙂🌻

tässä on vielä sellanen ongelma, etten mä voi hakea apua kun mun mies ei hyväksy, että tästä edes puhutaan muiden kanssa. Tässä on niin paljo hävettäviä piirteitä. Mä olen tehny tästä elämästä todella HELVETIN. Henkisestä väkivallasta on seurauksena fyysisiä ilmenemismuotoja erilaisina sairauksina ja muina fyysisinä oireina. Mä en selviä tästä yksin eikä me selvitä yhdessä jos ei jompikumpi tajua jotain. Mä olen hirviö ja kuitenkin mä olen niin ku pikkutyttö hädissäni vaikka olen jo kohta 50.

Hei ihan ekaks ystäväiseni - KENELLÄKÄÄN ei ole oikeutta kieltää sinua hakemasta apua. Itse jouduin samasta syystä etsimään kaikenlaisia nimettömiä ja "näkymättömiä" teitä pitkin apua ensi alkuun. Mutta on kyse SINUN elämästäsi ja SINUN onnellisuudestasi. Kenelläkään ei ole oikeutta evätä sinulta mahdollisuutta tehdä elämästäsi parempi ja terveempi. Oletko käynyt apua.fi sivustolla? Sieltä kautta voit löytää hyviä linkkejä erilaisiin mielenterveyspalveluihin. Toisekseen on olemassa esim. Mielenterveysyhdistys Taimi jonka sivustoilla voit nimimerkillä jutella kipeistä asioista ja löytää kenties vertaistukea http://www.mielenterveys-taimi.fi . Ehdottaisin sinua hakemaan apua myös tukihenkilötoiminnasta, jolloin saat itsellesi vapaaehtoisen tukihenkilön. Niitä paikkakunnasta riippuen järjestää esim. SPR ja seurakuntien diakoniatyö. Älä siis jätä itseäsi yksin tämän ongelmasi kanssa! Olet sen arvoinen!!! Hienoa, että olet havahtunut siihen, että elämäsi ei sinua tyydytä. Se on se ensimmäinen suuri harppaus kohti eheytymisen mahdollisuutta. Ilman sitä sinulla ei nimittäin olisi juurikaan toivoa. En tosiaankaan lupaa sinulle helppoa tietä, mutta et usko kuinka palkitsevalta tuntuu kun on läpikäynyt itselleen kipeitä asioita ja alkaa usko omaan itseen palautua. Kun alkaa huomata voimiensa ja elämänuskonsa palautuvan, ja mikä parasta, voi elää toivossa kohti parempaa elämää. Vaikka ongelmamme ovat erilaisia, ymmärrän tuskaasi niin hyvin, koska olen elänyt kahden elämänkumppanin kanssa useita vuosia ja heillä molemmilla oli tuohon samaan diagnoosiin viittaavia oireita. Joten kuten sanoit, sisällä parkuu se pieni avuton ja yksinäinen ihminen, kun elämä on pois hallinnasta. Apua tarvitset, ja apua tulet saamaan, kun sitä sitkeästi etsit. Ei omalla kohdallanikaan ensimmäinen yritys tuottanut tulosta, mutta kun etsin itselleni parhailta tuntuvia keinoja taklata ongelmiani, tulosta on alkanut syntyä. Älä myöskään pety, jos ystävät eivät tunnu ystäviltä tai perheesi ei ymmärrä missä mennään. Se kuuluu kuvioon, kun oma itse ja elämä alkaa muuttua.

Sinun tuskaasi myötäeläen jokujossakin - tsemppiä - pystyt siihen kyllä 🙂👍

kiitos kannustavista sanoistasi, mä olen niin monet kerrat lyöny meidän elämän hajalle ja käyttäny mun miestä hänen omia sanojaan lainatakseni kynnysmattona.
Olen eläny ku saatana, ei ole sanoja kuvaamaan mitä se on ollu ei löydy selitystä miten se on voinu jatkua näin kauan. Ei ole ystäviä eikä voi olla sukulaisten kanssa missään tekemisissä me ollaan kertakaikkiaan umpikujassa . Ei auta erota , ei mikään vie tätä tuskaa pois, muuta että mä osaisin korjata ja olla empaattinen ja tunteellinen mutta mä olen lähinnä kun joku kone pieniä hetkiä lukuunottamatta.
Mä suren vaan enkä osaa tehdä mitään ennen ku on jo myöhästä ja tarvis tehdä vähä enemmän ja taas vähän enemmän ku mihin mä pystyn ja se ahdistaa ja taas mä lyön kovemmin tän elämän hajalle ja niin se vaan on jatkunu vuodesta toiseen ja nyt loppuu kohta koko elämä jos ei mistään tule apua.
Mä olen 18-vuotiaana käyny mielenterveystoimistossa ekan kerran salaa kotoa ja sen jälkeen aikuisena muutamaan otteeseen , mutta ei niillä ole hajuakaan ollu tälläsestä, totes vaan, että täällä käy päivittäin ihmisiä jotka ei tule toimeen ilman piikkiä tai muuta lääkitystä ei heillä ole aikaa mulle tai että jutellaan nyt yks puol vuotta kerran kahdessa viikossa 45 min. no eihän siitä mitään tullu, että mä käyn itkemässä pahaa oloani siellä eikä toisella ole hajuakaan asioista.

Mä en ymmärrä miten mä voin olla näin paha tai välinpitämätön tai mitä tää sitte onkaan. Ja jos mä tunnen itteni pahaks niin millä mä korjaan

Tiedätkös kuinka kovin haluisin kuulla tuon edellisen kirjoituksen entisen mieheni suusta,silloin voisi tämä tuska hellittää,kun tietäisin että toinen ymmärtää tehneensä ja käyttäytyvänsä väärin.Helpottaisi ja toisi edes vähän lohtua ja toivoa tähän elämään.Sinulle on sattunut nyt aivan väärät ihmiset sua auttamaan.Se on todela sääli,kun olet yrittänyt saada apua ja stten sua ei olla osattu auttaa.Mene uudelleen ja etsi ihminen joka ymmärtää sua ja pidät hänestä ja teillä niinsanotusti synkkaa,silloin alat saamaaan apua ja saat toivoa parantumiseeen.Uskon etä onnistut.Iso halaus sulle ja onnea.

voi kuinka hyvältä se tuntuiskaan, mutta kun se ei ole mahdollista.

Mun on vaan itestäni punnerrettava muutos ja ennen kaikkea opittava olemaan nöyrä.

Tää on ihan hirveetä, kun mä en jotenkin vaan osaa tai pysty ja kun mun mies sanoo niin ne on ihan selviä ja yksinkertasia asioita mitä pitäs muuttaa.
Mä olen vaan sellanen ruikuttaja joka pistää kaikki aina toisen syyks eikä ite viitti tehdä mitään.
Kun mä oppisin kestämään arvostelua ja ottamaan opikseni, mutta jos mä en joka sekunti muista vaan vaivun ajatuksiini tai touhuan kovasti ja sitte yllättäin mun mies arvostelee tai sanoo suoraan mitä ajattelee musta niin mä olen heti puolustus kannalla tai alan itkeä tai "hyökkään sanoilla" takaisin ja joka kerrasta tää menee vaikeammaks korjata.
Eikä tilannetta paranna yhtään se, että aina silloin tällöin joku muukin sattuu paikalle ja näkee mun "hulluuteni ja pahuuteni"
On taas sellanen päivä, että tekis mieli kuolla.

Heips,

En ole aivan niinkään varma, että sinun tapauksessasi sinä olisit se kaikkeen syypää osapuoli. Kertomuksesi antaa ymmärtää hiukan sitäkin puolta, että sinua syyllistetään aika reippaasti kotona. Olenko oikeassa? Etsipä itsellesi tukipilareita ja apua, jotta pääset asioitasi setvomaan jonkun ulkopuolisen kanssa. Älä ole liian innokas tuomitsemaan itseäsi, ennen kuin juttelet asiaan koulutettujen kanssa. Tarinasi vain ei oikein mene yks yhteen sen kanssa, mitä narsistisesta käytöksestä tiedän ex-narsistin puoliskona. Joten haeppa apua ensin ja kasaile voimiasi tulevaan eli itsesi ja ongelmiesi työstämiseen. Ennen kaikkea turvaa itsesi ulkopuolisten hyökkäyksiltä. Vain sinä tiedät, kuinka se voi tapahtua. Sinä olet elämäsi ja elämäntilanteesi asiantuntija, joten kuuntele itseäsi, jotta tietäisit mitä tehdä. Olet havahtunut siihen, että elämäsi ei ole kohdallaan. Joten hyvä alku!!! Nyt etsi keinot, millä löytää tukea itsellesi, jotta voit mennä kohti terveempää elämää. Älä alistu siihen, että miehesi sabotoi avunhakuhalujasi. Sinä olet SINULLE tärkein ihminen, et tietenkään miehellesi. Hänelle tärkein ihminen on hän itse. Joten ole rohkea. Olet oikealla tiellä, kun olet etsimässä reittejä eheytymiselle. Voimia 🙂🌻

Voihan sitä iän myötä hormonitoimintakin tehdä tepposet ja vaikuttaa käytökseen ikävällä tavalla - ottaisit nyt vain itsellesi oikeuden selvittää tilanteesi todelliset syyt. Tuntuu pahalta, että puolisosi katsoo asiakseen arvostella sinua mutta samalla kuitenkin haluaa estää sinua saamasta apua. Onpa diagnoosi mikä tahansa, sinulla on oikeus saada apua ja tukea. Toivon sinulle rohkeutta ja jaksamista 🙂👍

asiantuntija en ole missään tapauksessa,mutta kirjoitustasi lukiessani nousi eniten mieleen ajatus,miten on mahdollista että olet löytänyt tuollaisen diagnoosin omalle kohdallesi?
En tiedä, mutta tuntuu oudolta, että narsistinen ihminen näkisi tekonsa pahoina ja väärinä;eikö narsismiin liity olennaisesti ajatus siitä, että kaikki teot ovat vain oikeita ja hyväksyttyjä?tunteko narsisti syyllisyyttä teoistaan?
olisiko mahdollista, että itse tuomitset omat tekosi pahemmiksi kuin ne todellisuudessa olisivatkaan?eikö me kaikki olla joskus melkoisia paholaisia ja ilkimyksiä aina silloin tällöin?
ehkä olet oikeassa,ja jos itse koet tarvitsevasi apua siihen, että toimit vahingollisesti ja muita liikaa satuttaen,sinun kannattaa varmasti käydä juttelemassa jossakin ammatti-ihmisen kanssa.
Me ihmiset olemme kaikki välillä tosi raadollisia otuksia,vain hyvin harva kykenee olemaan aina hyvä ja epäitsekäs ja toimimaan vain puhtaasti rakkauden sanoman mukaisesti. Olen vain Taavi Tavallinen,ongelmainen ja melko tyhmäkin, mutta tuntui
siltä että olet jotenkin kohtuuttoman ankara ja armoton itseäsi kohtaan.
Sinä "narsistinen luonnehäiriö"-ihminen,haluaisitko kertoa tai muistella, oletko tehnyt
myös jotakin hyvää?ollut ystävällinen?epäitsekäs?antanut tai osoittanut rakkautta?
auttanut ketään?pelkkää pahaako olet tehnyt koko elämäsi aikana?
en oikein kyllä tuota hevillä usko,en sinusta ainakaan tuon kirjoituksesi perusteella!
t. taavi tavis,joka haluaa pistää lusikkansa soppaan mukaan

Tiedoksi:

Keskiviikkona Tukinetin liveryhmän aiheena on narsistiset luonnehäiriöt. Liveryhmä on klo 13-15. Tervetuloa mukaan keskustelemaan!

mä oon niin väsyny.

pelko, syyllisyys ja nöyryytys on sanat jotka ehkä parhaiten kuvaa niitä tunteita mitkä on päällimmäisenä kun muistelee lapsuudenkotielämää. Hyviä tunteita ei edes tunnistanu tai jos tunnisti niin ne oli niin vieraita tai pelottavia, että ne piti polkea johonkin pois. Nyt vasta viimeaikoina mä olen alkanu tosissani yrittämään ottaa vastuun omasta elämästäni ja näkemään totuuden eletystä elämästä. Mutta se totuus on niin hirveä että tämän tästä mä "haen lohtua itsesäälistä ja vihasta ja katkeruudesta" kun en millään meinaa kestää tätä ahdistusta ja syyllisyyttä.
Miten se on mahdollista etten mä ole saanu lopetettua tätä tuhoamista.

Eikö tosiaan ole ketään toista vastaavassa tilanteessa. Paljon on niitä jotka on mun kaltaisten "uhreja" , mutta missä ne toiset osapuolet on?

olis ollu mielenkiintosta tulla keskustelemaan, mutta eihän töissä voi sellaseen keskittyä.
Edelleen odottelen vastausta vastaavassa tilanteessa olevilta tai jotka ovat selviytyneet.