Narsisti? Alkoholisti. Persoonallisuushäiriöinen - täydellinen paketti
Niin, siitä se kaikki alkoi, täydellisestä paketista. Tapasin täydellisen miehen, miehen jossa oli sitä kaikkea mistä olin aina haaveillut, miehen joka osasi puhua, sanoa juuri ne oikeat sanat, miehen joka oli kiinnostunut samoista asioista, jossa oli se kaikki. Mutta eipä tiennyt tyttö silloin kuinka väärässä olikaan.
Oon tälläinen positiivinen ja optimistinen tyyppi. Uskon siihen että kaikki on mahdollista ja elän elämää sydämellä. Monesti ihmiset ovat saaneet ihmetellä tekemisiäni kun tietyllä tapaa toimin äkkinäisesti ja loikin suuntaan jos toiseenkin, mutta en voi elää vasten vaistojani, enkä aijo sitä tulla koskaan tekemäänkään. Lisäksi olen erittäin herkkä aistimaan asioita; jos jokin asia ei ole kunnossa tai selkäni takana tapahtuu jotain mistä minulle ei kerrota. Uskon edelleenkin että rakastuminen on mahdollista hetkessä, tosin en usko enkä edes toivo sitä enää koskaan kokevani, mutta minun maailmassa kaikki on mahdollista.
Tapasin tuon miehen ollessani reissaamassa. Mies lähti mukaan matkustamaan, jätti työnsä ja oli jopa tulossa Suomeen, mutta sitten hänelle ei myönnettykkään passia. Jälkeen päin olen tajunnut että minä olin se joka tarjoili hänelle kaiken. Kerroin itsestäni niin paljon arkoja asioita heti alussa, että hänellä oli käsissään kaikki narut joista vedellä. Oikeat sanat löytyivät joka asiaan ja eihän se ollut ihme sillä minähän hänelle ne ojensin.
Muutin hänen luokseen ulkomaille ja lähdin samalla opiskelemaan (hirvittävän lainan kera toki) ja kuinka ollakkaan, mikään ei ollut niin kuin silloin ku tapasimme. Ajoittain pidin itseäni hirviönä ja vainoharhaisena hulluna, mietin että olen sekoamassa. Mietin että mikä minussa on vikana kun en vaan voi olla normaalisti ja en voi hyvin vaikka silloin luulin eläväni elämäni onnellisinta aikaa. Ensimmäisen kerran riitelimme muistaakseni viikon sisään maahan saapumisestani mina joka juuri koskaan en riitele kenenkään kanssa.
Melko pian aloin kyllästyä siihen ainaiseen juomiseen, aina piti saada se pari (a.k.a. kuusi) olutta, mieluiten vielä sitä vahvinta mahdollista olutta. Kämppisten juomat hävisivät jääkaapista ja öisin heräsin siihen kun mies konttaa vessaan kun ei kykene kävelemään. Aamulla, tai joskus iltapäivällä sitten kun sattui heräämään, selitys oli se ettei joko jaksanut nousta seisomaan kun polviin koskee tai että selkä oli niin kipeänä. Niin pä.
Riideltiin monta kertaa viikossa miehen ollessa kännissä mina sain kuulla mitä olin tehnyt väärin.. olin kontrolloiva, olin ilmaissut jonkin asian ihan väärin ja en ole tosissani suhteen kanssa jne selvinpäin ollessa riidan aiheena oli se ainainen juominen ja kännissä huutaminen. En osannut nukkua kunnolla öisin vaan heräilin vaistojeni herättämänä sillä tiesin ettei kaikki ole niin kuin muka piti olla. Pullojen piilottelua, valehtelua, viinan hajua vaikkei mitään muka ole juotu Minä olin se vainoharhainen.
Mies oli erittäin taitava manipuloimaan yhtenä aseena oli myös itku. Hän alkoi itkeä herkästi ja mitenkä siinä normaali ihminen toimii.. ajattelee että ehkä olinkin väärässä ja syytin (taas) turhaan. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt että kertaakaan en ole turhaan syyttänyt, kertaakaan en ole turhaan herännyt yöllä epäilykseen, vaan koko ajan vaistoni ovat huutaneet minua lähtemään mutten vaan kuunnellut, tai halunnut kuunnella koska kaiken piti olla täydellistä.
Elämä jatkui. En pitänyt hirveästi Suomessa oleviin ihmisiin yhteyttä kai sitä jotenkin ei vaan halunnut myöntää että asiat eivät menneetkään niinkuin piti, en halunnut olla luuseri ja väärässä ja halusin uskoa että asiat vielä muuttuneet. Eivät muuttuneet.
Minun (vähillä) rahoilla mentiin koko ajan sillä mies ei vaan saanut töitä vaikka ainakin kertomansa mukaan kovasti yritti. Ahdisti ja pelotti että miten asiat vielä kääntyvät. Jossain vaiheessa sain tarpeekseni ja ilmoitin lähteväni. No tama johti siihen että mies oli menossa turpakännissä kylpyyn puukon kanssa, ja väläytteli myös mahdollista 11-kerroksen ikkunasta hyppäämistä. Muutama päivä sen jälkeen asiat saivat käänteen kun mies tajusi että tarvitee apua, ei tietty alkoholiongelmaan, vaan ongelmiin menneisyydessään. Luulin että kaikki muuttuu. Turhaan. Niin monta kertaa minut puhuttiin jäämään, niin monta kertaa uskoin että asiat todella muuttuvat. Sinisilmäinen hölmö.
Lopulta kuitenkin palasin Suomeen. Hölmistyneenä, valmiina kuulemaan mitäs mina sanoin-kommentit ja muun paskan, valmiina pysymään piilossa niiltä, valmiina mihin tahansa sillä tämän jälkeen ei varmasti mikään enää hetkauta.
*
*
*
Oon vielä nuori. Suhde tapaamisesta kitkerään loppuun kesti vain reilun vuoden, mutta jätti syvät arvet. Joskus tuntuu että olen liian herkkä tähän maailmaan, kaikki koskettaa aina niin syvältä. Nyt muutamia kuukausia Suomeen palaamisen jälkeen olen ehkä vihdoin valmis kohtaamaan nämä asiat, puhumaan niistä ja pääsemään oikeasti yli. Tähän asti oon pitänyt kaiken vähän etäällä, irralla itsestäni, tämän tarinankin oon kirjoittanu aika ylimalkaisesti sillä yksin en uskalla mennä vielä liian syvälle etten hajoa palasiksi. Oon kaikille ihmisille puhunut avoimesti tästä kaikesta, kukaan ei ole tuominnut, elämä on ollut kivaa, mutta nyt on pakko käydä tama asia läpi että voin vielä oikeasti elää.
Lisää saa kysellä ja rohkeasti saa kommentoida ja haluaisin tietää myös onko minulla kohtalotovereita?! Kirjoitan mielelläni lisää tästä, kunhan vaan tulee pidettyä pieniä taukoja välissä ei pysty liian paljon kerralla.
Hei Misantrophy!
Ihan ensimmäiseksi iso kasa myötätuntoa. Tapaamasi "paketti" kuuluu juuri niihin elämän koviin kolhuihin joita meille jaetaan, toisille enemmän ja toisille vähemmän. Nämä ovat niistä ehdottomasti pahimpia; hyväksikäyttäjät - taitavat manipuloijat. Meitä herkkiä ja kilttejä ihmisiä on _niin_ helppo käyttää hyväksi, ettei se tule koskaan loppumaan. Ihmisiä on aina manipuloitu ja aina tullaan manipuloimaan. Et millään olisi voinut etukäteen tietää että mikä sua odottaa koska elät vahvasti tässä hetkessä.
Me tunteilijat - "taiteilijaluonteet" - tartutaan hetkeen, ja kärsitään se nahoissamme. Silti emme tule tätä piirrettä hylkäämään. Elämän parasta antia on taito elää tätä hetkeä, olla murehtimatta tulevasta, nauttia elämästä. Seize the day!
Todella rohkea kirjoitus sinulta, hatunnosto😀 Se kertoo jo sinusta paljon; kovaa kolahti, oppirahat on maksettu, siperia opettaa. Nyt ei muuta kuin käyt tämän varmasti raskaalta tuntuvan prosessin läpi ja eikun suunta huomiseen. Enää et hurahda kehen tahansa, se on saletti. Arvet on aina mutta niiden kanssa voi elää. Ettippäi!🙂👍
Hei,
Vaikka ajattelin, että olisin hiukan kesätauolla täällä jo, niin muutaman sanan sinulle laitan kuitenkin tässä. Tarinasi liippaa hyvin läheltä omaani. Yksityiskohdat vain ovat hieman eri ja itselläni uhrin ura jatkui pitkään kahdessa eri suhteessa. Joten onneksi olkoon, että noinkin nopeasti heräsit tosiasioihin. Jos olet nuori sitä parempi. Itse olen kyyninen keski-ikäinen, vaan aiompa viettää tästä lähin ihan lystikästä elämää menneistä vaikeuksista huolimatta. Elämä ei onneksi pysähdy sellaisten ihmisten tapaamiseen. Ei sinulla eikä minulla. Tsemppiä 🌻🙂🌻
Kyllä tää on tosiaan ollut aikamoinen kokemus. Nyt on asiat edistynyt sen verran että kävin lääkärissä ja pääsen psykologille juttelemaan. On alkanut tulla liian pahoja ahdistuksia tän asian tiimoilta että tosiaan täytyy hoitaa tää pois päiväjärjestyksestä. Ei oo helppoa alkaa aukomaan haavoja, mutta tiedän myös että en halua tätä siirtää jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Jossain kohtaa asia on käytävä läpi kuitenkin, parempi ennemmin kuin myöhemmin.
Ei kyllä tosiaan tuommoisen jälkeen ihan heti haksahda kehen tahansa, ei myöskään, ikävä kyllä, helposti avaa itseään toiselle ihmiselle.
Hetkeen tarttuminen on mahtavaa, nenille kyllä tulee toisinaan mutta minä ainakin koen että tällä lailla oon oppinut paljon elämästä. En pelkää.
Kiitos tsempistä! Jatketaan eteenpäin 😉
Oma prosessointini alkoi syksyllä 2006 täyspainoisesti, koska romahdin silloin ihan totaalisesti sairaaseen ja valheelliseen maailmaan (lue parisuhde ja työkuviot) ympärilläni. Prosessit ovat pitkiä, mutta älä säikähdä, omani taustalla oli vuosikymmenten helvetti. Ja oikeastaan 2008 vuoden alussa aloin päästä jaloilleni jotenkuten.
Tiedätkö, joskus kun yhä tulee takapakkia, mietin itsekseni, etten voi antaa periksi. Koska silloin myöntäisin, että nuo ihmiset ovat kuin ovatkin päässeet tuhoamaan elämäni. Sitä iloa en heille kuitenkaan aio sallia. Uhallanikin aion uskoa itseeni enenevässä määrin ja pötkiä eteenpäin elämässäni. Ilman heitä. Uhallanikin aion rakentaa itselleni terveen elämän.
Opettelen, teen virheitä ja opin (toivon mukaan 😋). Haluan elää. He nitistivät henkiset ja fyysiset voimavarani olemattomiin. He nitistivät minut taloudellisesti nurkkaan. En kuitenkaan aio sinne nurkkaan jäädä. Olen tullut sieltä ulos. Minun ei tarvitse hävetä sitä, mikä olen. Heidän pitäisi, mutta he eivät siihen kykene, eikä se taas ole minun ongelmani. Minun asiani on hoitaa oma reviirini niin hyvin kuin taidan. Minun tehtäväni on oppia kunnioittamaan olemassaoloani ja hyvinvointiani ja asettaa se etusijalle. He opettivat minut siihen, että vain heidän hyvinvointinsa merkkaa jotain, ei minun. Nyt tehtäväni on oppia läksy takaperin 😉 Ja aion oppia sen. Yrittää ja erehtyä, kunnes pääosin osaan.
Tiedän, että jotain opeista on mennyt tajuntaan, koska nopeammin tunnistan hyväksikäytön, valehtelun ja "kuulen" tahalliset provosoivat loukkaukset. En kyllin nopeasti, että olisin vielä siihen tyytyväinen. En vielä osaa suojata itseäni toisten aggressiivisuudelta kuten pitäisi, mutta valovuosissa nopeammin ja paremmin kuin ennen. Ymmärrän myös sen, että minua lähellä olevilta ihmisiltä saan vaatia kunnioitusta. Se on minun oikeuteni ja heidän velvollisuutensa. Minullakin on siis oikeuksia eikä vain velvollisuuksia. Ja muilla ihmisillä ei ole vain oikeuksia minua kohtaan, vaan myös velvollisuuksia. Isoja läksyjä opittaviksi 🙂👍
Hienoa, että olet tarttumassa ongelmavyyhtiin niin päättäväisesti. Päättäväisyys taitaa olla yksi suurimpia apuja silloin, kun elämä on solmussa. Sillä mennään solmuistakin läpi 🙂