Narsismia vai voiko tästä selvitä?
Olen kamppaillut vaikeassa parisuhteessa 6 vuotta. Kaksi yhteistä lasta 2 ja 4 vuotiaat, sekä minun ed.liitosta 14v tytär. Riitaa tulee miehen kanssa milloin mistäkin, milloin häntä ei huomioida tarpeeksi (pitäisi halailla tarpeeksi), milloin tyttäreni ei puhu hänelle, milloin hänelle ei kerrota perheen asioista esim. kuka meillä on käynyt, soittanut jne… Syitä siis saa aikaiseksi vaikka mistä.
Yleensä miehen kierrokset alkaa nousemaan jostain syystä, mikä lopulta päättyy räjähdykseen: tavarat lentää, ovet paukkuu, nyrkkiä isketään seinään, josta seuraa päivien mökötys. Ja lopulta kun asiaa selvitellään, hän on sitä mieltä että hänellä on ollut täysi oikeus ko. käytökseen, kerran häntä ärsytetään. Anteeksi hän ei voi pyytää, kun ei kerran ole mitään aloittanutkaan.
Isän raivo/mökötyspäivinä kaikki ovat varpaisillaan, kun tunnelma on niin kireä. Olisin niin paljon halunnut antaa pienemmille lapsilleni ehjän kodin. Mutta minua alkaa pelottamaan, mikä merkitys tällaisella tulehtuneella ilmapiirillä on meille kaikille. Vanhinta tytärtäni mieheni on kertonut inhoavansa, ja hänelle on sitä parempi mitä enemmän tytär on poissa kotoa. Pelottaa milloin tyttäreni huomaa tuon ajatuksen. Päätöksen tekeminen lähtemisestä tuntuu niin vaikelta, milloin on aika luovuttaa… Olemme käyneet vuoden parisuhdeterapiassakin, ja vaikka kuinka yritän itseäni muuttaa, asiat ei parane: aina löytyy uusi aihe raivareille.
Nyt mieheni totesi, että olisi syytä erota, kun minä ja tyttäreni ahdistamme häntä päivittäin. Luovuttaminen tuntuu vaan niin pahalta, miten jaksan yksin niin pienien lasten kanssa? Mies sanoi viikon sisällä useaan otteeseen, etttä haluaa erota. Totesin tähän, että en voi muuta kuin hyväksyä päätöksen. Mutta nyt minusta tuntuu, etten pysty luovuttamaan. Välillä mielessä on kaikki huonot muistot, seuraavassa kaikki yhdessä koetut hyvät hetket. Tuntuu, että järki lähtee. Miten tämä voi olla näin rankkaa!!!! Öisin valvon,kun pohdin asiota ja päivisin olen niin ahdistunut, että hyvä, että pystyn hengittämään. Viimeinen toivoni olisi, että mieheni suostuisi käymään jossain juttelemassa omasta henkisestä pahoinvoinnistaan. Haluaisin saada vastauksen siihen onko mieheni narsistinen, joka ei pysty koskaan muuttumaan, vai onko vielä toivoa jäljellä. Toisaalta tuntuu, että onko kuitenkin jo aika antaa periksi ja hyväksyä väistämätön. Apua, erosta selviytyneet?
.. Ja kuinkahan monta vuotta tätä sirkusta on jatkunut?
Niin mielellään sitä itseään pettää, että jos sittenkin....
...ja van anna männä mänöjää! sanosi äitivainaa.
Te ettee kuuna kullan valkiana osaa olla tuon ihmisen "mieliksi", ettei sanomista tai raivokohtausta tule. Oletko muuten siellä pariterapiassa kertonut ihan kaiken, pohjamutiaan myöten, mikä sinua ja tytärtäsi ahdistaa, kysehhän ei ole vain miehen hyvinvoinnista vaan koko perheen.
helemi kirjoitti 16.2.2012 16:46
...ja van anna männä mänöjää! sanosi äitivainaa.
Te ettee kuuna kullan valkiana osaa olla tuon ihmisen "mieliksi", ettei sanomista tai raivokohtausta tule. Oletko muuten siellä pariterapiassa kertonut ihan kaiken, pohjamutiaan myöten, mikä sinua ja tytärtäsi ahdistaa, kysehhän ei ole vain miehen hyvinvoinnista vaan koko perheen.
Kyllä minä siellä terapiassa olen yrittänyt olla mahdollisimman rehellinen, mutta toisaalta terapeuttikin "joutuu" olemaan meidän molempien puolella. Terapeutti on tosin todennut minulle, että olen luonteeltani liian kiltti ja yritän pitää kaikki perheenjäsenet tyytyväisinä, mikä ei valitettavasti ole onnistunut. Senpä takia olen ajanut itseni aika heikkoon henkiseen jamaan, tuntuu ettei voimia riitä päätöksen tekoon. Nyt vaan tuntuu, että kuppi on täynnä. En jaksaisi enää yhtään tätä perheen painostavaa ilmapiiriä. Tosiaan tunnistan itsessäni tuon asian: josko sitten kuitenkin.... Vaan eipä se siitä tunnu muuttuvan. Mieheni sanoi, että hän on niin onnellinen, jos erotaan, loppuu tämä pelleily ja hän saa vapauden elää. No, ehkäpä tuo sitten olisi meille kaikille vapautus!
Kyllä sinä jaksat erota ja jaksat hoitaa lapset. Sinun on vain jaksettava, koska miehesi on sanonut INHOAVASI TYTÄRTÄSI. Ehdottomasti pois tuollaisesta suhteesta.
Sinä jaksat, koska sinä saat apua. Hoida tukiverkosto ympärillesi. Ajattele, ilman miestäsi teillä ei ole enää noita mökötyskausia, kaikki saavat olla vapaasti sitä mitä ovat omassa kodissaan ja hengität omaa puhdasta raikasta ilmaa.
Et ihan oikeasti voi harkita jääväsi suhteeseen, jossa sinun omaa lastasi inhotaan.
Joo, annappa hänelle sitten vapaus elää onnellisena, pelleilemättä.
Ei hän tuosta muutu ja jos muuttuu, voi muuttua pahemmaksikin.
Mietippä, mitä menetät ja saat, jos mies muuttaa pois, ihan arkirealistinen arvio.
Vai että oikein onnellinen kun eroatte. Miksi hän ei ole sitten tehnyt asialle mitään? Siksi, että tietää ettei sinusta ole sen alulle laittajaksi, eron siis, ja hän voi jatkaa perheenne terrorisointia ja lastenne traumatisointia hamaan loppuun saakka.
Nyt herätys! Luulisi saavan voimia tuosta hänen onnellisuuden hekumoinnistaan. Ilmoitat, että nyt on onnellisuutesi äijä turvattu, ero on varma.
Mutta hoida asiat etukäteen niin, että lähtö tapahtuu heti. Minulla on sellainen ikävä kutina, että ukko voi olla sen verran pahansuopa, ettei teille vaan sattuisi mitään..
Ero.
Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Sinulla se onni odottaa, usko pois! Vapaus. Onni tehdä asioita vapaana ihmisenä, ilman haukkuja ja lasten nälvimistä. Sinun tyttäresi ei tule olemaan tasapainoinen aikuinen, jos jatkat tätä. Jos et osaa tehdä ratkaisua itsesi puolesta, tee se lasten puolesta. Nyt on jo vihoviimeinen aika lähteä!
Halauksia, voimia, uskallusta! Tee päätös heti.