Nainen haluaa naimisiin, minä en tiedä
Hei,
Olen kirjoitellut tänne Tukinettiin aiemminkin, mutta viimeisestä kirjoituksesta on jo useampi vuosi. Tuolloin kirjoitin masennuksesta ja parisuhteesta, kävin kognitiivisessa psykoterapiassa ja söin myös masennuslääkkeitä. Jossain vaiheessa aloin kai voimaan paremmin, sillä lopetin kirjoittamisen ja lääkkeidenkin syömisen. Psykoterapiassa kävin täydet kolme vuotta, kunnes lopetin noin 1,5 vuotta sitten.
Silloinen parisuhteeni on kestänyt tähän päivään saakka ja olemme kokeneet yhdessä paljon hyviä hetkiä. Vajaat kaksi vuotta sitten rohkaistuin ja kosin tyttöystävääni neljän vuoden seurustelun jälkeen. Kyse ei ollut hetken mielijohteesta vaan pohdin asiaa pitkään ja rohkaisin lopulta mieleni. Tyttöni suostui, mutta emme heti ruvenneet suunnittelemaan häitä.
Viime keväänä avovaimoni alkoi puhumaan häistä, joihin en alkujaan suhtautunut kovin innokkaasti. Olin tuolloin töissä toisessa maassa, enkä jostain syystä innostunut ajatuksesta. Sanoin kuitenkin kyllä, jonka jälkeen avovaimo kertoi siitä innostuneena sukulaisille ja muille tutuille. Minä ahdistuin, koska koin, ettei tässä ollut kyse meidän projektistamme vaan hänen projektistaan. Hän haluaa isot häät, kauniin mekon ja minä taas karsastan kaiken julkiseksi tekemistä ja suurta juhlaa.
Naimisiinmenosta on tullut nyt jostain syystä yleinen möykky, joka on kiristänyt välejämme aivan turhaan. Niiden olisi määrä olla ensi kesänä, mutta ajatus ahdistaa minua. Avovaimo ei ymmärrä, miksi asia on niin vaikea, enkä minäkään osaa varsinaisesti vastata mistä kenkä puristaa. Suunnitelmia on kuitenkin tehty ja paikkakin on varattu, joten hommaa on tässä vaiheessa vaikea perua.
Vaimo on tavallaan uhannut erolla, sillä hän ei näe syytä, miksi meidän pitäisi jatkaa yhdessä, jos häät nyt perutaan. En haluaisi sitä, mutta toisaalta en oikein haluaisi mennä niin sanotusti pakon edessä naimisiin. Sanoinkin jo kertaalleen, että erotaan, jonka jälkeen itkimme asiaa tuntikaupalla, kunnes päätimme, ettei tämä voi päättyä näin ja meidän on pakko hakea ulkopuolista apua. Olemme nyt menossa parineuvontaan, josta toivomme apua tämän solmun ratkaisemiseen.
En halua tässä mustamaalata puolisoani, sillä ymmärrän varsin hyvin hänen tunteensa. Kosinhan häntä täysin vakavissani ja halusin sitoutua häneen. Sanoin myös kyllä, kun hän kysyi voimmeko ruveta suunnittelemaan häitä. Ja ymmärrän kyllä, mikä pettymys se olisi jos ilmoittaisimme peruneemme häät ja suunnittelevamme niitä myöhemmäksi ”sitten joskus”.
Tämä kaikki saattaa kuulostaa sekavalta, sillä kaksi vuotta sitten tunsin itseni paljon itsevarmemmaksi. Tuolloin minulla oli vielä terapeutin tuki, töitä ja harrastuksiakin. Nyt olen ollut suurimman osan kesästä työtön, muuttanut uudelle paikkakunnalle, ystävät jäivät toiselle paikkakunnalle, minkä lisäksi olen ikävöinyt vanhaa kotikaupunkia. Lisäksi äitini on ollut sairas ja tulevaisuus on tuntunut minusta epävarmalta ja pelottavalta.
Voisin kirjoittaa paljon enemmänkin, mutta riittääköön tämä nyt alkuun.
Kummastako tässä on, loppujen lopuksi kysymys, naimisiin menosta vai häistä?
Jos morsiamelle ei luvata isoja häitä, voi siis tulla erokin. Tiedän, että moni nainen haluaa olla prinsessana, edes sen yhden päivän, mutta haluaako sulhanen olla prinssinä? Sitä ei taideta, sen häähössötyksen keskellä edes kysyä.
Teidän on nostettava kissa pöydälle ja pyyhkäistävä sillä pöytää, puhuttava ja puhuttava, sillä on paljon helpompaa, tässä vaiheessa siirtää niitä häitä, kuin parin vuoden päästä hommata eroa, "kun ne häätkään, ei menneet kuten MINÄ halusin".
Minua ei, aikoinaan vihitty edes kirkossa, vaan srk-talon nurkassa, juhlia ei pidetty, eikä mekkokaan ollut valkoinen unelma ja moni isoja ja hienoja häitään juhlinut pari ehti erota siinä ajassa, jonka olin naimisissa.
Olen selaillut viestejä täällä Tukinetissä ja toisinaan tuntuu siltä, että ihmiset varmaan ajattelevat minun kohdallani, että mistä minä oikein valitan? Täällä on pariskuntia, joiden välillä on henkistä ja fyysistä väkivaltaa, tunnekylmyyttä, alkoholia ja muita päihteitä, pettämistä ynnä muuta. Minulla sen sijaan asiat ovat ihan hyvin. Vaimo rakastaa, kuuntelee, ymmärtää, hellii, rakastelee, mutta silti ahdistun joskus ihan tavattomasti. Naimisiinmenoa en pysty edes ajattelemaan ja viime kuukaudet olen nukkunut tavattoman huonosti.
Edellinen yö oli taas mainio, kun heräsin totuttuun tapaan muutaman tunnin jälkeen ja päässäni jyskytti ajatus, että kaikki välillämme on ohi. En tiedä varaudunko jotenkin jo valmiiksi siihen, että eroamme, koska en pysty menemään naimisiin vai mistä tämä johtuu. Tänä aamuna heräsin tietysti varsin väsyneenä, sillä yöunet olivat jääneet vähiin. Keskustelimme aamulla lukioiden "nasujaisista", jonka jälkeen lähdimme yhtä matkaa töihin. Matkalla katsahdin vaimooni ja mieleeni tuli ajatus, etten enää rakasta häntä. Ahdistus iski välittömästi ja vaimokin varmaan huomasi, että en muutuin puheliaasta yhtäkkiä täysin hiljaiseksi. Nyt istun junassa kohti työpaikkaa ja kirjoittelen tätä. Ahdistus on hieman lievittynyt, mutta yritän toden teolla rauhoittua, jotta pystyisin keskittymään taas töissä.
Parineuvonnasta ei ole vielä kuulunut mitään, mutta toivon, että meille löytyisi paikka, jossa voisimme keskustella tilanteestamme. En tiedä onko parineuvonnasta mitään hyötyä ja onko minulla voimia alkaa setvimään tätä solmua. Kaksi minää kamppailee minussa, toinen haluaisi antaa koko asian olla ja toinen haluaisi yrittää. Toinen vakuuttaa, että minusta tulee onnellinen kunhan vaan eroan ja toinen taas ei halua menettää yhtä elämän tärkeimmistä ihmisistä.
En tiedä.
Hei!
Kuulostat tosiaan ahdistuneelta. Välillä mietit eroa ja välillä haluat yrittää, kumpi on tie onneen? Oletko miettinyt, minkä pitäisi olla toisin, jotta olisit levollisempi? Onko kyse vain niistä häistä, vai hiertääkö suhteessa nyt jokin muu, mikä kärjistyi hääpäätökseen?
Ensimmäisen kirjoituksesi jälkeen ajattelin vain, että kyse on vain teidän kahden erilaisesta käsityksestä kuinka päättää häistä, kuinka suunitella niitä ja kuinka toteuttaa ne. Samastuin tunteeseesi ahdistua "hänen projektistaan". On vaikea selittää toiselle miksi jokin ahdistaa ja mitä asialle voisi tehdä, jos ei oikein itsekään tunnista syytä. Tuntee vain sen "möykyn".
Mutta mitä tapahtui kosinnan ja hääpäätöksen välissä? Ensimmäisen teit harkiten ja varmana yhteiselosta, jälkimmäinen kuulostaa pakon edessä ratkaistulta. Jos todella haluat viettää rakkaasi kanssa häät, keskustelkaa sen suunnittelemisesta jotta sinulla ei olisi tunne että hän päättää kaiken. Salli myös hänelle riemuita päätöksestä muille, vaikka itse haluaisit pitää pienempää ääntä 😉 Mutta mikäli todella epäröit koko päätöstä naimisiinmenosta, on todellakin parempi tuoda se tässä vaiheessa julki. Ei sen välttämättä tarvitse tarkoittaa eroa 🙂👍
Hei Hupu ja kiitos vastauksestasi,
Tänään tuntuu paremmalta, sillä kaikesta huolimatta työstämme asiaa koko ajan itseksemme ja keskenämme. Emme saaneet aikatauluja sopimaan Solmuja parisuhteessa -neuvojan kanssa, joten kyselemme nyt keskusteluapua perheasian neuvottelukeskuksesta. Naimisiinmeno ja sitoutuminen on se asia, mikä hiertää. Asiaa oli helppo ajatella, kun sen näki aikaisemmin "muutaman vuoden päähän", mutta nyt kun toinen toden teolla haluaa sitä ja haluaisi suunnitella sitä, niin asia onkin ihan eri kokoinen. Uskoisin, että voisin mennä naimisiin, jos häät olisivat pienemmät tai pienimuotoisemmat. Vaimo tosin haluaa isot häät ja niin edespäin.
Ja mitä tapahtui kosinnan ja hääpäätöksen välissä? Jouduin työttömäksi, muutaman kuukauden jälkeen muutin työskentelemään toiseen maahan, jossa huomasin viihtyväni. Paljon uusia asioita, uusia ystäviä, mutta toisaalta myös ikävä vaimon luokse. Sen jälkeen oli edessä taas muutto uudelle paikkakunnalle, äidin sairastuminen, yllättävä työttömyys (minulle oli luvattu 10 kuukautta töitä ja sopimuskin oli allekirjoitettu). Olemme suunnittelleetkin yhdessä häitä ja häämatkaa ja olen ollut asiassa mukana tosissani. Sitten taas toisina hetkinä painan jarrua, enkä tiedä syytä miksi. Pelottaa vain niin.
Ja eroahan meistä kumpikaan ei halua, siihen tulokseen olemme tulleet useamman kerran.
Jospa sinulla on vain "normaali" ramppikuume. Olette tunteneet toisenne pitkään ja eläneet pitkään yhdessä; eihän arjessa mikään muutu häiden myötä. Olet tehnyt kuitenkin kosintapäätöksen harkiten ja haluten sitä, nyt vain itse juhlan suunnittelu sujuu teiltä hieman eri tavalla. Eihän kukaan edellytä pitkältä suhteelta, että sen on johdettava naimisiinmenoon, mutta myöskään arki ei paljon muutu vaikka sormus sormessa olisikin. Kuulosti ehkä hieman kylmäkiskoiselta, mutta näin kärjistetysti 😉
Oletko aikaisemmin miettinyt olevasi ihminen, joka ei koskaan menisi naimisiin? Miksi olisit nyt? Tarkoittaahan häät sitoutumista, kyllä, mutta ei sitä tarvitse loppuelämän vankilana ajatella. Toisaalta myös yhdessä voi olla hyvinkin sitoutuneina ilman papin aamenta. Haluat kuitenkin jatkaa yhteistä elämää hänen kanssaan, se tarvitaanko siihen sormuksia ja kirkkohäitä on kiinni omasta vakaumuksesta. Vai etkö sitten halua sitoutua häneen, kirkkohäillä tai ilman?
Jos ahdistuksesi aiheuttaa itse hääpäivä, sen järjestely ja vierasmäärä, yritä ajatella sitä vain yhtenä juhlapäivänä. Häät ovat teidän yhteiset, joten vierasmäärässä voisi tehdä kompromissin. Vaimoke haluaa isot häät, mutta häät ovat myös sinun! Taloudellinen tilannekin voi olla sellainen, että häiden ajankohtaa voi vaikka siirtää.
Kirjoitukseni kuulostanee kauhean musta-valkealta, mutta jos kyse on "vain" ramppikuumeesta, ehkä kylmät faktat toisen sanomana autttavat 🙂 Kuten aikaisemmin sanoin, tunnistin hädän äänessäsi, kun toinen haluaa samaa asiaa mutta toteuttaa sen eri tavalla. Kuinka vaikea sitä voikaan olla selvittää kun toinen ei näe kuin sen oman totuuden. Toivottavasti en kauheasti nyt vain sotkenut ajatuksiasi.
Rohkeutta, pelkäät turhaan 🙂👍
Hei Hupu (ja muut),
Ei tämä ihan ramppikuumeen piikkiin mene. Totesin kyllä joskus aikanaan äidille, että minä en sitten koskaan mene naimisiin, mutta saatoin olla tuolloin teini-ikäinen. Yhdelle lukioihastukselleni totesin, etten halua lapsia lähinnä, koska hänkin julisti, ettei halua koskaan lapsia. Totuus näissä kahdessa on se, etten ollut edes ajatellut, että voisin rakastua ja rakastaa toista ihmistä tavalla, jolla on rakastanut vaimoani. Salaa toivoin aina, että saisin jonkun toisen ihmisen, johon voisin luottaa ja jonka kanssa voisin elää elämääni.
Sitoutuminen on monimutkainen juttu. Mielestäni olen sitoutunut häneen jo nyt, enkä ole ajatellut pettämistä, katsellut muita naisia tai muuta sellaista. Toki joskus mietin sitä, että olisiko jonkun toisen kanssa toisenlaista, mutta en sen enempää. Pari ihastusta on sattunut kuuden vuoden aikana, mutta ne ovat menneet ohitse.
Minulla on valitettavasti taipumusta masennukseen ja jonkinlaisiin tunnelukkoihin. Välillä ajattelen, että lapsuuden ongelmat ovat tehneet minusta tunteettoman ja kyvyttömän läheiseen suhteeseen. En vain kykene rakastamaan, vaikka kuinka haluaisin. Terapiassa nämä ajatukset lievittyivät, minusta alkoi hiljalleen tuntua, että voisin olla isä jollekulle. Kosin tyttöystävääni jne. Kolme vuotta kestäneestä terapiasta on nyt 1,5 vuotta ja monet sellaiset ajatukset, joita se poisti, ovat palanneet takaisin. Eivät kyllä samalla intensiteetillä kuin silloin eli kyllä sillä terapiallakin oli vaikutuksensa.
Olemme nyt saaneet ajan pariterapiaan, joka on kaiken lisäksi vielä edullinen. Lisäksi olemme puhuneet iltaisin paljon kaikesta mahdollisesta, joten toivotaan, että tämä solmu vielä tästä aukenisi.
Kiitos kaikille, jotka luette näitä viestejä ja niillekin, jotka vastaatte tai olette jo vastanneet. Niillä on merkitystä.
Eilen oli ensimmäinen tapaaminen perheterapeutin luona. Tapaamisesta jäi kaikin puolin hyvä mieli. Saimme myös kotitehtävän, jossa joudumme vähän miettimään avoliiton ja avioliiton eroja. Vaimolle sanoin illalla, että kyllä me jonkinlaisen ratkaisun tähän vielä löydämme. Hän oli samaa mieltä.
Lisäksi olen ehkä saamassa kokoaikatyötä, joten silläkin saralla alkaa päivä paistamaan. Olen myös jaksanut lenkkeillä, joten luotto tulevaisuuteen on vahvistunut. Kun vain saisi jonkinlaisen otteen omista peloista ja ahdistuksesta, niin voisi katsoa elämää eteenpäin luottavaisin mielin.
Tiistaina oli vaimon syntymäpäivä, kävimme saaristossa risteilyllä ja syömässä. Oli mukavaa.