Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen
Minulle sosiaaliset tilanteet eivät elämäni aikana ole välttämättä aina olleet kovin helppoja. Tiivistetysti voisi sanoa, että lapsuuden ihmissuhteiden rakenteet näkyvät aikuisuuden parisuhteissa ja ihmissuhteissa.
Joskus suhteessa ollessani menin kumppanini kanssa kyläpaikkaan, jossa hän tunsi lähes kaikki vieraat. Hänellä oli niissä vieraissa todella hyviä kavereita, joiden kanssa hän oli viettänyt paljon aikaa. Seurustelumme oli tuolloin vasta alkutaipaleella, enkä ollut siis kovinkaan moneen hänen kaveriinsa tutustunut. Menin tuolloin kylään hänen kanssaan odottavin ja iloisin mielin. Olin kuvitellut, että hänellä on samanlainen tapa olla seukkansa kanssa kuin minulla. Jos menen itse kenen tahansa kanssa jonnekin kylään, missä tämä toinen ei tunne näitä ihmisiä, pysyttelen aikalailla ystäväni lähettyvillä, ainakin nyt siksi, ettei tuo ystävä jäisi yksin tai kokisi oloaan keljuksi, kun kaikki ovat vieraita.
Tuossa kyläpaikassa hämmästykseni olikin sitten suuri, kun miesystäväni meni menojaan, kokoontui sisäpiirin juttuineen kavereidensa kanssa, ei vinkannut minua mukaan, viipyi kauan muiden kanssa ulkona tupakkaa poltellen jne. Erään naisen kanssa hänellä tuntui olevan todella kiinteitä silmäyksiä ja hyvin mukavaa, hymyä riitti. Minulle miesystäväni teroitti alkoholin käytön tärkeyttä eräässä hetkessä, kun muut eivät kuulleet. Hänen mielestään join liian vähän. Hän myös kävi sitten välillä kysymässä, miten pärjään, kun istuin yksin sohvalla. Oli aika vaikeaa saada järkevää juttukaveria, kun kaikilla tuntui olevan jo seuraa. Joidenkin kanssa jutustelin, mutta tilanteet menivät aina jotenkin niin, että olin lopulta yksin. Sain kyllä illan kulumaan ja lauleskelin sitten karaokea muutaman vieraan kanssa, mutta illasta meni tunteja, jolloin olo oli todella epämiellyttävä.
Tuosta kaikesta minulle jäi todella kelju olo ja yksi syy oli tietysti miesystäväni käytös ja toinen syy oli se, etten kyennyt itse ottamaan tilannetta haltuun. En ole koskaan ollut mikään seuran keskipiste tai kovaäänisin höpöttäjä. En ainakaan silloin, kun kaikki ihmiset ovat minulle vieraita. Olen pikemminkin varauksellinen ja katselen ensin, ennenkuin avaan suuni.
Välillä tuleekin hetkiä muiden ihmisten seurassa, jolloin oma ääni jotenkin katoaa ja on huomaavinaan, ettei ketään kiinnosta kuunnella. Tiedän, että minulle on järkeviä ajatuksia ja suurimman osan ajasta olen ihmisten kanssa mielestäni aivan normaali, eikä ongelmaa ole. Myös läheisten ystävieni ja läheisteni kanssa minulle ei mitään tuollaista ongelmaa ole. Mutta joskus tilanteet muiden ihmisten kanssa ovat sietämättömiä, varsinkin, kun ihmisiä on porukassa monta ja itsevarmuus katoaa jonnekin. TUlee jonkinlainen kierre. Jos oma tilanne puhua jännittää, jännittyy kaiketi ääntä tuottavat systeemit ja ääni hiljenee ja kukaan ei kuule ja minusta on kamalaa puhua lujempaa, koska tuntuu, kuin huutaisin. Ja kun kukaan ei kuule, tai kun juttu on esitetty hölmösti, tulee tilanteesta vieläkin nolompi. Ja jos tuollaisia tilanteita on useammin, tulee vielä vaikeammaksi ottaa tilanne haltuun.
Ja kuitenkin olen niin hullu, että suunnittelen nytkin kotimyyntituotejuttuihin ryhtymistä. Minun pitää siis jatkossa kertoa isommallekin kuulijakunnalle itsevarmasti ajatuksistani. Olen jopa aivan aidosti innostunut tuosta haasteesta.
Tänään tavoitin jonkinlaisen surun tunteen tuon asian kanssa ja minua itketti tämä asia. Itketti ja puhuin äidilleni tähän tyyliin itsekseni siinä surutunteessa: ” Äiti, miksi et kuunnellut minua koskaan? Miksi et nähnyt minua? Miksi teit elämääni näin vaikeita tilanteita? Miksi, miksi, miksi? Minulla on paha olla, etkö huomaa? Mutta sinä et nähnyt minua silloin, etkä halua nähdä minua vielä näin aikuisenakaan. Sitä itken , sitä surua, miksi en voinut paistatella ihanana tyttönäsi niin, että olisit tukenut minua elämässä erilaisissa tilanteissa niin, että olisit hyväksynyt ja nähnyt minut juuri sellaisena, kuin minä olen. Silloin olisin voinut jo nuoruudessa uskoa, mitä tunnen ja näen ja kuulen. Eikä minulla olisi mennyt monta parisuhdetta pieleen ja olisin kenties osannut valita kumppanini toisella tapaa…”
Noin puhuin mielessäni, tiedostaen kuitenkin sen, että elämässä on monta muutakin vaikuttajaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vanhemmat voivat tehdä todella paljon lastensa eteen. Ja yksi tärkeimmistä vanhempien toteuttamista asioista lastensa kohdalla on mielestäni juuri se, että lapsi nähdään ja häntä kuunnellaan.
Itse jäin tuon tunteen jälkeen miettimään, miten voin ja mitä voin tehdä itseni hyväksi tässä asiassa? Ovatko ne käytännön harjoituksia, mitkä auttavat? Minulla on joitakin ajatuksia, mutta olisi hienoa kuulla, jos joku on kokenut samaa ja päässyt asiassa eteenpäin. Jos joku on oppinut käyttämään paremmin kyynärpäitä tässä maailmassa, niinkuin jokaisen pitäisi osata.
Olisi todella hyvä kuulla muiden ajatuksia ja kokemuksia tästä asiasta.
Mietin tässä, että toistuuko tärkeiden ihmissuhteittesi äärellä sama kaava. Äitisi ei ole nähnyt sinua ja hankit sitten itsellesi miehen, joka ei näe sinua. Äitisi vaatii sinun olemaan jotain muuta ja miehesi vaatii sinun olemaan jotain muuta tai eri tavalla.
Äitiäsi et ole voinut valita. Miehesi olet voinut valita. Voit valita myös toisin.
Toisaalta tähän liittyy se, että olet jatkuvasti joutunut hakemaan hyväksyntää äidiltäsi. Keneltä haet hyväksyntää nyt ja miksi? Voisitko olla itse itsellesi riittävä? Miksi vaadit toisen hyväksynnän? MIten voisit vapautua hyväksynnän hakemisen kirteestä?
No näitä ajatuksia.
Kiitos Zumba ajatuksistasi. Ja kyllä, elämässäni olen hakenut paljon hyväksyntää muilta ihmisiltä. Ensin se oli tietenkin kotona vanhemmilta. Sitten kavereilta ja poikaystävältä. Joskus reilu kymmenen vuotta sitten elin ison kriisin, jonka aikana kävin läpi näitä kaikkia asioita itsessäni. Kriisihän alkoi näiden asioiden tiedostamisesta ja äärimmäisen huonosta olotilasta. Kun asiat ja niiden rakneteet, oman käyttäytymisen, tunnetilat alkoi tiedostamaan, oli asioita ja kaikkea sitten mahdollisuus lähteä muuttamaan.
Sanoisin päässeeni tuossa hyväksynnän hakemisessa jo itseäni miellyttävään vaiheeseen, eli siedän hyvin yksilöllisyyttä, erilaisuutta, monenlaisia asioita itsessäni, jopa arvostan monia piirteitä itsessäni ja viihdyn itsessäni. Usein haen omaksi huvikseni ja muutenkin jo paheksuntaa, tai suhtaudun asioihin melko rennosti tyyliin; tekevät, mitä tekevät ja ajattelevat mitä ajattelevat, minä elän omaa elämääni. Ja niin, että kun tietää ihmisten olevan erilaisia ja hyväksyy itsessä olevia puutteitakin, on siis helpompi hyväksyä ja vain katsoa muiden ihmisten vajavaisuutta. On tultu hirvittävän iso asken eteenpäin.
Sitten joskus kuitenkin tulee näitä tilanteita, mutta sillä erolla entiseen, että en enää piiskaa itseäni niiden vuoksi, vaan olen surullinen hetken ja toivon, josko ne helpottaisivat. Toisaalta voisin ehkä ajatella niinkin, että on niitä muillakin ihmisillä. Että ei se maata kaada.
Kuitenkin varmasti jokin kropan harjoittaminen ja rentouttaminen saattaisi auttaa minua eteenpäin ja varmaankin sitten vielä enempi rentous asioiden suhteen.