Murkkuikäisiä koti täynnä huh!
Heips!!
Tästä oli pakko tehdä oma otsikko. Joo tosiaan meillä on neljä lasta. Vanhin poika R on 16 vuotias 192cm pitkä mies. Aloittaa nyt syksyllä lukion, mistä äitinä olen mielissäni. R seurustelee, on seurakuntanuorissa ja näyttelee. Kotitöitä poika ei kerkiä eikä halua tehdä. Meidän perheen nirsoin ruuan suhteen, mikä on tosi huono esimerkki nuoremmille.
Toinen poika S on 15v reilu 180cm pyöreä poika. Menee ysille. Meidän perheen laiskin. Laittaa aina pikkuveljen asialle kauppaan limskaostoksille. On onneksi ruvennut käymään punttisalilla ja uimassa, jos kunto nousisi ja paino laskisi.
Kolmas poika T on 13v 169cm ja 50kg eli laiha poika ja menee seiskalle. Koulu ei vaihdu, kun hän on koulussa, missä on mukautettu opiskelu. Hän on meidän herkin lapsista. Hidas mutta oppii kyllä. Ainoa, joka ei ole ruikkaamassa äidiltä rahaa. Mun kultapoika!!
Kuopukseni on tyttö N 10v ja menee neljännelle. Neiti on mun aurinko. Pojat ei tosiaan pidä pikkusiskoa kuin kukkaa kämmenellä. Siinä on työmaata. Mä olen neidille saamassa aikuista tukihenkilöä oman vuorotyön ja masennuksen takia. Meidän neiti on kanssa herkkä naisen alku. Neidillä on tulossa koulussa jo neljäs opettaja!! Ekan ja tokan luokan oli ihana opettaja. Kolmannella oli syksyllä sijainen ja kolmannelle keväällä oli mies opettaja, jota mä välttelin pitkään, kunnes rehtori sai mut vihdoinkin menemään vanhempain varttiin. Kyseinen rehtori oli ollut meidän S:llä opettajana ekalla ja tokalla silloin, kun siskoni tapettiin. Mä sain kuraattorin mukaan siihen vanhempainvarttiin. No nyt, kun tyttö ja minä ollaan totuttu tähän opettajaan, tämä muuttaa pois paikkakunnalta ja tyttö saa uuden opettajan. Ja taas miesopettajan! Voi apua. Näöltä olen kyllä kyseisen miesopettajan nähnyt, kun hän asuu meidän naapuritalossa. Mitä sopeutumista se tytöltä vaatii?
Muistan omasta kouluajasta, kun olin ala-asteella kolmessa eri koulussa. Ekalla yhdessä, tokan alusta toiseen ja kolmannelle kolmanteen, kun valitsin saksan kielen ekaksi vieraaksi kieleksi, jota en sitten saanutkaan. Se oli kauheaa aikaa. Sitä en halua edes muistella!
Jos en mä missään muussa ole lasten suhteen onnistunut, niin ne osaa ainakin käyttäytyä. Mutta mä olen tehnyt suuren virheen, kun olen yrittänyt olla enemmän heille kaveri kuin äiti. Mä en halua olla samanlainen kuin oma äitini siis hirviö, jota joutui pelkäämään. En ole oppinut pitämään sopivaa kuria, jotta saisin järjestettyä esim. tiskivuoroja. Siihen, kun en saa äijääni tasavertaisena kumppanina lähtemään mukaan vaan taistelen yksin tuulimyllyjä vastaan. Eikä riitä, että äijä on käynyt kiinni myös kovan kiukun puuskan kourissa olen saanut myös molemmilta pojilta selkään. Siitä on onneksi aikaa ja toivon, ettei niin käy enää koskaan. Lastani en lyö takaisin. Koitan vain puolustautua. Pahinta on, kun saa iskun kasvoihin.
Nytkin, vaikka olen sairaslomalla. Mä ne tiskit hoidan. Äijällä ei ole kesälomallaan aikaa siihen. Enkä uskalla sitä vaatia. Tyydyn osaani alistuen kiltisti. En halua haastaa mokomasta riitaa. Harmittaa vaan, kun tarvitsisin oikeasti toisen apua.
Tästä tais tulla aika sekava juttu. Taitaa mun yläasteen äikän maikka olla oikeassa, kun haukkui mun aineen ja sanoi, ettei tämä tyttö osaa kirjoittaa. On tää elämää😑❓
Osta tiskikone!
Äiti on äiti, ei kaveri, sillä se vähentää määrysvaltaa, sekä arvovaltaa.
Heips!
Kiitos helemi vastauksestasi, mutta tää äiti nyt puolustautuu. En nyt tarkoita niin kaveria. Ruumillistakuritusta EN hyväksy! Sain sitä osakseni lapsena.
En ole koskaan antanut äidilleni anteensi, kun mä 6 tai 7 vuotiaana tajuttomuudesta olohuoneen lattialta heräsin ja paikalla oli poliiseja ja sairaanhoitajia. Ikä on noin arvio, mutta olin 8, kun muutettiin Hesasta pois, kun toi tapahtui. Olen puhunut mua 15 vuotta vanhemman serkkuni kanssa, joka tiesi, että tarhassa ihmeteltiin mustelmia, jotka eivät tule leikeissä. Serkku on myös itse nähnyt, miten äiti kohteli mua kovakouraisesti. Mulla on joku hämärä muistikuva siitä, kuinka hymyilin serkulleni kyynelten läpi.
Pahat unet äidistä ei ole vieläkään ohi, vaikka kuoli vuosi sitten. Mä en tätä näin halunnut paljastaa. En tosiaan hyväksy lapsenkaltoinkohtelua. Myönnän, etten ole löytänyt sopivaa kultaista keskitietä. Siksi olenkin yrittänyt hoitaa kaiken itse. Oli tää nyt taas niin kömpelöä. Mä en osaa ilmaista tota tän paremmin. En halua, että lapseni joutuisivat pelkäämään minua niinkuin minä jouduin pelkäämään omaa äitiä. Yläasteella yritin saada jopa apua, mutta en saanut. Muistona siltä ajalta on vasemmassa kädessäni itsepistämiä harpin jälkiä!😭
Saitpas melko tökerön vastauksen 😟 Omat lapseni ovat vasta pieniä, mutta odotan kauhulla murrosikää 😉 Oletko keskustellut tunteistasi lastesi kanssa ja kertonut tarvitsevasi tukea ja apua? Kyllä tuon ikäiset lapset ymmärtävät puhetta ja yleensä osaavat myös jonkin verran asettua toisen asemaan kun oikein selittää...
Omasta murrosiästäni muistan sen, että äitini yritti aina olla paras ystäväni, mikä johti siihen että hän muutteli sääntöjä ja rajoja kokeillen mikä olisi paras ratkaisu. Hän ei halunnut kieltää minulta asioita peläten että suutun. Sääntöjen ja rajojen jatkuva muuttuminen sai oloni tuntumaan turvattomalta ja ajoi minut kokeilemaan rajoja entisestään. Äitini antoi periksi kerran, mikei nytkin? Ystävä lapsilleen voi olla siinä suhteessa että on valmis kuuntelemaan ja ymmärtämään lapsen huolia ja kykenee asettumaan lapsen asemaan, kasvattajana on kuitenkin asetettava lapselle selkeät ja turvalliset rajat joista pidetään kiinni vaikka nuori kuinka kapinoisi vastaan. Rajat ovat rakkautta ja tuovat turvallisuutta.
Jaksamista sinulle ja koko teidän perheelle rankassa elämäntilanteessa, meillä sama on vielä edessä! Ja jos jotain positiivista löytäisin tilanteestasi niin yritä nauttia nyt kun lapsesi vielä tarvitsevat sinua! Pian he lentävät pesästä kukin omaan suuntaansa ja alkavat elää omaa elämäänsä.🌻🙂🌻
Jos minun vastaustani tarkoitit, niin saatto äkkiseltään ollakkin, mutta kun itsellä on monta lasta, nyt jo aikuisia, niin jonkun on pitänyt olla se joka sanoo, miten/missä/milloin. Ruumillista kuritusta en ole koskaan käyttänyt, sillä tiedän, miltä se tuntuu, lasten isä oli väkivaltainen, kuitenkin hyvin harvoin se kohdistui lapsiin...mutta huutanut ja karjunut olen, siinä on karstat laipiosta karissut, mutta puhtaalla omallatunnolla voin sanoa, että ihmisiä heistä tuli...tuli minustakin, vaikka sain vitsaa kotonani, kun olin tehnyt jotain kiellettyä tai muuten toiminut omapäisesti, ei olis haitannut muutama kerta lisääkin, sillä ihan aiheesta ne tuli...mutta entisen miehen antama kova koulutus ei auttanut, minusta ei sillä koulutuksella tullut tarpeeksi nöyrää. Olen jäykkäniskasten ja omapäisten ihmisten sukua, jotka ominaisuudet olen, lasten isän puoleisten sukulaisten mielestä siirtänyt onnistuneesti lapsiini, jonka otan kohteliaisuutena.
Niin kaunis kuin ajatuksena onkin "eletään lasten ehdoilla", niin sillä tavalla mennään metsään että rytisee, jokin roti se olla pitää.
Kiitos tuntosarvi ja helemi vastauksistanne!!
Mä näköjään osaan ilmaista itseni tosi kömpelösti. En mä sentään ihan ystävä yritä olla lapsilleni, mutta tarpeeksi kuria en ole pystynyt pitämään semmoista kunnon jöötä. Siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt olla oikein äitiäiti niin mun sisko kuoli ja mä olin siitä niin hajalla, että en ihan kyennyt siihen, mitä olisi pitänyt. Silloin lapset olivat 2-8 vuotiaita ja mä olin töissä ja mies työttömänä kotona.
Enkä mä usko, että mä täydellisesti olisin epäonnistunutkaan. Puhunhan mä lasten kanssa, mutta en rasita heitä liiaksi asioistani. Olen ihan kauniilla puheella yrittänyt heitä saada mukaan kotiaskareihin. Onhan meitä kuusi sotkijaa.