Hei!
Minäkin hain oikeuden keskusteluryhmiin, kun luin jokin aika sitten tekstisi. Kirjoittelen siis myös ensimmäistä kertaa, ja samasta vaivasta kärsin.. tai no, vaikea sanoa, mitä kaikkea on ongelmalistallani.. ahdistus on kumminkin päällimmäisin tunne ☹️

Mulla on lääkitys ollu nyt noin kuukauden, eikä oo hirveästi apua. En uskalla tai jaksa suunnitella mitään tiettyä hommaa tietylle päivälle, koska en etukäteen tiedä olotilaani. Se on tosi rasittavaa ja itsetunto on alhaalla. On paljon hyviä ja iloisiakin päiviä, kiitos lääkkeiden ja päällisin puolin hyvän elämäntilanteen.. mutta sitten tulee näitä, kun mikään ei tunnu hyvältä, eikä saa tsempattua itseään millään. Ulkona paistaa kauniisti aurinko, ja mä masennun entisestään, kun en saa aikaiseksi viedä lasta leikkimään ulos ☹️. Ja taas syyllisyyttä ja huonommuudentunnetta.. *huoh*

Itkin tänään, ja lapsi katsoi vakavana, mikä mun on.. yleensä en saa edes itkettyä nykyään, mutta nyt annoin tulla senkin uhalla, että lapsi saa pahan mielen. Aikuistuessa paha olo on kovettunut paikalleen mun sisälle. Se vaan on, muttei tuu käsiteltäväksi eikä itkettäväksi kovin usein. Siksi avun hakeminen on yhä vaan vaikeampaa, ei enää osaa eikä jaksa pukea sitä sanoiksi, mikä on aina vaan epämääräisempi klöntti sisimmässä. Musta, pimeä, pelottava tuska. Jota en kuitenkaan haluaisi jälkipolvilleni siirtää.

Ihmisenä olen ns. reipas ja tunnollinen. Käytännöllinen, enkä halua olla vaivaksi vaan aina avuksi. Sitten koen suurta tuskaa, kun en tähän pystykään.. tänään tuli ajatus, että elämä on ollu yhtä henkistä helvettiä. Niin se on. Nyt näytän ulospäin siltä, että mun on oltava onnellinen; hyvä mies, terveet lapset, toimeen tullaan. Viis menneisyydestä, lapsuudesta, kun hajosin ja hajosin. oon niin helvetin hajalla! Haluisin vaan tuijottaa seinää rauhassa. Miettiä, kärsiä.. vaikkei se oo koskaan auttanut.

Sori sekava teksti. Mua sekottaa se, kun jotkut päivät on parempia.Silloin ajattelen, että näin sen pitää mennä, kyllä minä jaksan. Ja sit kun tulee tää huono päivä, kun se kaikki painaa, oon katkera ja vihainen ja mietin, miksi muka pitää jaksaa kun tuntuu tältä ja tältä? Vaikka ite oon ne vaatimukset kehitellyt.. sillon kun oon ne pystyny täyttää.

Siinä mun tämän päivän mietteet. Pitäs varmaan iteki syödä jo jotakin. Jaksamista!😞

Hei Tallulah!

Itse olen luonteeltani myös tunnollinen, välillä tuntuu että liikaakin... Vältän ristiriitoja ihmisten kanssa ja monesti otan liikaakin vastuuta asioista. Stressaan ja hermoilen ihan pienistäkin asioista☹️ Sillä kai alunperin itseni uuvutinkin... Nyt voi vain yrittää saada itsensä taas kokoon ja kiinni "normaaliin" elämään. Välillä on päiviä, kun tuntuu siltä että kaikki vielä sujuu hyvin ja selviän tästä. Välillä, kun jo luulee että ahdistus hellitti, se iskeekin takaisin ja tulee sellainen olo, että tässäkös sitä taas mennään...? Ylä- ja alamäkeä vuoronperään... Tosin itse olen huomannut, että suuret elämänmuutokset laukaisevat itselläni olon pahemmaksi. Kun elämä on tasaisempaa, oireet eivät ole niin pahoja.

Minullakin on periaatteessa kaikki elämässä hyvin. Siksi tuntuukin niin typerältä oirehtia näin vahvasti☹️ Mutta en minä ololleni mitään mahda... Voi kuinka haluaisinkin muuttaa olon taas normaaliksi! Jos voisin niin tekisin sen heti! Olisi IHANAA nukahtaa rauhassa ilman että ajatukset alkavat kiertää kehäänsä tai että joutuu stressaamaan sitä riittävätkö voimat jonkin asian tekemiseen🙂 Mutta vielä en ole siinä vaiheessa... Itselläni lääkitystä takana 1,5 kk ja kyllä se ahdistukselta "terän" on vienyt, mutta yhä silti saan satunnaisia paniikkikohtauksia ja stressaan niin että kesken päivän yhtäkkiä huomaan purevani hampaita tiukasti yhteen. Eteenpäin on menty sentään sen verran, että elämässä on edes jotain muutakin kuin ahdistus. Aluksi kaikki tuntui pyörivän ahdistukseni ympärillä. Mutta huomasin sen vain pahentavan oloani. Nyt olen yrittänyt keksiä päiviini jotain muutakin tekemistä tai hemmotella itseäni edes jollain tavalla: ostamalla jäätelön tai kukkakimpun, lainaamalla kirjastosta hyvän kirjan... Edes jotain pientä, josta iloitsen!

Ja kirjastosta puheen ollen: lainaa sieltä ihmeessä Edmund J. Bournen kirja Vapaaksi ahdistuksesta -työkirja paniikista ja peloista kärsiville. Erään toisen ihmisen suosituksesta sen itselleni lainasin ja voin luvata, että siellä on erittäin hyviä neuvoja ahdistukseen! Itse olen saanut kirjasta ison avun🙂 Siellä on esimerkiksi hengitysohjeita, joilla paniikkikohtauksen saa hyvin aisoihin -itselläni se on ihan todella auttanut ja olen saanut koko kohtauksen laukeamaan pelkästään oikeanlaisella hengityksellä. Nykyisin heti kohtauksen tullessa alan rauhallisesti hengittämään sisään viiteen laskien-pidätän hengitystä viiteen laskien -hengitän hitaasti ulos viiteen laskien ja sitten välissä 2 tavallista hengitystä ennen kun aloitan taas alusta. Auttaa itselläni laukaisemaan myös rajumpaa ahdistusta. En tiedä tehoaako kaikilla, mutta itselläni on taipumusta hyperventiloida, joten sen vuoksi rauhallinen, syvä hengitys kai niin hyvin "huijaakin" elimistön lopettamaan paniikkireaktion.

Mutta tämäpä tältä erää! Jaksamista sinulle🙂👍

Hei!

Vaikka tätä olotilaa en kenellekään toivo, oli silti mukava huomata että on "kohtalotovereita". Tallulah, kirjoitit kuin omasta kynästäni. Itse olen ajatellut itsekin että jos vain ajattelisin kaiken olevan hyvin, niin sitten niin olisi. Vaikea selittää, mutta ikäänkuin ajattelisin itselleni huonon olon.. Minulla on ollut jo kauan tunteeton olo, surut surematta ja ajatukset ajattelematta, paljon on tapahtunut lapsuudesta lähtien ja viimeaikoina vielä enemmän.. Viimeyön unessa tunsin piilotettuja tunteita, ja aamulla yhtäkkiä tajusin ettei tämä voi olla ns. normaalia. Olen sairas. Sen myöntäminen on todella vaikeaa, enkä ole puhunut tästä kenellekään.. Olin yllättynyt lääkärin tarjotessa minulle mielialalääkitystä fyysisiin oireisiin, menin ihan tukkoon kropasta.. Itsellä myös tätä hampaiden puremista ja muuta lihaskramppausta jopa siihen pisteeseen ettei veri kiertänyt kunnolla.

Yritän pienten lasteni tähden "skarpata", mutta on vaikeaa kun lapset tuntuvat vain "häiritsevän".. Haluaisin tuntea iloa ja jaksaa, mutta illalla jo mietin miten ihmeessä jaksan taas huomisen yli (toki joskus on niitä hämääviä parempia päiviä). Lisäksi huomaan että kauan kotona olleena pelkään lähteä ihmisten ilmoille, en jaksa enkä uskalla. Sain viimein soitettua mielenterveystoimistoon, mutta pelkään että viimein tämän kynnyksen ylitettyäni en saakaan apua ja hajoan tähän toivottomuuteeni☹️ Toisaalta tuntuu että elämästä olisi selvittävä itse.

hei, pumpula. täälä olisi kanssa yksi jolla on kova ahditus ja masentuneisuus päällä, itse olen nytten töistä sairaslomalla ja latailen akkuja, olen syönyt kanssa lääkkeitä parisen viikkoa ja välillä tuntuu paremalta ja sitten taas tulee se toivoton olo ettei jaksa mitään. minulla oli myös vaikea myöntää itselleni etten enää jaksa, mutta oli kiva keskustella sinun kanssa lisää🙂

Hei!

Meitä taitaa olla aika monta ahdistuneisuushäiriöön sairastunutta tässä maailmassa, missä kaikki mitataan suoritettujen tehtävien määrässä.

Minun ongelmani on ylikorostunut omatunto ja ankara itsekritiikki, jotka ajoivat minut väsymykseen, ahdistuneisuuteen ja masennukseen. Syön myös lääkkeitä, jotka ovat auttaneet, mutta toisinaan ahdistus silti aina yllättää. Kuten tänäänkin. Olen kävellyt itseni väsyksiin, kun en saata olla yhdessä kohti. Onneksi olo alkoi nyt taas helpottaa. Yritän aina ajatella kohtauksen yllättäessä, että meni se ohi edelliselläkin kerralla, niin menee se ohi nytkin, vaikka koville ottaakin.

Tsemppiä ja jaksamista teille kaikille!

Hei Pumpula ja muut ahdistuneet!

Pitkästä aikaa tunsin itseni jälleen ihmiseksi. En voinut ymmärtää miten mukavalta voi tuntua kun huomaa ettei olekaan ainut "heikko". Olen kamppaillut ahdistuneisuuden ja paniikkihäiriön kanssa koko elämäni, mutta tänä keväänä oireet muuttuivat niin voimakkaiksi, että älysin hakea apua.
Sain lääkityksen, jonka olen nyt omin päin joutunut lopettamaan. Olo meni vaan koko ajan pahemmaksi, enkä voinut enää odottaa siihen asti että pääsen seuraavan kerran lääkärille. Onneksi ensi viikolla on aika, joten en ole kovin kauan ollut ilman lääkkeitä. Tiedän että on tyhmää lopettaa ne noin vain, mutta jos en sitä olisi tehnyt.. En tiedä mitä olisi käynyt. Eiliseen asti kuvittelin, että olo on parantunut huomattavasti kun en enää syö lääkkeitä. Mutta illalla taas romahdin. Kaikki ne miljoona ja kaksi keskeneräistä asiaa kaatuivat niskaan, kun yritin aloittaa jotain. Ennen olin ihminen, joka saattoi tehdä viittä asiaa yhtä aikaa ja sai vielä kaikki valmiiksi. Nyt aloitan ehkä viisi asiaa päivässä ja jätän kaiken kesken. Voimat eivät kerta kaikkiaan riitä ja päässä pyörii niin paljon asioita että mistään ei saa kiinni.
Olen ollut nyt kaksi vuotta kotona. Tarkoitus oli palata vasta joululta töihin. Mutta aloitinkin tämän kuun alusta. En voinut olla enää kotona. Typerää. Varsinkin kun sekä lääkäri että psykologi olivat sitä mieltä, että mun kuuluisi olla sairaslomalla. Mutta ei pysty. Mulle on kehittymässä paha riippuvuussuhde töihin. Tuntuu hienolta saada jotain aikaiseksi. Töissä asiat on niin paljon yksikertaisempia. Hommat tehdään tietyllä tavalla, tietyssä järjestyksessä päivästä huolimatta. Ja kun ei voi olla kahta sekunttia kauempaa rauhassa, niin olen vielä pirun tehokas työntekijä. Pomo on tyytyväinen eikä säästele kiitoksia. Kyllä tuntuu hyvältä. Ja sitten teen töitä kahta kauheammin. En voi pysähtyä. Pelkään että sitten romahdan täysin. Ei ole varaa romahtaa, on vain pakko mennä eteenpäin.
Tämä ei ole kovin viisas tapa elää ahdistuksen kanssa. Vaikka töissä kaikki menisikin hyvin, kotona olo on koko ajan pahempi.
En ole koskaan ollut hyvä käsittelemään tunteitani. Nyt terapian myötä siihen on pakko oppia. Vaikka olen käynyt psykologilla jo huhtikuusta saakka, emme ole vielä päässeet tätä päivää pidemmälle.. Psykologi on selittänyt, että mulla on selviä ajatusväärentymiä. Tulkitsen asioita ihan miten sattuu. Itsetunto-ongelma. Ensimmäisen psykologi käynnin jälkeen tuntui hyvältä, silloin se sanoi että tämä on vähän niin kuin vahvuuteen sairastumista. Ja että tämä on ylitunnollisten ja ahkerien ihmisten sairaus. Enää ei sekään lohduta. Tunnen itseni päivä päivältä heikommaksi ihmiseksi, joka epäonnistuu kaikessa mitä yrittää.
Psykologin mukaan olen myös masentunut. Sitä en suostu vieläkään myöntämään itselleni. Elämässäni on kaikki tällä hetkellä niin hyvin, ettei minulla ole syytä olla masentunut. Joten en voi olla. Tämä on niitä asioita mitkä järjellä ymmärtää todeksi, mutta silti viesti ei mene perille 🙄
En tiedä onko kirjoituksessani mitään järkeä. Yleensä ei. En saa kirjoitettua enää edes helposti ymmärrettäviä tekstiviestejä. Ajatus takkuaa eikä pysty keskittyä. Mutta sitähän tämä on.

Jaksamista meille kaikille 🙂🌻

Heipä hei!
Mielialalääkkeet saattavat ensin huonontaa oloa ennenkuin "oikea" vaikutus tulee esiin. Ainakin minulle niin kerrottiin. Ja niin minulle kävikin. Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat niin kamalaa aikaa, etten uskonut siitä selviäväni, mutta niin siitä vaan selvisin. Huonoja hetkiä tulee vieläkin ajoittain, mutta onneksi menevät myös ohi. Täytyy vain yrittää ajatella, että kyllä tästä nytkin selvitään, kun on ennenkin selvitty.
Nykyisin opiskelen ja hoidan lapsiani. Väsymys ja kiire puskee aina välillä päälle, mutta päivä kerrallaan.
Jaksamista teille kaikille!