Niin paljon olisi kerrottavaa.

Juuri nyt vaimoni kertoo alakerrassa lapsillemme kuinka itsekäs ja inhottava ihminen minä olen ja kuinka korostan vain itseäni enkä väitä muiden tarpeista – erityisesti en välitä heidän tarpeistaan.

Tämä lähti tällä kertaa siitä, kun sanoin pojalleni ennen hänen iltapesuja, että ”isi vie sitten huomenna koluun”. Se oli vaimoni mielestä itsekorostusta ja tarkoitti, että pidän itseäni parempana kuin häntä. Lapsille hän on puhunut ja moittinut minua sen jäkeen noin tunnin. Ja lapset myötäilevät – tietenkin.

Olen umpikujassa. Meillä on kolme lasta ja neljäs tulossa. Ihmettelen miksi suostuin taas apsentekoon, vaikka helvetti on jatkunut jo vuosia.

Tosin tekoaikoihin meillä meni hyvin. Olin jo tosissani lähdössä viime kesänä, mutta vaimo sai puhuttua minut jatkamaan ja hän myös oli todella mukava minua kohtaan jonkin aikaa. Raskausaika onkin sitten ollut yhtä vihaa minua kohtaan. Se on tuttua kyllä jo muista raskauksista, lukuunottamatta ensimmäistä.

Jos kyseessä olisi vain raskausajan kestävä vihaisuus, sen voisi kestää, mutta viha tuntuu tulleen jatkuvaksi osaksi elämäämme ja se on vaikea kestää. En haluaisi luopua lasteni kanssa asumisesta ja siksi kai olen aina vain jatkanut.

En kai minäkään ole syytön, mutta tuntuu hänen mukaansa kaikki syy on minussa ja minä kulemma väitän, että kaikki syy on hänessä – ehkä väitänkin. Olen joka tapauksessa romuna.

Alussa – kasitoista vuotta sitten – olin rakastunut ja luovuin vapaaehtoisesti yhteydenpidosta ystäviini ja sukulaiskontaktitkin rajoittuivat vähitellen minimiin. Nyt tunnen olevani palvelija ja rahoittaja, jonka yli kävellään joka asiassa. Jos sanon oman eriävän mielipiteeni asioihin, olen itsekäs ja määräilevä.

Vaimoni on hyvin epäluuloinen ihmisiä kohtaan, kun taas minä olen avoin ja ajattelen myönteisesti, jos ei aihetta päinvastaiseen ilmene. Vaimoni haukkuu ja nimittelee ystäviään, tuttaviaan, sukuaisiaan, minun ystäviäni, sukulaisiani, lasten ystäviä, naapureita, viranomaisia ja ylipäätänsä kaikkia, joiden kanssa on tekemisissä.

Hän ei tunnu luottavan kehenkään. Jos nostan hänen pyynnöstään hänen tililtään hänelle rahaa, minun on tuotava kuitti nostosta, etten ole varastanut. Hän epäilee, että urkin hänen sähköpostin salasanansa, vaikkei se minua kiinnostakaan. Ihmisten tavallisista puheista hän kuulee pahantahtoisia merkityksiä, joita minä koetan kiistää ja niin syyllistän itseni hänen vastustamiseensa…

On huvittavaa, että hän ei luota minuun, vaikka olen pelastanut hänet useamman kerran ulosotolta maksamalla velat. Hän unohtaa olevansa minulle velkaa tuhansia euroja. Hänen rahankäyttönsä on täysin holtitonta eikä hän koe olevansa velvollinen osallistumaan perheemme jokapäiväisiin kuluihin. Hänen ainoat tulonsa viimeisten kymmenen vuoden aikana ovat olleet äitiyspäiväraha, kotihoidontuki ja opintotuki, kulloisenkin tilanteen mukaan. Kuitenkin hän on ottanut lukuisia pikavippejä tms., jotka sitten ovatkin kertyneet liian isoiksi.

Minä olen ollut kokoajan töissä ja vastannut asumiskuluista, sekä ruuasta, autosta, matkoista yms. – lasten vaatteet hän on ostanut. Tuloni ovat suomalaisen keskitasoa, joten rahamme ovat jatkuvasti loppu. Hänen vastauksensa siihen on ”hanki parempi työ”.

Luottamuksesta vielä, vaimoni on lukenut tekstiviestini useampaankin otteeseen ja yhdistellyt niissä mainittuja asioita uskomattomia tavoin saadakseen ne näyttämään häneen kohdistuneelta pahanpuhumiselta, vaikka aihetta ei ole ollut ja eri viestien väillä on ollut kuukausia. Itse en lukisi kenenkään muun viestejä, ne ovat mielestäni yksityisiä.

Kotiin tulon pitäisi mielestäni olla mukavaa, minua se ahdistaa. Olen tiellä – hän todellakin sanoo niin. Vaimoni mielestä on parempi, että olen poissa kotoa, työmatkoilla tai muuten pitkiä päiviä töissä. Lomat ovat kauhistus meille molemmille, pelkkää riitelyä. Minulla ei ole rahaa matkusteluun, mutta silti hän on aina varannut etukäteen matkat – lähden mukaan, koska haluan olla lasten kanssa. Ja velkaannun.

Olemme käyneet kahdesti muutaman kuukauden pariterapiassa, mutta niistä ei ole hyötyä. Vaimoni mukaan ne ”ämmät” ovat häntä vastaan. Ja kun pystyn terapiassa sanomaan hänelle miltä minusta tuntuu, hän ei suostu tulemaan sinne enää, koska vain huudan hänelle ja ne ”muijat” ovat minun puolellani. Niin minä varmasti olenkin huutanut, mutta kotona siihen en pysty, enkä lasten takia hauakaan.
.
Minua haukutaan ja nimitellään päivittäin. Minua on syljetty ja lyöty. Minut on puhuttu epäluotettavaksi ja halveksittavaksi tyypiksi lapsilleni. Minulla on todettu keskivaikea masennus ja syön siihen lääkkeitä. Kävin terapiassa puoi vuotta, mutten jaksanut jatkaa – olisi ehkä pitänyt. En kehtaa kertoa asiasta kavereilleni enkä muillekaan. Tuntuu että minua pidetään munattomana ja tossun alla olevana. Ei hän tällainen alistuminen ol sallittua miehelle. Vaimonikin mielestä olen munaton, saamaton vätys. Olen kai sitä itsenikin mielestä.

Toisaalta vaimoni sanoo minun olevan itsekäs, piittaamaton, määräilevä, ilkeä, huono isä, aina pahan tuulinen jne.jne. Minä myös haisen pahalle ja olen likainen – aina.

Vuosi sitten sain puhelun töihin ”lapsenne on huostaanotettu” oli epäily seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Siis minua epäiltiin ja vaimo oli epäilijä. Viikossa saimme lapset takaisin ja epäily todettiin aiheettomaksi. Annoin vaimolle anteeksi – miksi? Minusta tuntuu, että vaimo epäilee joskus jotain vieläkin ja se on todella loukkaavaa ja häiritsevää. Olen vain niin väsynyt, etten jaksa puuttua asiaan.

Vaimo on puhunut lapsille niin paljon pahaa minusta, että he suhtautuvat minuun varauksella vaimoni ollessa paikalla. Ainoastaan ollessamme keskenään lasten kanssa he ovat rentoja. Poikkeuksena tosin nuorimmainen, jota vaimoni ei jätä koskaan kahden kanssani, en saa edes leikkiä viereisessä huoneessa hänen kanssaan. Se loukkaa minua todella paljon, mutten tiedä mitä tehdä, sillä huomauttaessani asiasta, nousee huuto.

Tällaista aika sekavaa tekstiä tuli nyt. Ja varmaankin liian pitkään. Mutta tämä on ensimmäinen kerta kun kirjoitan ja kaikkea en saanut tähän vieäkään.