Olen ollut parisuhteessa parisen vuotta. Välillä tosin tuntuu kuin olisin yksin omalla puolellani ja hän omalla puolellaan. Hän on mielestään aina oikeassa, ja minä väärässä. Viime aikoina on tuntunut kuin kävelisin munankuorilla. En saa sanoa mitään, mihin hän voisi reagoida. Pienestä asiasta hän onnistuu tekemään todella suuren.
Esimerkiksi kysyin yhtenä päivänä häneltä, eikö hän tykkää ostaa kukkia. Olimme keskustelleet ruusuista, ja kerroin pitäväni niistä. Kysymykseeni hän vastasi, että olen ymmärtänyt aivan väärin. Ja minä aiheutan sen, että hänestä tuntuu, että nyt kukat ovat tärkein asia. Ja en arvosta ollenkaan muita asioita joita hän eteeni tekee. Ja sitä paitsi, jos tahdon ruusuja, miksen itse ole ostanut niitä hänelle. Tämän jälkeen hän myös väitti, että jos hän ei osta minulle ruusuja, hän on huono poikaystävä. Ja on minun syytäni että haluan aina riidellä. En ole koskaan sanonut näitä asioita joita hän sanoo, mutta tuntuu todella pahalta ettei hän voi vain sanoa oi anteeksi, korjaan asian ja ostan sinulle joku kerta ruusuja.
Hän sanoo että minä aiheutan kaikki riitamme, koska olen niin herkkä ihminen. Ehkä se on totta, olen herkkä. Ja jos alan itkemään, hän vain jatkaa omien askareidensa parissa niin kuin minua ei olisi olemassakaan. Hän sanoo, että olen mahdoton ihminen ja minun kanssa ei voi keskustella mistään asiasta. Suutun toki, jos siihen on aihetta, ja voi olla että joskus olen suuttunut aiheettakin. Kerran tunsin olevani huono jossakin asiassa, ja hän sanoi että minun täytyy lopettaa tuntemasta sillä tavalla, koska hän on eri mieltä. Ja koska hänen mielestään olen hyvä, ja se on totuus, minulla ei ole syytä tuntea negatiivisia tunteita. Lisäksi on vaikea puhua hänen kanssaan vain yhdestä asiasta. Jos riitelemme, hän heittää vanhoja asioita sekaan. Esimerkiksi jos yritän sanoa nätisti, että olisi kiva jos tekisit tämän asian toisella tavalla. Hän saattaa sanoa, että ethän sinäkään tehnyt niin silloin viime kesänä, tai että minä raivostuisin jos hän sanoisi samalla tavalla minulle.
Tai olisikohan parempi vain erota? Mietin sitä usein. Tuntuu mahdottomalta saada hänet ymmärtämään että hän ei ole aina oikeassa, ja usein olenkin ollut samaa mieltä hänen kanssaan, pyytänyt anteeksi, vaikken oikeasti ollutkaan sitä mieltä. Tai onko sellaisia miehiä yleensäkään olemassa, jotka osaavat myös myöntää, että ovat joskus väärässä?
Luulen että poikaystävälläni on jonkinlaisia itsetunto-ongelmia. Joskus kysyin, tunteeko hän että on ollut väärässä viimeisimmän 3 kk aikana. Hän antoi pitkän listan, mutta pienen keskustelun jälkeen tuli ilmi, ettei hän tuntenut itse olleensa väärässä tuolloin, vaan useat eri henkilöt olivat sanoneet hänelle hänen olleen väärässä. Eikä hän tahtonut tästä asiasta keskustella sen enempää, koska se sai hänet masentuneeksi. Mutta eikö ole ihan tervettä välillä miettiä, jos monet ihmiset sanovat että teet nyt jotain väärin, että ehkä olenkin tehnyt jotain väärin ja katsoa peiliin? Vai onko se todella niin vaikeaa?
Onko ongelma sittenkin minussa, enkö vain ymmärrä miehiä?
Minulla alkoi olla parisuhteessani kaikenlaista ongelmaa minun mr rightin kanssa. Olin sanonut monta vuotta sitten jotain, mitä en millää voinut muistaa. Näitä vanhoja asioita kaivettiin esille uudestaan ja uudestaan. Asiat olivat jotenkin vain vääristyneet. Nyt hän sitten jätti minut noin vain. Jotenkin en millään pääse asian yli. Kaikki tuli kuin puun takaa. Minä elin liian "hyvää" elämää. Tämä kaikki on niin vaikeaa.
Oman avioliittoni loppu alkoi noin. Ensin olin väärässä ja sanoja laitettiin suuhuni. Tai oikeastaan tilanne oli ehtinyt kärjistymään jo ennen avioliittoa, mutta olin vain liian vietävissä, koska uskoin miehen sanoihin. Toki meillä tilanne muuttui kahdessa vuodessa niin paljon, ettei loppupeleissä ole verrannollinen. Minä jäin loukkuun ja siitä kärsin vielä vuotta myöhemminkin ja nyt olen harkinnut tukiryhmän etsimistäkin jo..
Erityisesti haluan muistuttaa, että saat tuntea mitä haluat ja miehesi kuuluisi tukea ja ymmärtää, ei "komentaa" olemaan tuntematta kyseisiä tunteita. Jos eroa olet miettinyt paljon, niin muuttakaa vaikka alkuun erilleen, jos lopullinen ero tuntuu liian vaikealta. Itse en enää usko siihen, että maton alle lakaisemalla asiat alkaisivat selviämään. Omalla kohdalla perheneuvojan luona itse heräsin ymmärtämään, että en edes halua jatkaa avioliittoani, vaikka asiat saatiin selvitettyä, (myös ne aina uudelleen esiin tulleet vanhat riidat) niin että pystyin tekemään selkeän päätöksen.
En tiedä, menikö asian viereen tuo oma teksti, kun vanhat muistot heräsi ja tunne ryöpyssä täällä rustailin..
Kiitos hannamaria ja Ituon vastauksistanne. Hannamaria, kuinka kauan erostanne on? Olitko enemmän onnellinen vai surullinen suhteessanne? Voimia sinulle! pääset varmasti siitä yli ajan kanssa, ja löydät varmasti jonkun vieläkin paremman, vaikka vaikea sitä varmasti nyt on uskoa.
Ituon, hienoa että sait tehtyä selkeän päätöksen!
Nyt viikonloppuna tapahtui jotakin, ja minulla tavallaan vain napsahti. Sain tarpeeksi. Riidan aikana ymmärsin, että ei siitä parempaa koskaan tulekaan, vaikka kuinka on yritetty. Otin asian hänen kanssaan suoraan puheeksi, ja sanoin että tuntuu vaikealta keskustella hänen kanssaan asioista, kun hän tahtoo aina olla oikeassa, ja toisekseen hän kaivelee menneitä. Ensimmäisestä hän vihastui, ja siirsi keskustelun takaisin minuun, ja toisesta asiasta hän sanoi, ettei suostu keskustelemaan ilman esimerkkiä. No, annoin esimerkin ja hän kertoi sen olevan niin pienen pieni asia, ettei meidän siitä pitäisi keskustella, vaan keskittyä positiivisiin asioihin. Ei taida ne positiiviset asiat tässä tapauksessa auttaa, vaikka kuinka positiivisia olisivat. Ja jos hän ei edes suostu kuuntelemaan niitä negatiivisiakin asioita, on kai parempi olla yksin.. Ei tästä helppoa tule, mutta silti jokin paino putosi rinnasta kun tein tämän päätöksen. Olo tuntuu jotenkin vapaalta, kun taas aiemmin tuntui kuin olisin kuristunut. Totta puhuessani en ole oikein enää edes varma, onko minulla paljon tunteita häntä kohtaan jäljellä.. Hän on lähinnä saanut minut tuntemaan huonoksi, turhaksi, turhautuneeksi ja vihaiseksi. Ja hänen mukaansa en saisi tuntea niin, koska hän sanoo toista. Ja vikahan on tietysti minussa, ja tunteissani. Toivon todella että asiat paranevat tästä..
Vika ei ole sinussa! Myös negatiivit tunteet on normaaleja ja niitä kuuluu tuntea. Ja usko pois, vaikka nyt tuntuu ettei parempaa saisi, niin se voi tapahtua ihan yllättäen. Itse ajattelin myös samoin, kun tein eropäätöksen, mutta löysinkin minulle täydellisen ihmisen vierelleni ihan sattumalta.
Omaan eropäätökseen antoi lapset voimia, siksi sen saa kuulostamaan jopa naurettavan helpolta joidenkin korviin. Todellisuudessa ero oli raastava, nöyryyttävä ja pelottavakin. Minun oli vain pakko se tehdä, ettei omat pienet lapset joudu enää enemmän kotona pelkäämään tai minå itse. Kun eropäätöksen tein, olo huojentui. Tunsin myös olevani vapaa, vaikkakin vielä kahleissa. Viimein kun miehen vitkasteluista päästiin ja sain tavaransa pois kodistamme, olin jo onnellinen (asunto ja suurin huonekaluista jäi minulle, koska hän sai auton, jolla en olisi voinut mitään tehdä ajokortittomana eikä hänellä olisi ollut varaa yksin asua kolmiossa)..
Asumuseroakin meillä kokeiltiin ennen avioeroa, muttei se toiminut. Ei tietenkään, kun mies tuli "lapsia katsomaan" iltamyöhään lastwn ollessa nukkumassa, vaikka oikea syy oli kyttääminen, mitä teet, kenen kanssa yms kysyi joka puhelun aikana alkuun, kunnes tajusin etten ole tilivelvollinen ja etten aio vastata..
Millainen olo sinulla on nyt? Tietääkö miehesi jo haluamastasi erosta? Onko osannut keskustella?
ltuon kirjoitti 12.1.2015 8:50
Vika ei ole sinussa! Myös negatiivit tunteet on normaaleja ja niitä kuuluu tuntea. Ja usko pois, vaikka nyt tuntuu ettei parempaa saisi, niin se voi tapahtua ihan yllättäen. Itse ajattelin myös samoin, kun tein eropäätöksen, mutta löysinkin minulle täydellisen ihmisen vierelleni ihan sattumalta.
Omaan eropäätökseen antoi lapset voimia, siksi sen saa kuulostamaan jopa naurettavan helpolta joidenkin korviin. Todellisuudessa ero oli raastava, nöyryyttävä ja pelottavakin. Minun oli vain pakko se tehdä, ettei omat pienet lapset joudu enää enemmän kotona pelkäämään tai minå itse. Kun eropäätöksen tein, olo huojentui. Tunsin myös olevani vapaa, vaikkakin vielä kahleissa. Viimein kun miehen vitkasteluista päästiin ja sain tavaransa pois kodistamme, olin jo onnellinen (asunto ja suurin huonekaluista jäi minulle, koska hän sai auton, jolla en olisi voinut mitään tehdä ajokortittomana eikä hänellä olisi ollut varaa yksin asua kolmiossa)..
Asumuseroakin meillä kokeiltiin ennen avioeroa, muttei se toiminut. Ei tietenkään, kun mies tuli "lapsia katsomaan" iltamyöhään lastwn ollessa nukkumassa, vaikka oikea syy oli kyttääminen, mitä teet, kenen kanssa yms kysyi joka puhelun aikana alkuun, kunnes tajusin etten ole tilivelvollinen ja etten aio vastata..
Millainen olo sinulla on nyt? Tietääkö miehesi jo haluamastasi erosta? Onko osannut keskustella?
Saanko kysyä, kuinka tapasit nykyisen miehesi? Niinhän sitä sanotaan, että sitä tapaa miehen kun sitä vähiten odottaa. Mutta olen iloinen, että olet löytänyt itsellesi sanojesi mukaan täydellisen miehen!
Tunteet menevät hieman laidasta laitaan.. Aamulla tuntui että eihän tässä mitään, nyt olen vapaa ja voin tehdä mitä haluan. Sitten sain tekstiviestin häneltä, jossa hän pyysi anteeksi, ettei ymmärrä minua ja kysyi milloin tahdon hakea tavarani pois. Ehkä parempi antaa ensin ajan kulua. Päätös on tehty joka tapauksessa, ja saa nähdä jos joskus tulee tarve puhua näistä asioista hänen kanssaan. Tosin vaikea uskoa, kaikkihan olisi kuitenkin minun syytäni.
Tekstiviestin jälkeen tunteet ovat ailahdelleet melkein laidasta laitaan. Töissä tuli yhdessä vaiheessa itku, ja sitten taas hetken kuluttua tuntui että kyllä minä tästä yli pääsen ajan kanssa, ja parempi näin. Mutta suunnaton pelkohan siellä on kuitenkin takana, en ole ollenkaan varma selviänkö tästä kaikesta yksin. Olen yksin vieraalla paikkakunnalla, jossa minulla oli aiemmin vain hänet ja hänen perheensä sekä ystävät. Nyt en edes tiedä tahdonko enää jäädä tänne, mutta toisaalta minulla ei ole mitään toistakaan paikkaa mihin mennä. Täytyy kai vain luottaa siihen että aika parantaa haavat. Ja parempi nyt itkeä kunnolla kuin monta vuotta viikoittain, jos olisin edelleen hänen kanssaan.
Tapasin nykyisen mieheni netissä, suomi24 treffipalstalla. En etsinyt miestä, vaan jo ilmoitukseasani ilmoitin etsiväni juttuseuraa pitkiin iltoihin. Silloin tunsin itseni hyvin yksinäiseksi, kun kaveritkin kaikkoontui kuin tuhka tuuleen heti, kun minulla oli vaikeaa ja olisin kaivannut apua ja seuraa. Viatonta juttwlua se oli kauan ja kuin sattumalta selvisi, että asuttiin lähekkäin. Sovittiin lopulta, että nähdään ja käydään ulkoilemassa yhdessä, ettei minun tarvitse aina yksin ulkoilla lasten kanssa. Pidettiin leffailtaa ja hän auttoi minua pintaremontissa. Siitä se sitten pikkuhiljaa alkoi, kohta jo vuosi takana yhdessä. Alkuun olin hiukan ihastunut vaikkei oltu tavattu edes, toki tiedostin, että kyseessä saattoi olla millainen ihminen tahansa, en vain ollut koskaan tavannut ihmistä jonka kanssa kemiat ihan tosissaan kohtasi. En edes halunnut suhdetta, olihan minulla takana hyvinkin rankat vaiheet elämässä (joita käsittelen edelleen). Sitten kuitenkin ajattelin, ettei voi päästää onnea menemään ohi. Toki kaikki olisi voinut epäonnistuakin, mutta otin riskin.
Treffipalstojen nimet ovat mielestä hiukan harhaanjohtavia, ainakin tuo edellämainittu, sillä siellä tosiaankin on kohta, johon voi rastittaa etsivänsä kavereita ja monet siellä etsikin, varsinkin uudelle paikkakunnalle muuttaneet.
Poikaystäväsi vaikuttaa narsistiselta henkilöltä.
Olin tällaisen äärimmäisen itsekeskeisen ihmisen kanssa aviossa neljä vuotta nuorena ja itsetuntoni oli täysin säpäleinä suhteen jälkeen. Toivon, ettei sinulle käy näin.
Jos parisuhde ei tunnu terveeltä, niin se ei välttämättä ole silloin terve!
Tsemppiä asioiden selvittelyyn.
Hei,
itse olen pitkässä suhteessa hyvin samantyyppiseltä kuulostavan ihmisen kanssa, tässä tarinani:
https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?grp=58;mid=54134
En ole varma onko puolisoni narsisti - ehkä hän on enemmänkin narsistin masentunut uhri, joka nyt yrittää pitää puolensa. Mitä sanoit itsetunto-ongelmista sopisi ainakin kuvaan tässä "minun" tapauksessani. On niin surullista kun toisesta välittää, mutta toisaalta sitten päivittäinen elämä tän kanssa saattaa pahimmillaan olla yhtä helvettiä ☹️. (Siis hyviä hetkiäkin kyllä on, meillä nykyään jopa paljon.)
Tiedän hyvin tuon tunteen munankuorilla kävelemisestä, itse koen olevani jopa läheisinä hetkinä joku pomminpurkaja jonka pienikin virheliike räjäyttää koko talon. JUURI TARKALLEEN tuollaista meininkiä, että pienistä asioista tulee todella suuria, ja jos sanon jotain vähänkin väärin niin hänestä tuntuu että kyseinen asia on se kaikkein tärkein asia ja mitään muuta ei voi nyt ajatella. Anteeksipyyntöjä on tässä usean vuoden aikana tullut yhteensä sormilla laskettava määrä, eikä juuri koskaan siitä, että on sanonut minulle pahasti - mitä kyllä tapahtuu melkein päivittäin.
Tuo on todella lannistavaa ja ankeuttavaa, ja ymmärrän hyvin lähtöpäätöstä. Voimia sulle eloon! Kliseistä sanoa että "kyllä se siitä" mutta uskoisin kuitenkin asioiden parantuvan!