Molemminpuolinen väkivalta parisuhteessa
Olen seurustellut miesystäväni kanssa melkein neljä vuotta. Pääsin omasta psyykkisestä ahdingostani aikoinaan eroon hänen tuellaan ja olemme tuoneet toisiemme elämiin paljon hyvää. Rakastan miestä aivan älyttömästi ja haluaisin perustaa perheen hänen kanssaan. En voi kuvitella elämää hänen jälkeensä ja pelkään että vaivun takaisin psyykkiseen ahdinkoon ja osastokierteeseen. Meillä menee normaalisti tosi hyvin, mutta sitten kun riidellään, niin oikeasti riidellään!
Suhteen alkuaikana välillämme ei ollut väkivaltaa, mutta jo jonkun aikaa riitamme ovat olleet pelottavan fyysisiä. Meillä on suuri kokoero, joten vaikka olen ihan yhtä, jos en enemmänkin, väkivaltainen ei häneen jää minkäänlaisia fyysisiä jälkiä. Minulla on ollut mustelmia, haavoja yms. pienehköä kuristamista/ käden vääntämistä…ja vaikka hän on uhannut lyödä naamani tohjoksi/tappaa (en usko että sanoi tosissaan, olemme tosi pahoja suustamme). Hän on lyönyt aina pääni viereen tai vaan ottanut lyöntiasennon. Minä lähinnä tönin, raavin tai mitä milloinkin, mutta yleensä yritykseksi jää koska mies ottaa käsistä kii tms…Heittelemme myös tavaroita ja haukumme toisemme aivan lyttyyn kaikella mahdollisella tavalla – mitään ei jätetä sanomatta. Ihan kuin riidat olisivat kilpailuja siitä kumpi keksii loukkaavamman asian toisesta. Yleensä sovitaan nää riidat aika nopeeta, seuraavana päivänä. Tämän jälkeen elo on taas normaalia kunnes tulee uusi riita.
Olen tosi hämmentynyt tästä tilanteesta. Mietin että voinko olla ns. väkivallan uhri, jos olen myös itse väkivaltainen, lisäksi multa puuttuu kokonaan itsesuojeluvaisto ja ärsytän miestä siihen saakka kunnes hänellä napsahtaa, tavallaan oikeen hakemalla haen sitä nyrkkeilyä. Ja jos mä ärsytän miehen ja olen itse myös väkivaltainen, niin onko mulla oikeus valittaa siitä että se on väkivaltainen. Mulla on sellanen olo, että mun käytös oikeuttaa miehen teot. Tää homma ois paljon selkeempi, jos olisi selkeä viaton uhri ja sitten se tekijä.
En yhtään tiedä mitä tehdä, en oo koskaan aiemmin ollut tällaisessa tilanteessa ja tämä on mun kohdalla ensimmäinen kunnon parisuhde, joten en ees tiiä mikä on normaalia parisuhteessa! Olen vasta nyt edes alkanut miettimään että tää on suurikin ongelma. Voiko tällaiseen saada apua jostain ja millasta apua? En tiedä kykenenkö tai haluanko erota.
Vastaan nyt omien mielipiteitteni ja kokemusteni (oma lapsuudenkotini, isä ja äiti olivat molemmat väkivaltaisia, mutta pahimmat seuraukset aiheutui isän väkivaltaisuudesta) pohjalta.
Menkää molemmat terapiaan. Tuosta ei voi mitään hyvää seurata. Ja EI, tuo ei ole normaalia parisuhteessa. Meilläkin miehen kanssa on ollut todella tulisia riitoja (lasten myötä ei niinkään enää), mutta koskaan, ei _koskaan_ ole uhattu toisen henkeä. Mielestäni tuo on senlaatuinen uhkaus, että sitä ei voi enää villaisella painaa. Ja jos pystyy toisen henkeä uhkaamaan, niin todennäköisesti suuressa suuttumuksessa kykenee myös tappamaan. Näin minä ajattelen.
Mielestäni isäni ei ollut oikeutettu niihin tekoihinsa, mitä hän teki äidilleni, muttei ollut äitikään. Eli siten en osannut kyllä äitiänikään kovin uhrina pitää. Sillä kyllähän pienikin väkivaltainen ihminen satuttaisi kenties toista hyvinkin pahasti jos vain pystyisi (=ei olisi niin pieni, että toinen aina pystyy nämä yritykset torjumaan). Siten en näe kumpaakaan teistä parempana kuin toista. Toki toisen hengen uhkaaminen on erittäin paha asia, mutta niin on muukin väkivalta.
Täten suosittelisin todella menemään hoitoon, johonkin kiukunhallinta-ryhmään ja väkivaltaisille miehille oleviin ryhmään menoa tai mitä niitä nyt koskaan onkaan. Noin tuo ei voi jatkua.
Älkääkä missään tapauksessa hankkiko lapsia! Ainakaan ennen kuin olette päässeet väkivallasta eroon. Lasten ei ole hyvä kasvaa väkivaltaisessa kodissa, tiedän itse mistä puhun.
Toivon, että saatte asiat reilaan mahdollisimman pian!🌻🙂🌻