Miten valita elämänsä suunta?
En ole aiemmin tänne kirjoittanut. Olen kyllä lueskellut teidän muiden juttuja ja huomannut, että tässä hyvinvointivaltiossamme yllättävän monella on paha olla.
Minulla ei tällä hetkellä ole parisuhdekriisiä eikä juuri mitään muutakaan kriisiä. Ei minulla ikinä ole kriisiä, ainakaan sellaista minkä uskaltaisin kriisiksi kenellekään myöntää. Kriisi on tabu! Mutta ongelmia on, on ollut niin kauan kuin muistan.
Minua pelottaa, etten ikinä saa aikaan suhdetta, joka toimii. Kaikki suhteeni kaatuvat samoihin ongelmiin; siihen etteivät miehet ymmärrä minuä; he eivät jaksa olla parantajia ja lääkäreitä suhteessamme. Suhteen pitäisi perustua kahdenkeskiseen vuorovaikutukseen ja molemminpuoliseen tukemiseen, mutta minun kanssani se menee usein aika yksipuoliseksi, koska minä olen se, jolla on ollut vaikeaa, ja jota sen takia pitää tukea.
Haluan muuttaa käytöskaavani ja ennen jokaista suhdetta ollessani yksin olen tunnistanut ongelmani itsessäni ja päättänyt parantaa itseni, mutten kuitenkaan onnistu. Vaikka yritän kuinka kovaa, ja totta jos joku niin on se mikä minusta sanotaan, että menen vaikka läpi harmaan kiven, vaikka se olisi jo melkein musta ja kova kuin mikä. Tätä masennusta en kuitenkaan voi voittaa. En ainakaan yksin. Ja tässä se dilemma!
Miten siis parantaa itseni?
Taustastani voisin ehkä sanoa sen, että kasvoin alkoholistiperheessä, elämä oli helvettiä ennen kuin muutin kotoa 18-vuotiaana. Lähdin ulkomaille töihin, pakoon ongelmiani, mutta eiväthän ne mihinkään kadonneet. Olen ylisuorittaja ja hoidan kaikki asiat säntillisesti, aina ja ikuisesti… tärkeintä on pitää yllä kulissi, että pärjään ja selviän, sillä sitä kaikki minulta odottavat. Kuuden E:n ylioppilas, opiskellut kahdessa korkeakoulussa…mitä valittamista minulla on???
Alkoholistiäitini kuoli viime keväänä, isäni asuu ilmeisesti kadulla ja ei halua olla minuun ja juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneeseen veljeeni yhteydessä. Elämä on yhtä sotkua, mutta kulissit ovat pystyssä. Kesän ajan olen hoitanut äitini jälkeensä jättämiä sotkuja ja nyt tunne oloni niin kovin voimattomaksi.
En tiedä onko minusta tulevaisuudessa enää mihinkään; parisuhteeseen tai edes yksinsuhteeseen itseni kanssa.
Neuvoja kaivaten…
Hyvää päivää.
En ole varma, olenko oikea henkilö vastaamaan: minulla muutamakin suhde on kaatunut siihen, että suojeluhaluni on sotkettu parantamiseen - sekä minä että kumppanini olemme onnistuneet tekemään sen virheen. Mitä olen sittemmin nähnyt on, että *kaiken* suhteen ei tarvitse suojella eikä todellakaan kaikkia tarvitse parantaa. Jotkin jutut on sellaisia, että ne selkiytyvät ilman tuputtamista paremmin. En sitten tiedä, miten sinun tapauksesi.
Sivullisena kuulostaa kuitenkin siltä, että sinä ainakin tiedostat sen ongelman, ja sen juuret. Yleensähän sitä pidetään ensimmäisenä isona askelena eteenpäin. Luulisin (ja kannattaa muistaa, että puhun siis täysin amatöörin katsantokannasta), että iso askel on myös se, jos pystyt muistamaan tuon haitalliseksi kokemasi toimintamallin myös sitten suhteessa. Ja yksin ollessa. Ok., meissä miehissä on sellaisia, jotka hyvin helposti käyvät suojelemaan tai parantamaan - mihinkäs minä sen peilin laitoinkaan 😉 - mutta ei sinun tarvitse antaa tehdä niin. Voit todeta pärjääväsi, voit sanoa että pyydät sitten apua jos sitä tarvitset. Ja voit sanoa sen myös itsellesi, ollessasi yksin: pärjäät kyllä. Ja osaat hakea apua sitten, jos sellaista tarvitset.
Sinä et ole vanhempasi.
yrmy
Hei madde,
ensimmäistä kertaa tänne kirjoitan nyt, rekisteröidyin ihan vain siksi kun luin viestisi. Olen nimittäin samassa tilanteessa kuin sinä, samat tuntemukset vaivaavat ja etsin tietä eteenpäin.
Harmi etteivät useampi ole vastannut tähän kirjoitukseesi. Apua nimittäin tarvitsen minäkin. 😯🗯️
Vai oletko sinä tässä muutamassa kuukaudesssa päässyt eteenpäin?
Minulla ainakin paraneminen lahti siita kun tunnustin itselleni ongelmani ja paatin etta en kesta enaa. Ymmarsin etta en pysty yksin selvittamaan asioitani, joten menin puhumaan ammattilaiselle. Tajusin myos, etta vain itse olen vastuussa paranemisestani. Siis muut voivat auttaa, mutta lopulta on itsestani kiinni, koska vain itse paasen aivojeni sisalle. Kavin puoli vuotta terapiassa ja sain selvitettya pahimpia lapsuuteni ja elamani sotkuja. Siita on nyt kolme vuotta. Vielakin tulee synkkia kausia, mutta tiedan etta lopulta selvian. 🙂👍