Miten tulen toimeen vaikean ihmisen kanssa?
Hei!
Olisiko kenelläkään vinkkejä, miten tulisi toimeen erään vaikean ihmisen kanssa. Hän on puhuu ja vaatii huomiota lähes jatkuvasti. Hyvä että siinä saa toiset edes suunvuoroa! Ei tunnu arvostavan toisten ihmisten mielipiteitä ja näkemyksiä elleivät ne ole samanlaisia kuin hänen omansa. Kyllä hän kyselee kovasti muilta asioita, mutta vain sellaisia asioita, jotka häntä kiinnostavat. Muu tuntuu olevan lähes yhdentekevää. Kun tulee puheeksi joku sellainen asia, jota hän ei ymmärrä, niin sepä vasta hirveää onkin, ja puheenaihe on hänen mielestään ilmeisesti aivan turha, tai muiden näkemykset vääriä tai he eivät muka ymmärrä asiasta ja ovat jotenkin hirveän fanaattisia muka niiden asioiden suhteen – vaikka itse asiassa tämä kuvaisi parhaiten juuri hänen lapsellista, stereotyyppistä, fanaattista ja epäkypsää suhtautumistaan asioihin.
Lisäksi hän on jollain tavalla ”piiloilkeä”, vähättelee sillä tavalla ovelasti toisten ihmisten arvoa, eikä tunnu sietävän ollenkaan sitä, että hän on väärässä jossain asiassa.
Tuntuu todella ikävältä kun jatkuvasti pitää taistella oikeudestaan olla sitä mieltä kuin on, kokea asiat omalla tavallaan, ja oikeudestaan tulla kuulluksi, arvostuksesta nyt puhumattakaan.
Tämä henkilö on äitini, jonka kanssa joudun nyt viettämään muutaman päivän, ja muutenkin aina välillä lomilla. Ja puhelimessakin puhumaan. Sen pystyn kyllä kestämään, mutta nämä vierailut ottavat melkein aina jossain vaiheessa hermoille. Ei hän aina ole näin kamala, stressaantuneena vähän vähemmän vaikea 😉 joskus jopa ihan mukavakin 🙂
Olisiko kenelläkään vinkkejä tällaiseen? Kärsivällinen olen yrittänyt olla ja jämäkkäkin. Sanon omat näkemykseni, vaikka hän ei niitä ymmärtäisikään ja yritän laskea leikkiä asioista. Huumori on kyllä oiva keino, mutta aina ei kuitenkaan jaksa naurattaa, vaan koville kuitenkin ottaa. Erityisesti se, kun tuntuu ettei hän kerta kaikkiaan arvosta minua sellaisena ihmisenä kuin olen – omaa tytärtään siis! On vaikeaa kun tuntuu että hän ja hänen asiansa ovat aina minun asioitani tärkeämpiä. Hän voi aina kaikkein huonoimmin eikä muilla ilmeisesti ole mitään oikeutta kokea minkäänlaista pahaa oloa tai vaikeutta. Onneksi minulla on muita ihmisiä elämässäni, jotka tukevat minua ja kuuntelevat ja arvostavat sellaisena kuin olen. Kuitenkin surettaa tämä, kun tajuan että juuri oma äitini on tällainen. Kaipaisin kuitenkin häneltä jonkilaista rakkautta ja arvostusta, jonka tiedän kyllä ansaitsevani.
Miten sellainen voi olla jollekulle uhkaavaa, että ihmiset ovat sellaisia kuin ovat? Ei häntä kukaan yritä mitenkään vahingoittaa tai nöyryyttää. Hän kelpaisi minulle kyllä ihan sellaisena kuin hän on – siis ilman tuollaista jatkuvaa itsensä esilletuomista ja hyväksynnän hakemista, joka oikeastaan taitaa enneminkin toimia häntä itseään vastaan. Miksi hän ei ymmärrä, ettei se ole tarpeellista? Kyllä hän on ihan ok, ja saa minun puolestani aivan rauhassa olla sitä mieltä asioista kuin haluaa. En vain ymmärrä, miksi hänen pitää olla koko ajan niin taistelumielellä ja esittää asiansa niin kovin dramaattisesti. On vaikeaa kun tuntuu, että hän koko ajan epäilee kaikkia, eikä sillä tavalla anna ihmisten olla rauhassa. On rankkaa, kun pitää melkein koko ajan käydä sellaista ihme taistelua ja olla niin varuillaan.
Miten tällaisesta ihmisestä voisi oppia löytämään edes mitään hyvää, joka auttaisi hänen kanssaan olemista? On ikävää kun tuntuu, etten löydä mitää sellaista, joka saisi minut ajattelemaan hänestä edes jotain hyvää. Toistaiseksi vaan ärsyttää koko ihminen lähes koko ajan. Se ei ole mukavaa. Ja se on vaikeaa, nimenomaan siksi, että kyseessä on kuitenkin äitini, jota haluaisin ihan rauhassa rakastaa ja tulla hänen kanssaan toimeen. Se on vaan välillä niin kovin vaikeaa.
Jos hänelle sanoo näistä asioista niin hän menee lähes rikki ja hermostuu aivan totaalisesti, alkaa joskus jopa itkeä ja syyttää hirveästä ilkeydestä, vaikka kuinka varovasti yrittäisi asian ottaa puheeksi. Hän ei tunnu ollenkaan tajuavan sitä, että hänen kanssaan on niin vaikeaa tulla toimeen. Syytää siitä melkein aina muita.
Ymmärrän tietysti, että olen varmasti itsekin joskus vaikea ja hankala. En sitä kiellä ollenkaan. Minulle ei kuitenkaan ole niin hirveä uhka jos huomaan, ettei joku pidä siitä millainen olen, ja pystyn kyllä ottamaan sellaista palautetta vastaan ja yrittää sitten muuttua. Mutta minusta tämä äitini käyttäytyminen menee jo vähän liian pitkälle, ja minulla olisi ihan oikeus kokea, että tämä on vaikeaa. Eihän se voi olla niin, että muiden ihmisten pitää loputtomasti tanssia jonkun yhden henkilön pillin mukaan ja hyväksyä ihan minkälaista käyttäytymistä tahansa itseään kohtaan ?!? !!!
Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Miten olette päässeet eteenpäin?
Rämpijä, kerroit kirjoitukseni saaneen sinut ajattelemaan oletko itsekeskeinen.
Mielestäni ei ole ollenkaan itsekeskeistä haluta aikuiselta lapseltaan ennakkoilmoitus siitä koska tämä (perheineen) on ajatellut ilmaantua kylään. Tyttärenä en olisi voinut kuvitellakaan ilmaantuvani yllättäen äitini oven taakse aikomuksenani tulla perheineni hänen luokseen joulunviettoon. Äitinäkään en hyväksyisi sitä, että aikuiset lapseni kuvittelisivat olevansa tervetulleita luokseni aivan koska tahansa ilman sopimisia, eivät edes perheettöminä. Tosiasiassa he ovat tervetulleita aina tarpeen vaatiessa mihin vuorokauden aikaan hyvänsä, koska vasta 'opettelevat lentämistä' ja 'hätätilanteita' sattuu, mutta minulle on tärkeää, etteivät he luule voivansa tulla luokseni kuin omaan kotiinsa. Kännyköiden aikakautena he soittavat ja sopivat tulemisensa. Vaikkakin nuoren aikuisen 'hätätilanteissa' soitto on joskus tullut aamuneljältä.
Ei lapsuudenkoti ole pesästä lähteneiden poikasten koti, eivät ne enää mahdu sinne.
Mielestäni on tosi tärkeää - eikä emolta ollenkaan itsekeskeistä - haluta, että poikasetkin sen ymmärtävät.
Määvaa ehdotti käyttäytymistä kypsän aikuisen tavoin, soittamista ja anteeksipyytämistä, jotteivät asiat pitkittyessään mutkistuisi. Olen hänen kanssaan samaa mieltä.
Mutta mitä sinun pitäisi pyytää anteeksi, koska oikeassahan sinä harmistumisinesi olit? Tyttäresi oli väärässä luullessaan voivansa ilmaantua sinun kotiisi koska vain sopimatta sinun kanssasi asiasta.
Rämpijä, helpottaisi niin sinua kuin tyttöäsikin, jos vain suinkin saisit aikaiseksi puhelinsoiton anteeksipyyntöineen. Pyytäisit anteeksi käyttäytymistäsi ja sitten kyselisit häneltä mistä moinen väärinkäsitys joulunvieton suhteen mahtoi syntyä. Kuka käsitti asiat väärin ja kuinka voisitte yhteistuumin vastaisuudessa selkeämmin sopia kylästelyt niin, ettei aikuinen lapsesi perheineen enää kuvittele voivansa tulla luoksesi muutaman päivän yllätysvierailuille valmiin tarjoilun ääreen.
Voisitte sopia pelisäännöt ja sääntöihin voisi kuulua se, että saatat vastaisuudessakin pillastua, jos tyttösi pesueineen ilman ennakkovaroituksia hoiviisi änkeää. Siihen sinulla on oikeus.
Mirri🙂👍
Toisaalta tytär varmaan ajatteli hyvää, kun tuli käymään. Kyllä minäkin oletan, että saan mennä lapsuuden kotiini milloin vain, ja ihan kysymättä ja olla niin pitkään kuin haluan. Vielä ei ole onneksi kukaan ajanut pois.
Minulla ei tosin ole perhettä, jotan olen vain yksi lisäsuu ruokittavana, ja aika nuorikin vielä, vaikka olenkin asunut yksin jo vuosia. Ymmärrän silti äidinkin ärsyyntymisen, mutta en minä menisi äidin ja isän luo enää koskaan, jos joku minut sieltä kerrankin ajaisi pois. Siitä olisi välit poikki heti ja kyselemättä. Piste.
Miekin kyllä ajattelin ensin, että voin mennä lapsuuden kotiini ihan milloin huvittaa ja tehdä mitä huvittaa. Siellä asuu sisko ja sen perhe. Mutta mie nyt vaan kuvittelin, että voin mennä omaan entiseen huoneesi miten lystään. Ja vielä viedä kavereitanikin.
Menin omilla avaimilla,söin jääkaapin tyhjäksi, huudatin musiikkia ja olin niin kuin kotonani.
Mutta kyllä sitä sitten vähän ajan päästä alkoi tajuaan, että mie nyt muualla asun ja olen entisessä lapsuuden kodissa kylässä. Soitan jopa ovikelloa, kun menen.
Minusta se on niin, että ketkä siellä asuu vakituisesti, niin niillä on oikeus elää omaa elämäänsä. Ja kaikki toiset , vaikka ovatkin siellä suurimman osan elämästään asuneet, ovat vieraita. Ja käyttäytyvät vieraiden tavoin. Eihän niillä jotka siellä vakituiseen asuvat muuten ole omaa elämää ollenkaan.
En ole tässä kirjoittanut ihan kaikkea mitä silloin jouluna tapahtui, Net-tukeen kyllä vähän tarkemmin kirjoittin. Mutta vävyllä on täällä vanhoja ystäviä ja samoin tytölläni. Yleensä. kun he ovat meillä he viettävät ystäviensä kanssa aikaa ja minä hoidan lastenlastani, Mikä ei nyt minua mitenkään haittaa, koska nautin hänestä todella paljon. Nytkin taas vävy ja tyttö olivat melkein heti lähdössä kyläileen , eikä sekään nyt titenkään olisi haitannut. Mutta lapsenlapsi olikin munua lakanut vierastamaan, kun emme olleet nähdeet kuukauteen.
Siinä metelissä minulla meni hermot ja käskin heidän poistua.
Mirri, kyselet, että mistä väärinkäsitys syntyi, niin syyllinen on tytön anoppi. Tämän voin sanoa ihan ilman mitään syyllisyyttä. Tyttö olikin varmaan luokseni tulossa ja vävykin aluksi. Sitten anoppi sai taas poikansa vaihtamaan suunnitelmia. Kun vävy on anopin ainut lapsi, niin hän olisi joulun yksin viettämään. Anoppi ja appi olisivat luokseni kyllä sopineet, jos asiasta olisi sovitti. Olimmehan viime joulun koko sakki heillä. Nyt ei kutsua sinne tullut. minä kyllä laitoin heille kaikille kutsun.
Ja eihän tämä joulu ole ainut riita tyttöni kanssa. Aika usein otamme jostain asiasta yhteen. Olen hänelle yrittänyt tänään soittaa mutta ei hän vastaa.
Emmiltä kysyisin, että oletko ajatellut mitä minun elämäni olisi, jos kaikki kolme lasta ja kaksi vävyä tulisivat kotiini ihan milloin haluavat? Koska minusta ei ole liikaa vaadittu, että soittaa ennen tuloa. Aina he ovat tervetulleita ja ruuan teen, enkä heitä pois. Mutta tämä on minun kotini nykyisin, onkohan soitto liikaa vaadittu?
Elmi, ennemmin tai myöhemmin viisaat vanhemmat joutuvat rajoittamaan jälkeläisensä vapautta lapsuudenkotinsa suhteen, ellei tämä itse asiaa ymmärrä. Lapsuudenkodista tulee vanhempien koti ja siihen heillä on yksinoikeus.
Olet vasta 18v ja asunut vuosikausia muualla, joten tiivis yhteytesi lapsuutesi kotiin on ihan ymmärrettävää ja mielestäni oikeinkin. Kunhan et vaadi itsellesi samaa oikeutta vuosikausia eteenpäin, koska olet jo täysi-ikäinen. Olisihan nolo juttu katkoa suhteet vanhempiin vain siksi, etteivät nämä loputtomiin jaksa/halua tarjota aikuiselle ihmiselle paluuta kotipesän suojaan.
Kunpa kaikki nuoret aikuiset oivaltaisivat saman kuin Maanvaiva, joka on ilmeisesti ymmärtänyt asian ytimen jo kauan ennen täysi-ikäisyyttään. Asunto on koti niille, jotka siellä vakituisesti asuvat, ei muille. Muut tulevat 'vieraina' vaikka tulisivatkin lapsuudenkotiinsa.
Äitinä tuohon Maanvaivan ajatukseen törmäsin lapseni muuttaessa pois kotoa ja nuorimmaisen jäädessä luoksemme asumaan. Ei ollut kysymys pelkästään meistä vanhemmista, vaan myös lapsesta, jolle piti suoda 'kotirauha'. Täysi luottamus siihen, ettei muualla asuva isoveli kavereineen yllättäen oman avaimensa turvin 'miehitä' asuntoamme ja kotiin jääneen lapsemme huonetta. Yhteisestä huoneestahan tuli hänen huoneensa, kun toinen lähti.
Kotiin jäävien lasten elämä muuttuu sisarusten lähtiessä maailmalle. Tilaa tulee enemmän ja lisääntynyt tila on heille suotava ja turvattava. He tarvitsevat lisääntyneen tilan (niin psyykkisen kuin fyysisen) tuoman turvallisuuden ja rauhan. Kun ei enää tarvitse suojella reviiriään sisarukselta kavereineen. Kotiin jääviä lapsia kohtaan ei ole oikein se, että voi syntyä Maanvaivan kuvaamia tilanteita. Me vanhemmat olemme vastuussa niiden ehkäisemisestä.
Onnekseni lapseni ymmärtävät saman kuin Maanvaiva, koska muutenhan menettäisin heidät halutessani aikuisten lasten äitinä itselleni oman kodin ja oman rauhan.Tarkasti varjellun reviirin, jonne lapseni tulevat vain minun luvallani.
Mirri
Anteeksi lukuisat kirjoitusvirheet. Olin menossa esikatseluun ja vahingossa lähetin tekstin.
"Mutta lapsenlapsi olikin munua lakanut vierastamaan, kun emme olleet nähdeet kuukauteen".
Tarkoitan tietenkin, että lapsenlapsi olikin minua alkanut vierastaan,kun emme olleet nähneet kuukauteen.
Muut virheet saatte kyllä hyväksyä.
Hyviä kommentteja lueskelin tässä uudenvuoden yötä valvoessani. Toki olen minäkin sitä mieltä, että yhteiset pelisäännöt on oltava kanssakäymisessä. Mutta annetaan joskus toisillemme mahdollisuus mokata🙂. Ehkä hekin silloin katsovat meitä suvaitsevaisemmin? Anteeksipyynnön syy on tosiaan tärkeä pointti miettiä etukäteen. Jos jokin kaduttaa, sieltäpäin kai pitäisi löytyä? Vaikea on miettiä muita syyttelemättä vain sitä omaa keljuutta, mutta vain se mahdollistaa anteeksipyynnön vilpittömyyden. Ja anteeksi voi antaa, vaikka toinen ei älyäisi pyytääkään???🙂🌻 Huojennus ja helpotus korvaa varmasti kaiken kipuilun.
Aikoinaan radiossa soitettiin paljon sellaista " Siel rantamökissä istuvi hän tuo vanhus harmajapää..." Joku mulle silloin sanoi, että oli varmaan oma vika kun oli jäänyt sinne niin yksin kököttämään, eikä lapset käyneet. Totta toinen puoli...Nyt on sit alkanut uusi vuosi ja toivottavasti uudet...🙂👍
Minä muutin kotoani pois jo kolme vuotta sitten. Vaimoni aina vaati, että soitamme milloin menemme, itse olisin mennyt ilman soittamatta.
Omat kaikki lapsuuden tavarani siirsin kotoani pois vasta viime talvena vaikka siskoni saikin huoneeni. Pidin omassa hyllyssäni levyjä, pikkuautoja ja muita tavaroita mitä en tarvinnut toisessa kodissani. Sisko sai kyllä muuten sisustaa huoneen miten halusi mutta ei siirrellä minun tavaroitani. Yksi päivä äiti sitten vaan laittoi kaikki tärkeät tavarani pahvilaatikkoon ja toi ne minulle. Se oli aivan hirveä shokki, suutuinkin äidille useiksi päiviksi.
Toinen shokki tuli, kun isäni, äiti ja siskoni sanoivat viikonpäivät milloin minä ja perheeni emme saa tulla lapsuudenkotiini, koska heillä on silloin siskoni kanssa perhepäivät. Aluksi tajusin niin, että vaimoni ja lapseni eivät saa silloin tulla mutta minä saan. En ymmärtänyt miten heillä voi olla jotain perhettäni koskevia suunnitelmia joihin minä en kuuluisi mukaan. Isä minut todellakin ajoi pois. Ja selitti, että minun pitää yrittää ymmärtää, että minulla on nyt oma perhe.
Nykyisin meillä on niin, että myös isäni ja äitini soittavat ja kysyvät, että voivatko tulla meille kylään. Eihän vanhemmillani voi myöskään oikeus tulla minun kotiini milloin vaan haluavat. Olen isäni kanssa samassa työpaikassa ja hyvissä ajoissa sovimme kaikki yhteiset joulut ja muut juhlapäivät. Muuten kyllä riittää juuri ennen tuloa kyselysoitto, että voiko tulla.
Sitä haluaisin teiltä mummot kysyä, että miten sitten ajattelette lastenlasten vierailuista. Minun vanhempani asuvat aika lähellä, eikä mene kauan, kun lapseni jo yksin juoksevat mummolaan.
Minulla on kovin ongelmainen suhde äitiini (josta olen kirjoittanut tässä forumissakin hiukan).
Takana on kotihelvetti äidin alkoholismin ja isäpuolen henkisen väkivallan, isän aiemman fyysisen väkivallan takia.
Kun on toiminut äitinsä äitinä sen dokatessa😝, on välillä vaikea suhtautua siihen kun se esittää äitiä😠...
Aika auttaa ja se, että koetat ajatella, että sinun ei tarvitse hyväksyä äitisi mielipiteitä tai toimia niiden mukaan, tiedosta itse että olet aikuinen ja äitisi ei voi sinun elämääsi enää vaikuttaa...
Ja varaa mukaan hurjasti kärsivällisyyttä.
Ota tarvittaessa myös etäisyyttä, pieni tauko yhteydenpidossa voi korjata tilannetta🙂👍.
Olin kovin jyrkkä, myönnän. Rajansa kaikella, tietenkin, mutta en minä isoa määrää ystäviä kutsunut kylään kysymättä muilta asukeilta silloinkaan, kun lapsuudenkoti oli ainoa koti. Jos menen ilmoittamatta, menen yksin, enkä vaadi ruokaa tai majoitusta, jos en ole todellisessa hädässä.
Eikä musiikkiakaan saanut soittaa miten tykkää, edes silloin kun vielä siellä asuin. Eikä yleensä muutenkaan tehdä mitä tahansa häiritsevää.
Minulla on vielä oma sänky ompeluhuoneen nurkassa ja oma lipasto, jossa pidän varavaatteita, jottei tarvi niin paljon aina rahdata mukana. Lähinnä ongelma on tällä hetkellä se, että vanhempani toivoivat minun muuttavan takaisin kotiin, kun en päässyt lukion jälkeen minnekään opiskelemaan. En kuitenkaan siihen suostunut, koska olen jo tottunut itsenäiseen elämääni, enkä mielestäni voi missään tapauksessa palata kotiin.
Usein vanhempieni luona laitan muutenkin omat ruokani itse, koska olen kasvissyöjä, ja muut eivät. Jos minulla olisi perhettä, varmaan ilmoittaisin aina vierailuistani. Vaikea kyllä ajatella, kun en edes seurustele.
Kääpiö, ajattelevainen vaimo sinulla. Mutta kyllä sinäkin viisaita mietit. Ja taitavat olla fiksuja vanhempasikin.
Hymyilytti tuo kirjoituksesi. Kai pesästä putoaminen aina jonkinlainen shokki on - vielä suurempi, jos pudotetaan. Kun minun poikaseni lähti, yhteistuumin hänen isänsä kanssa pyysimme häneltä avaimen pois. Aivan kuten itse olemme aikoinaan luovuttaneet lapsuudenkodin avaimen. Tosin olen saanut avaimen takaisin äitini vanhuudenturvaksi, mutta se on toinen juttu.
Kuitenkin ajattelen, että huoneesi siirtyminen pikkusiskolle on ollut sinulle hyvin suuri elämänmuutos. Paljon muutakin kuin aikuistumiseen liittyvä 'järkytys'. Siihen vielä lisäksi sinulta ja uudelta perheeltäsi kielletyt 'perhepäivät', niin on sinulla ollut sopeutumista kerrakseen. Mielestäni voit onnitella itseäsi aikuisuudestasi ja kypsyydestäsi, koska niitähän sinulta todistetusti löytyy.
Kuvittelen vanhempiesi siskosi kanssa viettämien 'perhepäivien' olevan jotakin korvaamattoman arvokasta ja on hieno homma, jos sinä perheinesi pystyt niitä kunnioittamaan.
Sanoit vanhempiesi nykyisin soittavan ja sopivan vierailuistaan. Kunpa me kaikki vanhemmat ymmärtäisimme saman asian.Ymmärtäisimme olla tunkeutumatta jälkeläistemme huusholleihin ja kysyisimme sopiiko tulla tai tarvitaanko apua.Olisimme lähellä ja tarvittaessa käytettävissä, muttemme kuvittelisi jälkeläisen kodin olevan oman kodin jatke.
Kääpiö, kyselit mummojen ajatuksia lastenlasten vierailuista. En ole mummo, mutta kuvittelen miltä asiat mummona voisivat näyttää ja kirjoitan sen mukaan.
Avoimet välit, puhuminen, kuunteleminen ja joustavuus molemmin puolin voisi olla asian ydin, niin luulen. Kaikki perheet isovanhempineen ovat erilaisia ja erilaisissa ympäristöissä, joten ei ole valmiita vastauksia. On vain kokemuksia.
Ympärilläni näen ikääntyviä ihmisiä, jotka vuodesta toiseen toimivat lastenlastensa hoitajina kykenemättä sanomaan lapsilleen, etteivät millään enää jaksaisi.Miksi he eivät luota omien lastensa aikuisuuteen ja vastuuntuntoon niin paljon, että voisivat näille kertoa omasta vanhenemisestaan ja voimiensa vähenemisestä, sitä en tiedä.
Kääpiö, osoittaa melkoista ajattelevaisuutta ja ymmärtäväisyyttä se, että täällä kyselet mummojen mielipiteitä asiasta, joten en ollenkaan usko sinun lastesi näännyttävän isovanhempiaan. Lastenlastensa vuoksi uupuvien isovanhempien lapset eivät kysele mitä heidän vanhempansa pienten ihmisten vierailuista ajattelevat. He pitävät itsestäänselvyytenä, että vanhemmat jaksavat ja ovat onnesta mykkinä aina saadessaan lastensa lapset hoiviinsa. Sellaista ikään kuin pidetään isovanhempien velvollisuutena - etenkin, jos sattuvat olemaan eläkeläisiä.
Onneksi lapset kasvavat siinä missä isovanhemmat vanhenevat. Heidänkin kanssaan on joskus mahdollista sopia yhteisistä ja kaikille sopivista 'pelisäännöistä'. Isovanhemmat voivat tänään odotella kuin kuuta nousevaksi päivää, jolloin heidän pienet jälkeläisensä kipittävät heidän luokseen aivan omin jaloin. Vuodet kuluvat, he vanhenevat ja tilanteet muuttuvat. Kyllä lapsetkin sellaiset asiat ymmärtävät.
Kunhan vain avoimesti puhutaan.
Mirri