Miten tulen toimeen vaikean ihmisen kanssa?
Hei!
Olisiko kenelläkään vinkkejä, miten tulisi toimeen erään vaikean ihmisen kanssa. Hän on puhuu ja vaatii huomiota lähes jatkuvasti. Hyvä että siinä saa toiset edes suunvuoroa! Ei tunnu arvostavan toisten ihmisten mielipiteitä ja näkemyksiä elleivät ne ole samanlaisia kuin hänen omansa. Kyllä hän kyselee kovasti muilta asioita, mutta vain sellaisia asioita, jotka häntä kiinnostavat. Muu tuntuu olevan lähes yhdentekevää. Kun tulee puheeksi joku sellainen asia, jota hän ei ymmärrä, niin sepä vasta hirveää onkin, ja puheenaihe on hänen mielestään ilmeisesti aivan turha, tai muiden näkemykset vääriä tai he eivät muka ymmärrä asiasta ja ovat jotenkin hirveän fanaattisia muka niiden asioiden suhteen – vaikka itse asiassa tämä kuvaisi parhaiten juuri hänen lapsellista, stereotyyppistä, fanaattista ja epäkypsää suhtautumistaan asioihin.
Lisäksi hän on jollain tavalla ”piiloilkeä”, vähättelee sillä tavalla ovelasti toisten ihmisten arvoa, eikä tunnu sietävän ollenkaan sitä, että hän on väärässä jossain asiassa.
Tuntuu todella ikävältä kun jatkuvasti pitää taistella oikeudestaan olla sitä mieltä kuin on, kokea asiat omalla tavallaan, ja oikeudestaan tulla kuulluksi, arvostuksesta nyt puhumattakaan.
Tämä henkilö on äitini, jonka kanssa joudun nyt viettämään muutaman päivän, ja muutenkin aina välillä lomilla. Ja puhelimessakin puhumaan. Sen pystyn kyllä kestämään, mutta nämä vierailut ottavat melkein aina jossain vaiheessa hermoille. Ei hän aina ole näin kamala, stressaantuneena vähän vähemmän vaikea 😉 joskus jopa ihan mukavakin 🙂
Olisiko kenelläkään vinkkejä tällaiseen? Kärsivällinen olen yrittänyt olla ja jämäkkäkin. Sanon omat näkemykseni, vaikka hän ei niitä ymmärtäisikään ja yritän laskea leikkiä asioista. Huumori on kyllä oiva keino, mutta aina ei kuitenkaan jaksa naurattaa, vaan koville kuitenkin ottaa. Erityisesti se, kun tuntuu ettei hän kerta kaikkiaan arvosta minua sellaisena ihmisenä kuin olen – omaa tytärtään siis! On vaikeaa kun tuntuu että hän ja hänen asiansa ovat aina minun asioitani tärkeämpiä. Hän voi aina kaikkein huonoimmin eikä muilla ilmeisesti ole mitään oikeutta kokea minkäänlaista pahaa oloa tai vaikeutta. Onneksi minulla on muita ihmisiä elämässäni, jotka tukevat minua ja kuuntelevat ja arvostavat sellaisena kuin olen. Kuitenkin surettaa tämä, kun tajuan että juuri oma äitini on tällainen. Kaipaisin kuitenkin häneltä jonkilaista rakkautta ja arvostusta, jonka tiedän kyllä ansaitsevani.
Miten sellainen voi olla jollekulle uhkaavaa, että ihmiset ovat sellaisia kuin ovat? Ei häntä kukaan yritä mitenkään vahingoittaa tai nöyryyttää. Hän kelpaisi minulle kyllä ihan sellaisena kuin hän on – siis ilman tuollaista jatkuvaa itsensä esilletuomista ja hyväksynnän hakemista, joka oikeastaan taitaa enneminkin toimia häntä itseään vastaan. Miksi hän ei ymmärrä, ettei se ole tarpeellista? Kyllä hän on ihan ok, ja saa minun puolestani aivan rauhassa olla sitä mieltä asioista kuin haluaa. En vain ymmärrä, miksi hänen pitää olla koko ajan niin taistelumielellä ja esittää asiansa niin kovin dramaattisesti. On vaikeaa kun tuntuu, että hän koko ajan epäilee kaikkia, eikä sillä tavalla anna ihmisten olla rauhassa. On rankkaa, kun pitää melkein koko ajan käydä sellaista ihme taistelua ja olla niin varuillaan.
Miten tällaisesta ihmisestä voisi oppia löytämään edes mitään hyvää, joka auttaisi hänen kanssaan olemista? On ikävää kun tuntuu, etten löydä mitää sellaista, joka saisi minut ajattelemaan hänestä edes jotain hyvää. Toistaiseksi vaan ärsyttää koko ihminen lähes koko ajan. Se ei ole mukavaa. Ja se on vaikeaa, nimenomaan siksi, että kyseessä on kuitenkin äitini, jota haluaisin ihan rauhassa rakastaa ja tulla hänen kanssaan toimeen. Se on vaan välillä niin kovin vaikeaa.
Jos hänelle sanoo näistä asioista niin hän menee lähes rikki ja hermostuu aivan totaalisesti, alkaa joskus jopa itkeä ja syyttää hirveästä ilkeydestä, vaikka kuinka varovasti yrittäisi asian ottaa puheeksi. Hän ei tunnu ollenkaan tajuavan sitä, että hänen kanssaan on niin vaikeaa tulla toimeen. Syytää siitä melkein aina muita.
Ymmärrän tietysti, että olen varmasti itsekin joskus vaikea ja hankala. En sitä kiellä ollenkaan. Minulle ei kuitenkaan ole niin hirveä uhka jos huomaan, ettei joku pidä siitä millainen olen, ja pystyn kyllä ottamaan sellaista palautetta vastaan ja yrittää sitten muuttua. Mutta minusta tämä äitini käyttäytyminen menee jo vähän liian pitkälle, ja minulla olisi ihan oikeus kokea, että tämä on vaikeaa. Eihän se voi olla niin, että muiden ihmisten pitää loputtomasti tanssia jonkun yhden henkilön pillin mukaan ja hyväksyä ihan minkälaista käyttäytymistä tahansa itseään kohtaan ?!? !!!
Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Miten olette päässeet eteenpäin?