Miten tulen toimeen vaikean ihmisen kanssa?
Hei!
Olisiko kenelläkään vinkkejä, miten tulisi toimeen erään vaikean ihmisen kanssa. Hän on puhuu ja vaatii huomiota lähes jatkuvasti. Hyvä että siinä saa toiset edes suunvuoroa! Ei tunnu arvostavan toisten ihmisten mielipiteitä ja näkemyksiä elleivät ne ole samanlaisia kuin hänen omansa. Kyllä hän kyselee kovasti muilta asioita, mutta vain sellaisia asioita, jotka häntä kiinnostavat. Muu tuntuu olevan lähes yhdentekevää. Kun tulee puheeksi joku sellainen asia, jota hän ei ymmärrä, niin sepä vasta hirveää onkin, ja puheenaihe on hänen mielestään ilmeisesti aivan turha, tai muiden näkemykset vääriä tai he eivät muka ymmärrä asiasta ja ovat jotenkin hirveän fanaattisia muka niiden asioiden suhteen – vaikka itse asiassa tämä kuvaisi parhaiten juuri hänen lapsellista, stereotyyppistä, fanaattista ja epäkypsää suhtautumistaan asioihin.
Lisäksi hän on jollain tavalla ”piiloilkeä”, vähättelee sillä tavalla ovelasti toisten ihmisten arvoa, eikä tunnu sietävän ollenkaan sitä, että hän on väärässä jossain asiassa.
Tuntuu todella ikävältä kun jatkuvasti pitää taistella oikeudestaan olla sitä mieltä kuin on, kokea asiat omalla tavallaan, ja oikeudestaan tulla kuulluksi, arvostuksesta nyt puhumattakaan.
Tämä henkilö on äitini, jonka kanssa joudun nyt viettämään muutaman päivän, ja muutenkin aina välillä lomilla. Ja puhelimessakin puhumaan. Sen pystyn kyllä kestämään, mutta nämä vierailut ottavat melkein aina jossain vaiheessa hermoille. Ei hän aina ole näin kamala, stressaantuneena vähän vähemmän vaikea 😉 joskus jopa ihan mukavakin 🙂
Olisiko kenelläkään vinkkejä tällaiseen? Kärsivällinen olen yrittänyt olla ja jämäkkäkin. Sanon omat näkemykseni, vaikka hän ei niitä ymmärtäisikään ja yritän laskea leikkiä asioista. Huumori on kyllä oiva keino, mutta aina ei kuitenkaan jaksa naurattaa, vaan koville kuitenkin ottaa. Erityisesti se, kun tuntuu ettei hän kerta kaikkiaan arvosta minua sellaisena ihmisenä kuin olen – omaa tytärtään siis! On vaikeaa kun tuntuu että hän ja hänen asiansa ovat aina minun asioitani tärkeämpiä. Hän voi aina kaikkein huonoimmin eikä muilla ilmeisesti ole mitään oikeutta kokea minkäänlaista pahaa oloa tai vaikeutta. Onneksi minulla on muita ihmisiä elämässäni, jotka tukevat minua ja kuuntelevat ja arvostavat sellaisena kuin olen. Kuitenkin surettaa tämä, kun tajuan että juuri oma äitini on tällainen. Kaipaisin kuitenkin häneltä jonkilaista rakkautta ja arvostusta, jonka tiedän kyllä ansaitsevani.
Miten sellainen voi olla jollekulle uhkaavaa, että ihmiset ovat sellaisia kuin ovat? Ei häntä kukaan yritä mitenkään vahingoittaa tai nöyryyttää. Hän kelpaisi minulle kyllä ihan sellaisena kuin hän on – siis ilman tuollaista jatkuvaa itsensä esilletuomista ja hyväksynnän hakemista, joka oikeastaan taitaa enneminkin toimia häntä itseään vastaan. Miksi hän ei ymmärrä, ettei se ole tarpeellista? Kyllä hän on ihan ok, ja saa minun puolestani aivan rauhassa olla sitä mieltä asioista kuin haluaa. En vain ymmärrä, miksi hänen pitää olla koko ajan niin taistelumielellä ja esittää asiansa niin kovin dramaattisesti. On vaikeaa kun tuntuu, että hän koko ajan epäilee kaikkia, eikä sillä tavalla anna ihmisten olla rauhassa. On rankkaa, kun pitää melkein koko ajan käydä sellaista ihme taistelua ja olla niin varuillaan.
Miten tällaisesta ihmisestä voisi oppia löytämään edes mitään hyvää, joka auttaisi hänen kanssaan olemista? On ikävää kun tuntuu, etten löydä mitää sellaista, joka saisi minut ajattelemaan hänestä edes jotain hyvää. Toistaiseksi vaan ärsyttää koko ihminen lähes koko ajan. Se ei ole mukavaa. Ja se on vaikeaa, nimenomaan siksi, että kyseessä on kuitenkin äitini, jota haluaisin ihan rauhassa rakastaa ja tulla hänen kanssaan toimeen. Se on vaan välillä niin kovin vaikeaa.
Jos hänelle sanoo näistä asioista niin hän menee lähes rikki ja hermostuu aivan totaalisesti, alkaa joskus jopa itkeä ja syyttää hirveästä ilkeydestä, vaikka kuinka varovasti yrittäisi asian ottaa puheeksi. Hän ei tunnu ollenkaan tajuavan sitä, että hänen kanssaan on niin vaikeaa tulla toimeen. Syytää siitä melkein aina muita.
Ymmärrän tietysti, että olen varmasti itsekin joskus vaikea ja hankala. En sitä kiellä ollenkaan. Minulle ei kuitenkaan ole niin hirveä uhka jos huomaan, ettei joku pidä siitä millainen olen, ja pystyn kyllä ottamaan sellaista palautetta vastaan ja yrittää sitten muuttua. Mutta minusta tämä äitini käyttäytyminen menee jo vähän liian pitkälle, ja minulla olisi ihan oikeus kokea, että tämä on vaikeaa. Eihän se voi olla niin, että muiden ihmisten pitää loputtomasti tanssia jonkun yhden henkilön pillin mukaan ja hyväksyä ihan minkälaista käyttäytymistä tahansa itseään kohtaan ?!? !!!
Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Miten olette päässeet eteenpäin?
meillä on perheesä yksi tuollainen ihminen. aikani yritin keskustella hänen kanssaan normaalisti. koitin olla lempeä ja ymmärtäväinen mutta ei hän siitä miksikään muuttunut.
itse ratkaisin asian niin että olen hänen kanssaan aika pinnallisissa juttu-väleissä. annan hänen mielipiteidensä mennä toisesta korvasta sisään toisesta ulos, enkä lähde kovasti omaa mielipidettäni kertomaan kun siitä aina vain tulee taistelu; hän jankkaa ja yrittää toista saada muuttamaan mielipiteensä. ei hän ymmärrä että eri mieltä voi olla.
olen hänelle vähän kuin haaleaa vettä. pääsen itse sillä tavalla helpommalla. enkä lähde mukaan siihen peliin.
harmihan se on ettei voi olla oman sukunsa jäsenen kanssa reilusti ja rennosti, mutta en minä jaksa hänen kanssaan hakata päätä seinään. muilla suvun jäsenillä on samoja kokemuksia, mutta taitavat jatkaa vaan sitä tämän ihmisen kanssa taistelua.
taitaa olla myös luonnekysymys, miten paljon ihminen pystyy antamaan mennä vain ohi korvien ja pysymään kohteliaalla linjalla. kun tekemisissä ollaan niin kyselen mitä kuuluu mutta en mene sanomaan mitään mielipiteitäni mistään. annan tämän ihmisen pajattaa ottamatta kummemmin kantaa hänen puheisiinsa.
no, näin minä tein. on varmasti vaikeampi tilanne jos kyseessä on oma äiti. häntä tuskin kukaan pystyy muuttamaan etkä sinä pysty hänestä suvaitsevampaa tai aikuisempaa kasvattamaan.
koita jaksaa ja ota välillä lepo ja välimatkaa jos menee liian rassaavaksi.
salamanteri
Mie löysin äidistäni hyviä puolia vasta sen jälkeen, kun se itsensä tappoi. On kai ne hyvät puolet sillä jo eläessäänkin ollut, ne vaan hukkuivat huonoihin puoliin. Kuoleman jälkeen siitä tuli maailman paras äiti
Mie en jaksanut olla äitini kanssa ollenkaan moneen vuoteen. Aina vain se ja sen tunteet. Sen pillin mukaan piti mennä kaikki, sen tunteet olivat vaan tärkeitä. Yleensä se vaan itki. Ja muidenkin olisi vaan pitänyt, hänen mielestään, itkeä. Eipä sitä sitten viitsinyt paljon kotona näyttäytyä.
Mulla varmaan on eri tilanne kuin sulla, koska äiti suri aviomiestään. Siis munkin isää. Mutta sen äiti täydellisesti unohti, isä oli vaan sen aviomies.
Mie neuvon, että jätä äitisi omaan rauhaan. Anna sen vähän aikaan ihan yksin miettiä omaa itseänsä. Voisit tietenkin sille jotenkin nätisti sanoa, että sun kanssasi menee hermot, nyt pidän hermolepoa. Sitten palailet takaisin ja katsot onko yhtään muuttunut. Jos ei ole, anna sen olla niin kauan yksin, että oppii käyttäytyy. Eikö ne äiditkin jotain tuommoista keinoa käytä lasten kasvattamisessa.
salamanteri kirjoitti 20.12.2004 klo 14:39:
olen hänelle vähän kuin haaleaa vettä. pääsen itse sillä tavalla helpommalla. enkä lähde mukaan siihen peliin.
taitaa olla myös luonnekysymys, miten paljon ihminen pystyy antamaan mennä vain ohi korvien ja pysymään kohteliaalla linjalla.
on varmasti vaikeampi tilanne jos kyseessä on oma äiti. häntä tuskin kukaan pystyy muuttamaan etkä sinä pysty hänestä suvaitsevampaa tai aikuisempaa kasvattamaan.
Heipä!
Mukavaa, että tähän viestiini vastattiin. Alkoi yhdessä vaiheessa ihan nolottamaan, että mitä minä tällaista tänne oikein olen kirjoitellut. Ihan vaan sen takia kun huomaan, että monet muut painiskelevat varmasti paljon vaikeampien asioiden kanssa.
Salamanteri, taisit olla oikeassa tuossa, että näihin asioihin kannattaa pyrkiä suhtautumaan niin neutraalisti kuin pystyy, eikä ruveta menemään mukaan sellaiseen ihme valtataisteluun. Taidan itse olla muutenkin sen tyyppinen luonne, joka menee aivan liikaa itse mukaan kaikenlaiseen, ja on vaikeaa antaa asioiden mennä ohi korvien. Vielä nolompaa on se, että taidan kuvitella pystyväni kasvattamaan omaa äitiäni.
Ehkä vaan toivoisin, että hänen kanssaan olisi helpompi olla. Mutta niinhän kaikki varmaan välillä toivovat joistakin asioista että ne olisivat helpompia. On tässä kai myös se, että olen vielä ilmeisesti siinä iässä (25v.) jolloin psyykkisestä iästäni putoaa aina välillä 20 v. pois, kun olen tekemisissä lapsuuudenperheeni kanssa 😉
Kai se on jonkinlaista välittämistäkin jos sappi alkaa toisen takia kiehua, ei kai ne asiat muuten niin paljon ravistelisi, ellei niillä olisi itselle merkitystä.
Voi hemmetti, miksi minun pitää olla tällainen tulisielu.????😠😝😑❓🙄
Miten itseään pystyy viilentämään sellaisissa tilanteissa? Onko kenelläkään lisää vinkkejä? (Tää homma vie multa kohta hermot !!!) Miten pystyisin jotenkin paremmin irrottautumaan siitä tilanteesta? Vai onko tämä sellainen asia, jota ei voi toiselle ihmiselle opettaa? Pitääkö minun vaan itse keksiä miten se toimii? Sattuisiko siellä olemaan ketään joka on samanlainen vouhottaja kuin minä ja olisi jotenkin oppinut selviämään sen kanssa? 😯🗯️
aavaton kirjoitti 20.12.2004 klo 15:40:
Mie löysin äidistäni hyviä puolia vasta sen jälkeen, kun se itsensä tappoi. On kai ne hyvät puolet sillä jo eläessäänkin ollut, ne vaan hukkuivat huonoihin puoliin. Kuoleman jälkeen siitä tuli maailman paras äiti
Hei aavaton!
Halusin vaan sanoa sinulle, että tuo viestisi sai minut näkemään tämän asian ihan uudesta näkökulmasta ja alkoi nolottaa, miksi edes valitan tästä.
Otan osaa äitisi kuoleman johdosta.
En osaa sanoa muuta, joten tämä nyt sitten vaan.
Miten itseään pystyy viilentämään sellaisissa tilanteissa? Onko kenelläkään lisää vinkkejä? (Tää homma vie multa kohta hermot !!!) Miten pystyisin jotenkin paremmin irrottautumaan siitä tilanteesta? Vai onko tämä sellainen asia, jota ei voi toiselle ihmiselle opettaa? Pitääkö minun vaan itse keksiä miten se toimii? Sattuisiko siellä olemaan ketään joka on samanlainen vouhottaja kuin minä ja olisi jotenkin oppinut selviämään sen kanssa? 😯🗯️
Ihan käytännössä minä teen niin että jos alan itse ylikuumeta niin menen vessaan tai tupakalle. lasken siellä sitten kymmeneen ja toistan itselleni pari kertaa että tämä ei todellakaan ole sellainen asia josta kannattaa jäädä tappelemaan. saunailloissa on myös toiminut olut (tosin joillakin se vain lisää bensaa lieskoihin 😋)
Mutta ihan fyysinen irtiotto on joskus paikallaan. Joskus ei tietysti voi välttää eripuraa. Olen koittanut todeta vain tyynesti että joo, tämä on minun mielipiteeni, ja sinulla on oma näkemyksesi. Usein tosin meillä tilanne menee siihen että toinen sitten kävelee perässä ja yrittää muuttaa minun mielipidettäni. Silloin ei tietysti voi oikein ristiriitoja välttää, mutta eihän sitä aina tarvitsekaan. Kunhan joskus edes saisi.
Sanoit tuossa että tuntuu tyhmältä kirjoittaa tästä. Tuollaisi ihmisiä on todella harvassa, mutta kun tuon tyyppinen ihminen sattuu kohdalle niin ei kyllä enää yhtään ihmettele että miksi se on niin riipivää.
parempaa jatkoa ja kerrohan että kokeilitko vessataukoja.🙂👍
Entä jos?
Entä jos sanoisit äidillesi joskus tuollaisessa hankalassa tilanteessa, että hän kelpaa kyllä? Sen mitä kirjoitit ekassa viestissäsi? Teissä on varmaan paljon samaa, onhan hän äitisi. Sanotaan, että ne asiat, mitä ei itsessä hyväksy ärsyttävät eniten muissa ihmisissä...Itselläni kiihkeys hellitti, kun opin katsomaan peiliin. Tosin se on vaikeaa ja kipeääkin joskus. Ja siitä seuraa, että joutuu opettelemaan anteeksiantoa, itselle ensin, sitten muille.
Puff, kiitos osanotosta. Äitini kuolemasta on jo 1.5v mutta kyllähän kauniit sanat aina lämmittävät mieltä.
Ja mitä turhaan olet nolona, minusta on vaan helpottavaa lukea, että muutkaan eivät äitejään ymmärrä.
Kysyt onko muita vouhottajia. Mie kyllä olen aikamoinen tiuskija, kun vauhtiin pääsen. Eikä siihen nyt tarvitse kuin yksi sana tai ele, niin jo mie räjähdän. Miten sen kanssa elää? No, pyytelee koko ajan anteeksi sanojaan ja tekojaan. Mulle mitkään kymmeneen laskemiset auta, yhteen pääsen ja sitten jo pamahtaa. Vessaan asti en ehdi laskemaan. Siinä matkalla tuhoan jo kaiken näkyvissä olevan. Paras on, kun vaan istuu ja huutaa eikä ainakaan mene tietokoneelle. Peiliä ei enää ole, katsoin kerran siihen ja uutta ei ole hankittu.
Kaikkein kamalinta tässä on, kun kaikki sanovat, että mie olen just kuin äitini. Mie kun saan raivarin, niin koko suku muistelee, että noinhan se äitinikin teki. Siksi kai musta äitini onkin nykyisin maailman paras äiti.
Mutta ei me kyllä yhteen sovittu. Tai sovittiin me silloin vielä, kun isä eli. Isä tuli riitojamme sovitteleen. Tai eihän ne nyt mitään oikeita riitoja ollut. Me ei vaan pystytty olemaan kahdestaan, ilman, että toisella meni hermot.
Mun oma tyttö(2v) tiuskii ja äyskii ihan kuin mie. Otamme jo nyt välillä aika tavalla yhteen. Jotenkin kai minun pitäisi muuttua, että voisimme elää sovussa.
Olipa löytö tämä keskustelu juuri tähän hätään, kun yritän psyykata itseäni pärjäämään pari päivää äitini kanssa.
Kenties hyvin ymmärrän Puffin tunnelmat.
Mutta minun äitini ei itke, hän mieluiten suuttuu ja raivoaa siinä missä Puffin äiti turvautuu kyyneliin.Koska hän osaa pitää puolensa, eikä kukaan hänen silmilleen hypi, kuten hän on asian ilmaissut. Sen olen lapsuudessani ja teini-iässäni oppinut, enkä koskaan ole äitini kanssa eri mieltä mistään asiasta, enkä tuo julki minkäänlaisia omia ajatuksia. 'Silmillehyppiminen' on äidilleni samaa kuin oman - eriävänkin mielipiteen - tuominen julki.
Yritän olla äitini kanssa samaa mieltä jos vain suinkin pystyn ja jos en pysty, pidän suuni kiinni. Usein en pysty, joten vaikenemisen 'kultaisen taidon' olen oppinut. Kuunteleminenkin sujuu, kun äitini kanssa sen on pakko sujua. Jollakin tavoin yritän myötäillä aivan riippumatta siitä mitä sisikunnassani liikkuu. Kiukkuni olen jo lapsuudessani oppinut nielemään.
Aavaton kertoili omasta temperamentistaan. Tuli mieleeni äitini äkkipikaisuuksineen.
Mutta: äitini ei koskaan ole pyytänyt mitään anteeksi, enkä minä hänen tyttärenään ikimaailmassa ole voinut kuvitella uskaltavani käyttäytyä samoin kuin hän. En ole yksinkertaisesti koskaan uskaltanut, koska hänen raivarinsa ovat olleet hänen etuoikeutensa ja minun osanani on ollut olla niiden kohteena kaikessa mahdottomuudessani. Mahdottomuudessani sain aikaan hänen raivarinsa ja 'ansaitsin' ne.
Minä olen ollut se toivottoman vaikea ja itsekäs lapsi, joka on antanut aihetta lukemattomiin raivareihin, eikä ole kysytty miltä minusta mahtaa tuntua. Ja äitini elämä on ollut niin kohtuuttoman kovaa, että hänen mielestään on onni, että hän reagoi asioihin raivareilla ja väkivallallakin tarvittaessa, koska hänen mielestään kyynelehtiminen on surkean alistavaa ja nöyryyttävää.
Kenties minun kannaltani lapsuudessani ja teini-iässäni itkevä äiti olisi ollut vähemmän pelottava kuin raivoava äiti. Tiedä häntä. Ehkä olisin säästynyt fyysiseltä väkivallalta ja loputtomalta pelolta.
Kuitenkin mielestäni asiat ovat samoja riippumatta siitä millaisilla tunteenpurkauksilla äiti lapsiaan hallitsee.
Tunteenpurkauksia kyllä voi olla ja niitä saa olla. Jos Aavaton istuu tuolilla ja huutaa, niin ei se kovin vaaralliselta kuulosta. Ei etenkään, jos hänen tyttärensä uskaltaa käyttäytyä äitinsä tavoin. Tytär ei uskaltaisi olla äitinsä kaltainen, jos pelkäisi äitiään. Ja äidin vilpittömät anteeksipyynnöt - myös lapsilta - ovat tosi tärkeitä.
Minua ei niinkään ole vahingoittanut äitini kiivaus tai äkkipikaisuus, vaan hänen itsekeskeisyytensä. Se, ettei kukaan hänen mielestään ole voinut kokea yhtä hirveitä asioita kuin hän, eikä kenelläkään ole oikeutta purkaa kokemuksiaan samoin kuin hänellä. Hänellä on oikeus olla agressiivinen, ei muilla. Lapsensa raivareita hän ei ikimaailmassa olisi kestänyt, eikä hänen mielestään sellaisia tarvinnutkaan sietää, koska elämä muutenkin oli niin hermoja raastavaa juuri hänen kohdallaan.
Huomenna äitini on tulossa luokseni ja yritän jollakin tavoin selviytyä hänen itsekeskeisyytensä kanssa. Kahden päivän ajan hän on elämäni keskipisteenä ja sen tosiasian kanssa yritän jotenkin joulun yli jaksaa. Asioiden selvittäminen läpikotaisin hänen kanssaan auttaisi minua, mutta hänen raivareidensa pelossa en uskalla edes uneksia voivani puhua yhteisistä kipupisteistämme.
Mirri
Kirjoitan tätä joulupäivän iltana ylhäisessä yksinäisyydessäni seuranani kissa. Puolitoista vuorokautta olen viettänyt äitini kanssa häntä kuunnellen ja 'kilttinä tyttönä' urhoollisesti vaieten vaikka mielessä mitä olisi liikkunut. Kuunnellut hänen katkeroitunutta elämäntarinaansa, jonka taidan tuntea paremmin kuin oman elämäni, suorastaan osaan ulkoa. Olenhan lapsuudestani lähtien tottunut kuuntelemaan äitiäni aina yhtä 'tottelevaisesti'.
Moneen kertaan kuluneen joulun aikana ehdin pelätä sekoavani lopullisesti, tai muuten vain repeäväni liitoksissani. Onneksi oli kissa ja aikuiset lapsenikin olivat eilen luonani muutaman tunnin.Tietäisivätpä kuinka tarpeellinen heidän läsnäolonsa oli minun selviytymiselleni.
Mahtaako minusta tulla koskaan tarpeeksi vahva ja vanha, etten tuntisi hajoavani pirstaleiksi äitini läheisyydessä? Olen hajonnut aina ja kai aina tulen hajoamaan ja ainoa keinoni pysyä koossa on pitää äitiini mahdollisimman etäiset välit.
Mirri☹️
Kirjoittelen tätä vihoissani joulupäivänä omaan päiväkirjaani, koska minulla ei vielä ole oikeuksia kirjoittaa palstalle. Mutta kiehun ja raivoan jälleen kerran tapeltuani aikuisen tyttöni kanssa.
Mirri sait minut ajattelemaan, että olenko itsekeskeinen?. Aavaton taas sai minut tajuamaan, että tyttöni onkin äkkipikainen. Ja minä vielä äkkipikaisempi. Meillä ei mennä vessaan, meillä otetaan etäisyyttä 150km.
Tämä joulu on taas hyvä esimerkki meidän suhteesta. Tyttö on jo naimissa ja asuu toisella paikkakunnalla. Minulla on jo yksi lapsenlapsikin. Puhelimessa kyllä pystymme puhumaan sovussa vaikka kuinka kauan. Jotenkin nyt tämä joulun järjestelyt menivät sekaisin. En oikein saanut vastausta, että tulevatko he meille vai ovatko tytön anopilla. Minulla on toinenkin tyttö, vävy ja vielä poika. Heidän kanssaan sovittiin, että he ovat luonani joulun. Olen leski.
Emme sitten soitelleet tytön kanssa jouluaattona. Hän oli sisaruksilleen sanonut, että ovat joulun anoppilassa. Tästä minäkin vähän suutuin enkä sitten soittanut. No asia olisikin tietenkin mennyt hyvin mutta yhtäkkiä joulupäivänä tyttö perheineen oli oven takana. Ja sanoivat, että on nälkä. Kyllähän sitä jouluna ostetaan ruokaa aika tavalla mutta en todellakaan ollut sitä niin paljon hankkinut, että olisi ollut vielä ylimääräiselle vieraille.
Siispä minä suutuin ja sanoin, että olisitte voineet ilmoittaa. Tyttö sanoi, että eikö sitä kotiinsa saa tulla milloin haluaa. Kauheata huutamista kummaltakin. Hetki vaan ja tyttö häipyi pois. Eikä sen jälkeen olla puhuttu.
Mirrin kirjoituksesta löysin sanat toivottoman vaikea ja itsekäs lapsi. Sitä tyttö todella on.
Minä en oma mielestäni ole itsekäs, vaikea olen. Ikinä en ole kieltänyt lastani näyttämästä tunteitaan, en ole lyönyt koskaan.
Kaikkein kamalinta tässä on, kun kaikki sanovat, että mie olen just kuin äitini. Nämä löysin Aavattoman kirjoituksista. Onko se tytölleni kamalin asia, kun hänellekin usein sanotaan, että hän on kuin minä. Toisaalta sanohaan Aavatonkin, että hänellä oli maailman paras äiti.
Pitääkö minun kuolla, että myös minusta niin sanotaan.
Nyt olen vihaani kirjoittelut Net-Tukeen saakka, anonut oikeuksia kirjoittaa ihan yleisestikin. Olen juossut kymmenen kilometriä ja raivonnut ja itkenyt. Saa nähdä laantuuko kiukkuni vai julkaisenko vielä kirjoituksen arkipäivänä. Joulua pitää yrittää jatkaa toisten lasten kanssa, joulumieli on roskakorissa.
Nyt on jo Tapaninpäivä eikä olla soiteltu tytön kanssa. Oikeudet tuli joten enköhän sitten ihan julkisesti kirjoita, jos joku osaisi meidän suhteeseen jotain sanoa.
Haluaisin suhteemme selvittää ja nauttia lapsenlasteni enkä aina vaan tapella. Tulenhan ihan hyvin toimeen toisten lasteni kanssa.
Eihän sitä nyt kuolla tarvitse, että olisi maailman paras äiti. Oli mun äiti ihan hyvä äiti jo eläessään, se hyvyys vaan hukkui isän suremiseen. Minun äitini oli toivottaman vaikea ja itsekäs äiti isän kuoleman jälkeen. Ja mulla meni vuosi äidin kuoleman jälkeen ennen kuin pystyin antamaan tämän äidille anteeksi. Tai meni vuosi, että tajusin äitini olleen surusta sairas. Ja, kun sen tajusin, aloin muistamaan äitini hyviä puolia.
Ja se, että sanon, että on kamalaa äidin kaltainen, on siksi kamalaa, kun ajattelen omaa tyttöäni. Eiköhän mekään sovita yhteen ja saadaan joka asiasta riita pystyyn. Minulla on myös poika ja veli. Veljeni on tuli aina äidin kanssa toimeen ilman riitelyjä. Isän kuoleman jälkeen äiti ja veli juttelivat usein kahdestaan ja siitä sitten olen kateellinen vieläkin. Äidit tulevat paremmin toimeen poikien kanssa, isät tyttöjen kanssa. Yksinkertainen johtopäätös meidän suvustamme. Enkä kyllä näin haluaisi olla vaan voisin asialle jotain tehdä.
Samanlaisia jouluja sitä meilläkin on ollut sen jälkeen, kun kotoani muutin pois. Koskaan en saanut selvää, että onko sitä tervetullut vai ei äidin luo pyhiä viettämään. Vaikka kuinka yritti asiaa sopia, niin aina tuntui, että oltiin väärässä paikassa. Jos mentiin anoppilaan, siitä äiti loukkaantui. Jos mentiin äidille, niin tuli tunne, että ei oikein sovittu porukkaan. Joulut olivatkin sitten kärsimysnäytelmiä.
Apua, jos mun tyttö tuntee aikuisena niin kuin Mirri. Mie olen aina ollut kiltti tyttö--------tavallaan.
Olen mie äidille huutanut ja möykännyt silloin, kun isä eli. Mutta, kun on kasvanut uskovaisessa kodissa, niin tärkeintä on ollut, että kunnioittaa isää ja äitiä. Kunnioittaa niin paljon, että ei vie väkisin hoitoon vaan antaa äidin itsensä tappaa.
Miekään en ole koskaan hajonnut pirstaleiksi äitini eläessä. Äiti hajosi, mie olin vahva ja nuori. Vasta, kun äiti oli haudassa, hajosin ja tosi pieniin palasiin.
Kun mie vanhana istun keinutuolissa, niin tyttöni saa kuulla vuodesta toiseen elämäntarinaani. Olen kuitenkin katkera vaikka kuvittelen nyt, että olen äidin kanssa asiat sopinut. Kunnioitan äitiäni vieläkin niin paljon, että en uskalla suhteestamme edes terapiassa puhua.
Olen sitä mieltä, että kun kohtaamme vaikean ihmisen, hän näyttää juuri sillä meitä eniten ärsyttävällä käytöksellään sen mikä meitä itsessämme ärsyttää tai hävettää, hävettää jopa niin ettemme voi tunnustaa edes itsellemme näitä ärsyttävyyksiämme. Äitien ja tyttärien suhteissa nämä ihmissuhdeasiat kärjistyvät äärimmilleen. Minä olen kipuillut näiden juttujen kanssa tuplaten, sillä olin adoptiolapsi ja tapasin biologisen äitini vasta murkkuna. Toisaalta sain upean näköalapaikan... Menin myös ekaan avioliittooni melko nuorena ja sain vahvan anopin, jota lapsellisuuksissani pelkäsin kovasti. Toisten ihmisten hankaluuteen, puheisiin, tekoihin emme juurikaan voi vaikuttaa. Se on kuin pään paukuttamista seinään. Mihin voimme vaikuttaa on oma kasvumme ihmisenä, pyrkimys siihen ja itsensä ymmärtämiseen. Samoin voimme itse vaikuttaa siihen miten suhtaudumme näihin hankaliin, mutta usein myös rakkaisiin(?) ihmisiin. Juttu ei toimi minään instant apuna, vaan vaatii pitkäjänteisyyttä ja rehellisyyttä. Peiliin katsominen sattuu. Silti kaikki tuo kannattaa. Sitä ennen - hyviä kävelylenkkejä kaikille kiihtyneille, se on minunkin mielestäni hyvä instant apu.
Kirjoitin edellistä viestiä päivällä ja se jäi silleen kesken, että pelkäsin kuulostavani kovin omahyväiseltä. Anteeksi, ei ollut tarkoitus! Kaikki myötätuntoni ja empatiani ja sympatiani teille, joilla nyt joulupyhinä oli vaikeita tilanteita. Meitä on nyt suvussa neljä polvea naisia. Minä arvelen olevani se hankala ja vaikea. On niin tuttu sanapari jo alle kouluikäisestä. Kun adoptioäitini kuoli tapaturmaisesti ja jäin orvoksi, en varmaan osannut oikein sopeutua sillä lailla kuin minulta odotettiin. Kotikaupunki vaihtui ja kaverit...Uudesta kaupungista löytyi pian uudet ystävät, mutta kaikki ei silti ollut "oikein". Uudessa kodissa olivat uudet säännöt ja tavat. Vaikea niihin oli tottua. Ehkä siltä ajalta on kuitenkin se ajatus, että pitää arvostaa sitä mitä on. Koska kaikki voidaan niin äkkiä ottaa pois. Eräässä Harjunpää dekkarissa tytär oli lähdössä ulos. Isä huusi "Ota roskapussi!" Jäivät isän viime sanoiksi tyttärelle, tämä surmattiin.
Kun olin nuorempi, vietin muutaman joulun biologisen äitini kodissa. Joka jouluaatto hän sai yhden ainokaisen raivarin. Porukat hiippaili kuka minnekin ja äiti huusi keittiössä. Niin hän kuulemma oli aina tehnyt. Kun huuto lakkasi aloimme taas viettää aattoiltaa. Tunnelma oli silti jotenkin vaisu. Silloin arvelin, että hän oli rehkinyt niin jouluvalmisteluissa, että rasitus näin purkautui? Päätin tehdä joulusta mahdollisimman stressittömän ja joustavan omassa kodissani. Aina en silti onnistunut itsekään. Ehkä meillä on isot odotukset siitä miten joulu tulisi viettää. Jouluna sitten kokoonnumme erilaisine odotuksinemme ja kipinää alkaa sinkoilla. Minä olen saanut viettää niin monenlaisia jouluja, että en enää oikeastaan odota mitään erikoista. Lapseni ovat aikuisia ja kertovat minulle kunkin vuoden suunnitelmistaan hyvissä ajoin. Minä tiedän mahtuvani johonkin rakoon, vaikka jonain jouluna olisivat miniän tai vävyn vanhemmilla. Ovatpa tulleet yllättäen tapaninajelullekin. Tein lihapullia. Man tager vad man hafver.🙂🌻
Sen minäkin nyt olisin ymmärtänyt, että tullaan kylään yhdeksi päiväksi ilmoittamatta. Aina sen verran ruokaa löytyy. Mutta, jos kaksi aikuista ja lapsi tulevat moneksi päiväksi ja ilmoittamatta, niin kyllä silloin on aika pulassa. Kun kaupatkin vielä ovat kiinni.
Minullakin oli suuria odotuksia joulusta; lahjoja ostin mutta en niitä lähettänyt, kun luulin, että tulevat meille. Sitten olikin jo myöhäistä niitä lähetellä. Lähetin ne nyt joulun jälkeen.
Ja minä kun nyt kuvittelin, että, kun viime joulun olivat anopilla, niin nyt sitten meillä.
Ja nyt sitten kakden äkkipikaisen ja todella vaikean ihmisen pitäisi välit taas saada kuntoon. Kumpikin olemme aikuisia, minä äiti. Silti en saa soitettua ja sen tiedän, että tyttö ei soita. Ikävä on valtava mutta eipä vaan tule soitettua.
Voi Rämpijä, nimimerkkisi voisi kuvata minua. Älä päästä tilannetta lukkiutumaan pitkäksi aikaa. Ajattele olevasi se viisaampi, joka osaa pyytää anteeksi ja pyydä. Sinulla on varmasti myös pitkä elämänkokemus josta voit ammentaa viisautta. Vaikeinta on katkeroituminen, kun ei voi antaa eikä saada anteeksi. Olet varmaankin suurinpiirtein ikäiseni. En tiedä kasvatettiinko sinua samoin kuin minua - pakotettiinko pyytämään anteeksi? Ainakin se oli ajan tapa. Äitinä tiedän, että sinulla on kova halu antaa tyttärellesi anteeksi. Ei ne faktat niin tärkeitä ole, monta kertaa jälkeenpäin saattaa jopa naurattaa joku lihava riitä ihan pikkujutusta, vaikka sillä hetkellä se tuntui isolta. Uusi vuosi on kiva aloittaa sovussa, vaikka laihassakin.
Itselläni on kaksi lasta ja viisi lapsenlasta. Kaikenlaisia kömmähdyksiä tapahtuu meilläkin koko ajan. Niitä hölmöilyjä ja väärinkäsityksiä sitten puramme keskustelemalla. Ja pyytämällä tarvittaessa anteeksi. Olen itse yrittänyt hyväkstä sen, että nuoressa perheessä on monenleista kiirettä ja elämänvaihetta. Joskus en ole kovin tärkeä heille, joskus taas olen. Esimerkiksi vanhimmat lapsenlapseni ovat nyt murrosiässä. Heitä ei juuri nyt niin paljon jaksa kiinnostaa mummolareissut. Tiedän, että myöhemmin taas kiinnostaa, joten yritän olla marisematta.
Tartu siis puhelimeen ensimmäisenä, sinä rohkeampi ja viisaampi! Puhu kauniisti tyttärellesi. Kulunut sanonta, mutta tosi: niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.Hyvää alkavaa vuotta sinulle ja kaikille muillekin!