Me suomalaiset pelätään aina pahinta ja vain salaa toivotaan parempaa, sitähän ihminen ylpistyy jos haaveilee hyviä ja ihania asioita omalle kohdalleen.
Siis, jos olet hyvin nuorena alkanut miehesi kanssa, niin et todellakaan tiedä muusta elämästä mitään ja se pelottaa.
Luulen että nuo oireesi ovat jotakin paniikkihäiriön tapasia ja uskon, että olet ahdistunut, koska et ihan aikuisten oikeasti tiedä, miten tästä selviää!
Sinulla on onneksi nyt ainakin yksi ystävä, jonka kanssa olet tätä asiaa läpikäynyt.
Onko sinulla mahdollisuus löytää jotakin harrastuksia, joissa on erilaisia ihmisiä, sillä jos olet elänyt suurimman osan , tähän astisesta elämästäsi, "miehen kautta", niin viimeistään nyt olisi aika, rakentaa kokonaan oma elämä, omine harrastuksineen ja menoineen, sillä jos jatkat tätä syrjäytymista niin kaikki vain pahenee.
Kuvittelen ikääsi ja sinulla on vielä kaikki mahdollisuudet muutta elämäsi suuntaa, hyvinkin paljon.
Voit tuntea katkeruuttakin miestäsi kohtaan, kun kaikki näyttää olevan, hänelle paljon helpompaa, älä vertaa, vaan tee ihan omat päätökset ja suunnitelmat , pienin eteenpäin vievin askelin ja kulje rauhassa eteenpäin, katsellen ympärillesi, sillä tulet näkemään maailman erilaisena kuin aikaisemmin, ihan omin silmin.
Älä sure mennyttää aikaa vaan iloitse tulevasta.

Kiitos vastauksestasi. On totta, kuten sanoit, että aikuisten oikeasti en tiedä miten yksin eletään. Ja se todella pelottaa ja ahdistaa.. Mistään ei saa mitään iloa, ei ole mitään mitä tulevaisuudelta odottaa.. En vaan yksinkertaisesti näe valoa missään. Mikään ei kiinnosta, arkiaskareetkin tuottavat jo hankaluuksia. Onneksi minulla sentään on työ, mutta eihän sillä voi koko elämäänsä täyttää.
Mitkään baarit ja kapakat minua ei ole koskaan innostaneet. Ehkäpä juuri siksi kun, kotiolot olivat yhtä viinan kanssa läträämistä ja ex teki sitä myös ihan kiitetettävästi. Sieltähän monet hakevat niitä sosiaalisia kontakteja. Mitään todella innostavaa harrastustakaan ei tunnu olevan. Muutamia kertoja olen käynyt salilla, mutta sekin on nyt jäänyt.
Tiedän, menneisyys pitäisi jo jättää taakse ja katsoa iloisin mielin kohti tulevaa, mutta mistä se ilo otetaan???

hei,

Tilanteesi on varmasti hyvin ahdistava, enkä halua sitä vähätellä. Mielestäni on oikein hyvä, että tiedostat tilanteesi. Ensimmäisestä viestistäsi kyllä aika selvästi oli pääteltävistä, että sinua hyppyytettiin ja kunnolla. Kerroit tuosta pettämisestä ja alkoholista.

Ja kuitenkin sanot seuraavaa:
"Ymmärrän nyt, että meidän suhteessa viime aikaiset ongelmat ovat olleet pitkälti minun korvien välissä eikä missään muualla."
....Eihän tekstisi perusteella teillä tuntunut olevan juurikaan yhteistä ja miehesi vain odotti hetkeä heivata sinut laidan yli.

Aika kultaa muistot ja oman elämän rakentaminen on varmasti tosi haastavaa, mutta älä ole uskoton itsellesi ja tunteillesi. Älä myöskään ummista silmiä todellisuudelta.

Oletko kokeillut esim. kansan- tai työväenopiston kursseja, käynyt uimassa, opiskellut verkossa - jos et ole ylioppilas, voit aloittaa vaikka lukio-opinnot juuri esim. verkon välityksellä. Avoimessa yliopistossa on mielenkiintoisia verkkokurssejakin (toki ne maksavat). Tai laadi lukuohjelma, lainaa kirjastosta kirjoja ja kirjoita itsellesi lukupäiväkirjaa.

Onko sinulla sukulaisia missä päin Suomea ja millaisia ovat yhteydet heihin?

Pienistä asioista saa ilon.
Itse kärsinyt läheisriippuvuudesta,joten olen ollut mielummin huonossa suhteessa kuin yksin.Olet joutunut kovia kokemaan.Pienin ensi askelin etenet.Tee itsellesi tavoitteita ja kannustimia.Takapakkeja voi tulla,mutta älä lannistu jatkat vaan eteenpäin.Kyllä sinäkin löydät onnen ja ilon elämääsi kunhan sallit sen itsellesi.Käytä kaikkia mahdollisia tukitoimia,että pääset alkuun.Paistakoon aurinko myös sinullekkin.

Iloko? Ihan pienistä asioista, elämän onni ei ole, vain yksi mahtava kokemus, vaan miljoonia pieniä asioita, arjessa tuskin huomattavia, mutta niistä kaikista koostuu pientä iloa, jotka kannattelevat meitä kohti huomista.

Olen saanut tältä palstalta paljon voimia, joita haluaisin jakaa myös sinun kanssasi.
Taistelen myös itse samankaltaisen ja kaikennäköisten ongelmien kanssa.

Tiedän kokemuksesta (kaksi kertaa eronneena), että särkynyt ihmissuhde täytyy ensin surra pois, ennen kuin kykenee jatkamaan, mutta suru tulee loppumaan aikanaan.
Olen saanut myös psykiatrilta neuvoja, että täytyy itkeä kun itkettää ja surra kun on surun aika, sillä avioerohan on surullinen asia. Uskon näihin sanoihin ja hyväksyn sen, että nyt on surun aika ja luotan siihen, että asiat muuttuvat paremmiksi, kun suru väistyy. Eihän kukaan sure loputtomiin.
Vaikka itse olisikin eropäätöksen tehnyt, ero on silti aina yhtä vaikea, ainakin minun kohdallani. Elämä on kuin vuoristorata, välillä on hyvä päivä ja sitten taas muutama huono päivä.

Voisiko ajatella, että sinullakin on nyt tuo suruvaihe? Se tuntuu välillä vihalta, tuskalta, ikävältä, katkeralta... välillä kaikkea muuta kuin surua. Oletko huomannut, kun on itkenyt, miten olo sen jälkeen on parempi? Ihmisellä on itsessään jokin ainutlaatuinen kyky korjata itseään. Myös suru alkaa aikaa myöten helpottamaan, anna sille vain aikaa.

Voimahalauksia sinulle, yritetään yhdessä positiivisesti uskoa siihen, että jonain päivänä kaikki tämä tuska ja suru muuntuu voimavaraksemme matkalla uusiin hyviin elämänkokemuksiin.

Ps. elämän pienistä iloista puheen ollen; ekan pitkän avioliiton jälkeen olin täysin rikki ja maassa. Olin kärsinyt perheväkivallasta, peloista ym. Eron jälkeen tuli jossain vaiheessa tunne, että nyt riittää, haluan elämän. (Siihen saakka ystävät olivat repineet minua perässään.) Tein pahinta mitä ajatella saattoi siinä tilassa; menin tanssikursseille. Totaalinen shokkiherätys neljän seinän sisällä eläneelle naiselle, mutta se toimi! Muistan miten hulvattoman hauskaa se oli, kun meitä tumpulatanssijoita oli siellä kovasti yrittämässä pysyä tahdeissa mukana. Siitä alkoi silloin minun nousukauteni. Sain kursseilta mukavia uusia tuttavuuksia ja elämänlaatu koheni kummasti. Suosittelen
😎

Kiitos kannustavista sanoistanne.
Tiedän, eteenpäin on mentävä, mutta kun se tuntuu niin vaikealta.. Pelkään ajottain jopa omia ajatuksiani. Haluaisin päästä pakoon kaikesta, kumpa voisin vaan sulkea silmäni ja ajatella että tämä on vain pahaa unta. Herätä ja huomata, että kaikki on hyvin..
Tarkoitin kirjoittaessani, että ongelmat johtuvat minusta, sitä että jos vain olisin jaksanut masentumatta kaikki voisi olla vielä ehkä hyvin. Tosin exälläni on varmaan ollut jo se toinen nainen ennenkuin edes erosimme, joten se siitä teoriasta.
En tiedä, suhteessamme oli aina jotain salamyhkäistä. Tunsin, että hän salaili asioita, vaikka käänsikin asiat aina niin että minä vaan kuvittelen. Uskoin siihen sitten itsekin, varmaan vieläkin. Toki noiden vuosien varrella tapahtuneiden pettämisten myötä luottamus oli mennyt. Minulla oli hänen kanssaan todella vaikea puhua tunteista, koska hän vaikutti olevan niin tunteeton ja kylmä ja minä taas olen niin tunne-ihminen kuin olla ja voi. Yritin sitten itsekin esittää "kovaa" ja ahdistuin vain enemmän.
Ongelmat lakaistiin aina maton alle, kun hänen mielestään tein aina kärpäsestä härkäsen. Osittain varmaan tottakin..
En tiedä kestääkö tämä selviäminen koko lopun elämän vai toivunko enää koskaan..

Höpsis ! Ensimmäisenä jätä ajatukset "jos olisin tehnyt toisin!"
Et tehnyt ja olet juuri tuollaisena hyvä ja riittävä. Kas kun jos olisit tehnyt toisin niin kohta olisit ollut vielä syvemmällä suossa! Oli hyvä aika ratkaista tämä ja nyt sinun on aika jatkaa tästä kohdasta eteenpäin! Pistä reilusti syytä myös puolisosi piikkiin "miksei hän tehnyt toisin!" -

Mutta siis älä mennyttä mieti -- mieti tulevaa. Mistä pidät itsessäsi? Missä olet hyvä? Aika helppoja alku"töitä" on muuttaa ulkonäköä, käy kampaajalla, osta uusi vaate, tee ruokaa jota et koskaan ole tehnyt.... Tee uusia asioita! Rakasta itseäsi! arvosta tunteitasi ja tuntemistasi! Juuri tuntevat ihmiset ovat ihania! Juuri tunteissa on elämisen riemu!

Kiitos ihanista vastauksista.
Tässä on nyt taas muutama viikko mennyt kuin suossa tarpoen. Tuntuu, että vaan syvemmälle uppoaa. En pysty itkemään (en ole pystynyt kertaakaan eron jälkeen), ajatukset kiertää samaa rataa..
Sain itsestäni sen verran irti, että kävin erään ystävättäreni luona toisella paikkakunnalla viettämässä viikonloppua. Minun puheet olivat tietysti yhtä ja samaa.. joka osaltaan ärsyttää itseäkin.
Miksi en voi olla kuten "normaalit" ihmiset? Jutella, nauraa ja olla aidosti kiinnostunut myös toisten kertomista asioista. Huomaan olevani todella itsekeskeinenkin, kun ystävä yrittää minua auttaakseen kääntää jutut johonkin muuhun, etten vaan miettisi exää, niin minä palaan jauhamaan samaa asiaa.. On todella hankalaa keskustella ihmisten kanssa erilaisista arkipäivän asioista, koska minulta on tyystin puuttunut sellainen normaali sosiaalinen elämä. Ex on liitynyt kaikkeen olemiseen ja tekemiseen vuosien aikana, joten jutut sen mukaiset.
Kai tässä kaikilla loppuu mielenkiinto olla minun seurassa.. Itsetuhoisia ajatuksiakin on jo alkanut vilistä päässä.. En vain saa mistään kiinni...☹️

Hei,

Lukiessani viestejäsi, tuli vahvasi tunne, että olet todellakin ollut toisen jyrän alla ja vahvasti. Syvällä sisimmässäsi pohdit edeelleen asioiden olleen sinun syysi - sydäntä särki tuo viestisi kohta, jossa sanot: ...jos vain olisin jaksanut olla masentumatta...

Hyvä, rakas ihminen! Sinäkö yksin kantaisit koko taakan parisuhteesta? Sinut on nitistetty, nujerettu ja poljettu jonnekin pieneen koloseen maan rakoon. Et ole elänyt. Kuten itsekin sanot ja nyt koet uuden sosiaalisen elämän aloittamisen vaikeaksi.

Ottaisitko pieniä osatavoitteita? Päätät olla puoli tuntia ajattelematta asiaa ja tehdä jotain muuta. Luet vaikka naistenlehden, tai teet (kuten täällä ehdotettiin) uutta ruokaa.

Vietä vaikka kiinalainen päivä - ruokaa ja luettavaa (esim. dekkareita) aiheen mukaan.

Poimi päivän lehdestä jokin juttu tai ajatu, josta kirjoitat vaikka päiväkirjaan omia mietteitä - näin alat saada syvyyttä ja näkökulmaa asioihin.

Onko sinulla pihaa tai parveketta? Tutki netistä mahdollisia kesäkukkia ja suunnitttele itsellesi "kesäpiha".🌻🙂🌻

Päätin taas vähän päivittää tilannetta tänne... valitettavasti edelleen sama. Paha olo vaan jatkuu, en oikein saa mistään kiinni.
Kun nyt muistelen entistä elämää, tuntuu että olen lähtenyt liian herkästi tuosta suhteesta. Niin.. olen kertonut pettämisistä ja ryyppäämisistä, mutta silti tuntuu ettei parempaa minun kohdalleni voi koskaan löytyä. Toki, eihän minulla ole edes mihin verrata, koska en muusta edes tiedä. Olen kuitenkin jonkin verran kuullut muiden kertomuksia omista pieleen menneistä suhteista. Joillakin on narsismia, joillakin väkivaltaa, totaalista haukkumista ja alistamista. Kaikki tuo tuntuu siltä, että minullahan on tainnut olla sittenkin hyvä mies.. Hän ei ole koskaan sanallakaan moittinut minua, on tehnyt kotitöitä ja hoitanut lapsiakin ihan kiitettävästi.
Toki tuo ns. poikamies elämä jota hänen on pitänyt saada aina elää lisättynä siihen, että hän on ollut melkeinpä aina komennuksilla töissä on tuonut elämäämme sen, että minun on lähestulkoon pitänyt olla vastuussa koko porukasta. Rahallisestikin olen joutunut vastaamaan toisinaan kaikesta, hän kun on ollut senkin suhteen sellainen taivaanrannan maalari. Takavuosina viinaan upposi melkoisia määriä..

Kerroin tuossa aiemmin, että syyllistän koko ajan itseäni suhteen loppumisesta, no sitä teen edelleenkin. Syynä varmaan on mustasukkaisuuteni ja tietynlainen omistamisen halu. Kuvittelin heti oven mentyä kiinni, että hänellä on joku toinen (toki vuosien varrella näin oli käynytkin). Halusin, että hän olisi vain perheen kanssa kotona, mitä itsekin tein. Ehkä se oli osittain oikeutettuakin, koska oli töiden takia niin paljon pois, mutta eihän toista kuitenkaan voi kahlita... Ehkäpä hän ahdistui siitä liikaa..

Tämän hetkinen tilanne on vielä kamalampaa.. Lapsista vanhimmainen (poika) on tullut opiskelu paikkakunnalta kesän viettoon tänne ja oleilee täysin isänsä luona. Käy minun luona melkeinpä vain "päiväkahvilla". Tämä tuntuu todella pahalta, mutta vanhimmainen on kyllä aina ollut"isin poika". Isänsä on vähän sellainen ns "huumoriveikko" ja minä tällainen tylsemmän oloinen, niin jospa siksi viihtyy paremmin. Nuoremmatkin ovat poikia, joista toinen on myös alkanut viettää todella paljon aikaa isällään. Siellä kun saa "remuta" ja valvoa ja pitää kavereita jopa aamuyölle. Minulla taas on aamulla töihin lähtö niin on pakko hiljentää porukkaa hyvissä ajoin. Ja onhan se tietysti eri asia olla omakotitalossa kuin täällä kerrostalossa. Toinen nuoremmista on minun luonani aika paljon. Välillä tuntuu, että säälistä, kun on huomannut kuinka paljon olen yksin.

En tiedä, nämä kaikkihan pitäisi jo pystyä jättämään taakse, lopettaa vanhojen muisteleminen ja sunnitella omaa elämää eteenpäin mutta kun en vaan pysty...☹️

Tulipahan taas tekstiä, mutta vähän helpotti kun saa jonnekin purkaa

Hei, glonely! Haluan kirjoittaa sinulle vain kannustaakseni sinua eteenpäin. Elit pitkään parisuhteessa, ei sitä niin vain voi unohtaa. Olet kokenut elämässäsi paljon pettymyksiä ja petetyksi joutumista. Sellaisen jälkeen on vaikea uskoa, että omassa elämässä voisi olla jotain hyvää ja elämisen arvoista. Yritä kuitenkin, pieniä porrasaskelmia ylöspäin. Yksi porras kerrallaan. Ota tavoitteeksi joku sinulle tärkeä asia. Välillä tulee varmasti takapakkia, mutta älä luovuta. Yritä taas uudestaan yksi askelma kerrallaan tavoitetta kohti. Ei sinne pääse oikotietä pitkin. Ajattele, että olet itsellesi tärkein ihminen. Ajattele itsestäsi hyvää, helli itseäsi ja tee sellaisia asioita, joita osaat ja haluat tehdä. Anna itsellesi aikaa. Äitinä ja puolisona olet tottunut ajattelemaan aina ensin muita. Älä vertaa muihin, koska se katkeroittaa ja aina löytyy jotain, miksi itse on huonompi kuin muut. Sinä olet sinä ja vaikken sinua tarkemmin tunnekaan, tiedän, että olet arvokas juuri sellaisena kuin olet! 🙂 Iso hali ja rutistus sinulle toiselta ihmiseltä, joka joudun itseäni tsemppaamaan jatkuvasti, että jaksaisin ja että löytäisin elämästäni jotain hyvää.

Todella ihania ja kannustavia kaikki nuo teidän viestinne.. kiitos niistä!! 🙂🌻

Kohta on taas kesä mennyt ja tilanteeni on suhteellisen sama kuin ennenkin. Olen tässä yrittänyt tehdä erilaisia asioita saadakseni jotain sisältöä ja iloa elämääni... huonolla menestyksellä.
Olen käynyt ravintoloissa ja erilaisissa kesätapahtumissa, jotka kaikki tietynlaisia "ryyppyjuhlia". Olen ajatellut, että se on sitä ns. "normaalia" sinkkunaisen elämää ja että sieltä löytyisi niitä sosiaalisia kontaktejakin, joita kipeästi kaipaan..
No paha olohan niistä vain on jäänyt käteen, koska en sellaisesta elämästä oikeasti pidä.. itseasiassa minulla ei ole hajuakaan mitä elämältä haluan...
Voiko tosiaan tämän ikäinen ihminen (40+) olla elämässään näin hukassa??? Välillä ajattelen niin, että jos vain löydän itselleni uuden miehen niin kaikki olisi hyvin??!! Tiedän, että sillä haluaisin vain näyttää exälleni, koska en vieläkään voi edes ajatella ketään toista (vaikka erosta jo yli vuosi).
Ja tottahan jokainen on itse vastuussa omasta onnesta ja elämästään.. kaiken on lähdettävä sisältä päin. Se toisaalta pelottaa, koska olisi niin paljon helpompaa jos sen onnen ja ilon joku toinen vain toisi.

Mitä taas tulee niihin sosiaalisiin kontakteihin.. kyllä niiden luominen on vaikeaa. Olen yrittänyt soitella entisille ystäville ja joidenkin luona jopa kylästellyt, mutta kokoajan jää sellainen tunne, ettei minua sinne kaivata. Johan sekin kertoo jotain, kun minun luonani ei käy ketään.
Sellainen iloinen rupattelu/small talk on sitten vaikeaa.. ☹️

Kaiken kukkuraksi tämä ahdistus kun ei jätä rauhaan. Välillä tuntuu, että "tukehtuu" pahaan oloon. Siksi yritän aina miettiä mihin menisin ja mitä tekisin, jotta pääsisin pois kotoa. Lomalla oleminen on todella kamalaa.. sitä vain odottaa takaisin töihin pääsyä..