Sain äsken tietää avovaimoni uskottomuudesta. Hänellä on ollut vuoden sisällä 2 suhdetta mistä toinen oli hiljattain. Tässähän meni aika hyvin kaikki sekaisin, vielä ollaan shokissa.
Riidelty ollaan paljon näitten vuosien aikana (8 vuotta ollaan oltu siis), yleensä mitä turhimmista asioista. Kaikki taisi alkaa siitä että hänellä oli iso ongelma alkoholiin suhtautumisen kanssa. Tämä meni niin pitkälle silloin että minä en saanut tavata minun kavereita koska siellä saattoi olla alkoholia ja ajatus siitä että olisin juonut edes yhden huikan ei käynyt hänelle. Tästä alkoi hirveä riiteleminen kun minä halusin ylläpitää sosiaalista elämääni ja hänellä oli liikaa pelkoja.

No mehän oltiin nuoria ja tyhmiä molemmat niin kuitenkiin pysyttiin yhdessä, rakkaushan meni kaiken ylitse. Minulle alkoi kanssa kehittymään pahoja angstitiloja ja aloin häntä painostamaan ja vaatimaan kaikenlaista, sekä olin ylisuojelavainen (varmaan suurelta osin koski jouduin eristyksiin). Tästähän juttu vielä eskaloitui koska ei hänkään kokenut tehneensä mitään väärää ja alkoi käyttämään henkistä väkivaltaa minua kohtaan.
Silti pysyttiin yhdessä ja ostettiin kämppä yhdessä sekä mentiin samalle työpaikalle töihin.

Pikkuhiljaa tilanne kehittyi sillei että minä jäin pahasti alakynteen ja kaikki tavallaan meni, aloin itse täysin uskoa kaikki mistä hän haukku ja syytti minua. Itseluottamus katosi täysin sen myötä… En vaan enää osannut sitä tilannetta että toineen sättii ja haukkuu jokaisesta asiasta.

Hänhän kyllä oppi pääsemään ulos tapaamaan ihmisiä ja sillei pysty vahvistamaan riidoissa sitä että hän ei tarvitse minua, mikä oli hyvä ase koska minä olen edelleenkin tässä aika kinni.

Monta vuotta olen kamppailut että hän juttelis nämä asiat läpi mun kanssa mut en ole onnistunut, kunnes nyt…
Ihme kyllä nyt kun hän jäi kiinni eikä pystynyt selittämään pois juttua millään niin oli pakko alkaa puhumaan näistä kun minä vaadin.
Nyt ollaan jauhettu näitä juttuja viikon verran ja hän on vihdoinkin myöntänyt asioita mistä ollaan hakattu päätä seinään kauan.

Ollaan sovittu että nyt oikeasti käydään läpi kaikki pahat ja annetaan uusi mahdollisuus suhteelle, vaikka hänellä on tunteet poissa (annettuna jollekin toiselle). Kuitenkin hän on luvannut että unohtaa hänet ja oikeasti keskittyy tähän nyt.

Tämä on mulle melkein ainoa keino saada jotain rauhaa mun tunteille tässä. Kaikki mitä on tehty ja sanottu kalvaa mua ja estää mua elämästä kunnolla. En edes ole vihainen siittä mitä hän teki (vaikka ei todellakaan ollut oikeutta siihen) vaan voin jopa tavallaan ymmärtää sen. Tuli myöskin tästä aikaa herääminen itselle että minkälainen olen kanssa oikeasti ollut.

Tuntuu vaan niin äärettömän vaikealta nyt.