Nainen 72, halauksia ja voimia sinulle. Muuta en pysty sanomaan.
Meillä mies kävi hakemassa juuri loput tavaransa ja jätti avaimensa (toiveestani). Sen sovimme, että emme jätä avioeropapereita vielä. Annamme ajan kulua. Edes jotain.

En pysty edes kuvailemaan miltä tuntuu tällä hetkellä.

Moni on sanonut minulle, että kyllä sinä selviät. Mutta minusta tuntuu, että sen selviämisen ja tämän hetkisen tilanteen välillä on niin iso kuilu, etten tiedä yletänkö sinne asti. Mitä se selviäminen on? Sitäkö että arki pyörii ja joskus voin jopa olla hetken ajattelematta tätä hirveää surua? Vai sitä, että joskus voisin todella katsoa tätä kaikkea taaksepäin onnellisena ja vahvempana.

En jaksa tällä hetkellä ajatella selviämistä. Se tuntuu olevan niin kaukana. En jaksa ajatella kauas. Jaksan ajatella vain, että selviän tämän hetken, tämän tunnin ja päivän.

Miksi joka paikassa puhutaan, että vaikeudet vahvistavat? Voivatko tällaiset kokemukset vahvistaa ihmistä? Minusta tuntuu, että minä heikkenen. Mitä hyötyä minulle on tällaisesta vahvistuksesta? Onko tulossa vielä jotain hirveämpää, josta minun on tarkoitus selvitä "vahvempana"? Kuinka paljon pahaa voi tapahtua? Onko olemassa elämää, jossa voisi elää edes vähän onnellisena pitemmän aikaa? Vaikka kymmenen vuotta? Onko se liikaa pyydetty?

Olen kirjoittanut täällä aikaisemmin ja minulla on ollut samantapainen tilanne.
Miehelläni oli siis toinen nainen johon hän oli rakastunut. Mutta tämä toinen nainen, joka myös on naimisissa valitsi oman miehensä ja mieheni otti sitä raskaasti. Siitä on nyt jo 9 kuukautta kun sain tietää ja silloin he myös lopettivat suhteensa. Mutta olen kuitenkin kärsinyt paljon. Ensin tuli vaihe kun minulla oli valtava pelko että menetän mieheni ja sen jälkeen nousi kiukku siitä mitä hän oli tehnyt ja valtavasti kysymyksiä. Halusin tietää miksi???
Ja koko ajan vaivasi pelko että hän vielä pitää yhteyttä tähän naiseen. Puhuin tästä asiasta hänen kanssa niin usein että hän oli 6 kuukauden jälkeen melkein valmis eroamaan. Silloin löysin itse miehen, jonka tapasin muutaman kerran ja hän olisi halunnut suhde minun kanssani. En tuntenut ihan samoin mutta olisin ehkä voinut yrittää hänen kanssa koska hänessä oli paljon mitä arvostan miehessä. Kerroin tätä myös miehelleni ja silloin meidän suhde otti toisen suunnan. Nyt mieheni tuli mustasukkaiseksi eikä halunnutkaan erota.
Nyt yritämme siis tosissaan korjata avioliittoamme ja mieheni on rehellisesti sanonut että tunteet minua kohtaan palaavat pikku hiljaa takaisin.
Mutta vaikka nyt vaikuttaa vähän valoisammalta niin en vieläkään uskalla toivoa liikoja.
Olen niin herkkä nykyään että heti kun mieheni sanoo vahingossakin jotain väärää niin loukkaannun syvästi. Tuntuu etten osaa rentoutua vaan analysoin liikaa mieheni ilmeet, eleet ja sanat.
Se on niin vaikeaa saada luottamus takaisin. En usko että pystyn enää koskaan luottamaan häneen täysin, mutta yritän löytää tapaa jolla elää pienen epävarmuuden kanssa.
Mutta kun katson taaksepäin niin sellaista helvettiä tämä 9 kuukautta on ollut etten tiedä miten olen jaksanut. Raskainta oli kun tiesin että mieheni rakasti tätä toista ja että se oli tämä toinen nainen joka jätti mieheni eikä päinvastoin. Olisi jotenkin ollut helpompaa vain erota heti alussa. Mutta kun en vain pystynyt.
En oikein tiedä mitä neuvoja antaisin teille, mutta joskus miehen tekeminen mustasukkaiseksi voi auttaa. Kun mieheni halusi erota niin hän sanoi ettei tunne mitään vaikka minulla olisi toinen mies, mutta kun asia tuli konkreettisemmaksi niin hänellä olikin tunteita.

Hei Tähti ja Kuu

Viikot menee niin nopeasti etten ole ehtinyt vastata aiemmin. Olen tosi pahoillani puolestasi. Olisin toivonut, että miehesi olisi jaksanut kauemmin miettiä ratkaisuaan, onhan teillä sentään yhteinen lapsi ja kovin nuori avioliitto.

Vaikea ymmärtää miten asiat voivatkin muuttua noin nopeasti liiton perustamisen jälkeen. Uskon jotenkin miehesi pakenevan vastuutaan tähän uuteen suhteeseen. Nyt nopealla irtiotolla hän pakenee sun tuskaasi ja luulee pääsevänsä eroon omista pahanolon tunteistaan noin vain. Kyllä se varmasti on tunteiden selvittely vastassaan hänelläkin.

Toivon, että olet hakenut itsellesi tukea jaksamiseen ammattilaiselta. Itse olen käynyt heti pettämisestä kuulemisen jälkeen perheneuvolassa ja saanut sieltä tosi hyvää tukea, ilman en olisi varmasti jaksanut. Sulla oli muistaakseni myös ystäviä joille voit asioista kertoa. Kuitenkin ammattilainen tietää nää jutut niin paljon paremmin, että osaa oikeasti tukea. Toki ystäville kannattaa silti kertoa, varsinkin jos he jaksavat kuunnella ja tuntuu, että he haluavat auttaa.

Käyttekö kuitenkin vielä pariterapiassa? Jostain luin, että siellä voi käydä myös miettimässä jatkaakko suhdetta vai ei. Miehesi ei ilmeisesti saanut sieltä käynneiltä paljoakaan. Tai sitten voi olla, että toinen nainen painostaa nopeaan päätöksentekoon.

Meillä on tänään edessä pariterapian eka kerta ja tunne, että mieheni miettii juuri sitä, jatkaakko vai ei.

En osaa tukea tämän kummemmin, mutta jos jaksat voisit lukea kirjoja joissa käsitellään aihetta ja näiltä palstoilta löytyy vastaavia tapauksia vaikka kuinka. Löysin jopa yhden kirjoituksen jossa pari oli jatkanut liittoaan pettämisen jälkeenkin. Kyllä näistäkin saa jotain vertaistukea.

Halauksia ja voimia tulevaan !

t: Jessy

🙂👍

Hei,
kiitos Miia68 ja Jessy viesteistänne.
Lähes pari kuukautta on kulunut kriisin alusta. Tuntuu, että olen ohittanut sen pahimman ytimen. Voi olla, että huomenna tai ylihuomenna otan taas askeleen taaksepäin, mutta nyt tuntuu tältä. Minulla on ollut aikaa miettiä asioita, ja jotain oivalluksen hetkiäkin on ollut.

Ensinnäkin, olen tajunnut, että paluuta vanhaan ei ole. Olen ollut tässä avioliitossa onnellinen, minulla on paljon ihania muistoja. Mutta tästä hetkestä alkaen ne ovat vain muistoja, eivät tätä päivää. Se mikä tästä eteenpäin on, se on jonkun uuden alku, oli se sitten mihin suuntaan vain.

En edelleenkään tiedä tulevaisuuteen. Tiedän että rakastan edelleen miestäni, tietenkin, jossain syvällä. Mutta sen rakkauden edessä on paljon muita tunteita. Juuri nyt on hyvä olla yksin. Oikeastaan minulla menee hyvin niin kauan kun en näe häntä. Mutta lapsen takia on pakko nähdä ja silloin huomaan että "hyvä olo" onkin ehkä etäisyyden ottamista asioihin ja paha olo tulee heti kun ne on pakko kongreettisesti kohdata. Mieheni kohtaaminen on vaikeaa. Helppoa se ei tunnu olevan hänellekään. Tällä hetkellä meillä on asialliset välit, pystymme juttelemaan arkisista asioista. Mutta suhteeseemme liittyvistä asioista emme ole nyt pystyneet puhumaan. Se on ehkä ollut meille molemmille tietoista.

Olemme käyneet pari kertaa pariterapiassa. Mies on pitänyt sitä hyvänä juttuna, koska siellä hän kokee saavansa purkaa omaa ahdistustaan. Mutta itsekin hän on sanonut, että meidän suhteen kannalta se ei ole tuonut mitään mullistavia näkökulmia.

Olet varmasti Jessy oikeassa siinä, kun sanot että mieheni pakenee pahaa oloaan toiseen suhteeseen. Hän on sanonutkin minun (parisuhteemme) olevan syyllinen pahaan oloonsa ja ratkaisun olevan se, että eroamme. Tuo syyttäminen tuntuu tosi pahalta, sillä noin sanomalla hän mitätöi koko suhteemme. Minun mielestäni meillä on ollut ihan tavallinen (jopa onnellinen?) liitto.
Tavallaan olen ehkä siinä mielessä syyllinen, että muistutan olemassa olollani siitä miten väärin hän on tehnyt. Mutta pohjimmiltaan kysymys on minusta jostain hänen omasta sisäisestä pahasta olostaan, jota kukaan toinen ihminen ei voi poistaa (tai aiheuttaa). On niin helppoa sysätä vastuu toiselle. Silloin ei tarvitse itse ottaa vastuuta omasta olostaan, tekemisistään ja ratkaisuistaan.

Pettäminen, se on hänen virheensä, ei minun. Enkä minä aio kokea siitä syyllisyyttä.

Sen olen tässä kriisissä huomannut, että hyvää tarkoittavilla ihmisillä on kovin kiire sanoa mitä pitää tehdä ja tuntea. Onneksi olen osannut kuunnella omaa sisäistä ääntäni. Jos olisin suin päin heittänyt mieheni ulos, tilannut eropaperit, tehnyt mieheni mustasukkaiseksi (kiitos miia68 sinällään hyvästä vinkistä 🙂) jne olisin toiminut aivan päinvastoin mitä tunnen sydämessäni. Ja se tie olisi vienyt aivan toiseen suuntaan ja aiheuttanut lisää pahaa oloa.

Uskon, että omat ratkaisuni ja tunteeni, ne selviävät ajan kanssa. Nyt olen tavallaan välitilassa. Asumme erillämme, mutta virallisesti emme ole hakeneet eroa. Tämä tuntuu juuri nyt oikealta. En halua jakaa kotiani/vuodettani/elämääni miehen kanssa, jolla on joku toinen. Jossain vaiheessa varmasti itselle tulee se olo, että on lopullisten päätösten aika. Silloin ne päätökset on helpompi tehdä. Jos ne tekee silloin kun joku muu sanoo, silloin niitä voi katua raskaastikin jälkikäteen.

Tässä tälläistä löpinää tämän hetkisestä olosta. Voimia kaikille samojen asioiden parissa kamppaileville!

Hei Tähti ja kuu!

Olen myös törmännyt ihmisiin, jotka hyvin nopeasti antavat neuvoja, yleensä kehottavat eroamaan. Tuntui jotenkin lohduttomalta ja syylliseltä sen jälkeen miettiä vielä avioliiton jatkamista. Mutta olen rauhassa kellunut päätökseni kanssa. Kun antaa ajan kulua ja itsestä tuntuu, ettei ole vielä aika eikä pakko tehdä lopullisia päätöksiä, on varmaan hyvä antaa olla ja katsoa.
Oikein paljon voimia sinulle! Ota kaikki hyvä vastaan mitä tulee, mutta älä pelästy tunteiden heittojakaan.

Hei!
Olen saanut myös neuvoja eroamisesta. Miestäni en ole nyt nähnyt kuin ohimennen viimeisen viiden viikon aikana. Kun näin hänet oli hän laihtunut mielettömästi eli ei hänelläkään ole helppoa. Emme ole laittaneet eropapereita vielä ja jotenkin tuntuu etten halua niitä vielä laittaakaan. Ongelmina meillä oli kun hän arvosteli omia lapsiani ja sain sitten lopulta raivarin ja nakkasin pihalle. Nyt olen sitten häntä nöyryyttänyt kuulemma niin paljon ettei hän aio olla enää kanssani. Ongelmana on myös se ettemme ole osanneet puhua pariin vuoteen ongelmistamme. Toivon kuitenkin että hän miettii rauhassa omia tunteitaan ja asioitaan ja jossain kohtaa voisimme puhua ja ratkaista ongelmamme. Meillä on kuitenkin ollut aivan ihana liitto ja olemme nauttineet läheisyydestä. Itse menen psykologille puhumaan omista tuntemuksistani ja olen saanut paljon lohtua aikuisilta lapsiltani.

Hei taas,
kiitos hyvistä kommenteista. Ihanaa, että täällä voi purkaa ajatuksiaan. Ja anteeksi kaikille jo etukäteen siitä, että vuodatan tässä vain omia tuntemuksiani ja omaa tilannettani. Tähän menee niin paljon voimia, että tuntuu ettei niitä jää enää muiden kanssaihmisten elämäntilanteen tukemiseen.
Muuten kuin toteamalla, että tämä on rankkaa, niin rankkaa.... jokainen joka näitä asioita käy läpi tai on käynyt, tietää sen aivan varmasti.

Juuri tänään olimme pariterapiassa. Istunto oli todella raskas, tuntui todella pahalta. Mutta samalla pari pientä solmua lähti aukeamaan. Ainakin itselleni. Ensimmäinen kerta näin. Johtuneeko sitten siitä, että sattumalta meillä vaihtui nyt terapeutti. Hän osasi jotenkin aktiivisesti viedä asioita ja ajatuksia eteenpäin eikä jumiutunut mielestäni tässä tilanteessa epäolennaisiin. Ja mikä tärkeää, hän ei painostanut meitä tekemään mitään päätöksiä. Edellinen terapeutti mielestäni vähän yritti sitä, hän sanoi että meidän pitää päättää mitä haluamme, jotta tiedämme mikä tavoite näillä istunnoilla on. Se ahdisti. Keskellä kriisiä, miten voi miettiä jotain tavoitteita kun keskittyy siihen että pysyy jollakin tavalla kasassa? Tähän vähän viittasin jo edellisessä viestissäni, kun puhuin siitä kuinka aktiivisia ihmiset ovat painostamaan päätöksen tekoon. Jos se henkilö on vielä terapeutti, niin täytyy olla todella vahva sisäisesti että pystyy kuuntelemaan omaa totuuttaan.

Tämän päivän keskustelun tavoite oli meille molemmille se (etukäteen olimme siis puhuneet keskenämme), että pystyisimme avaamaan välillämme olevan lukon ja puhumaan suhteestamme / tunteistamme /ajatuksistamme. Ja pystyisimme tekemään sitä myös kaksin, ilman terapeuttia. Minusta oli kiva, että nimenomaan mieheni sanoi näin. Saimme nyt pari "kotitehtävää", jotka voimme tehdä ainakin yksin ja itsestämme riippuen myös yhdessä jos pystymme ja haluamme. Katsotaan miten tilanne kehittyy, pystymmekö siihen.

Tämä on niin vaikeaa, rikkirevittynä käydä tunteita ja ajatuksia läpi.... Se on ihan fyysisestikin todella raskasta. Ja vielä ihmisen kanssa joka on sen kaiken aiheuttanut.

Mutta katsotaan, jospa se onnistuisi.

Hei Tähti ja kuu!

Olen pahoillani kokemastasi. Itsekin uskottomuuskriisiä läpikäyvänä teki kipeää lukea kuvausta pahasta olostasi. Osui niin lähelle.

Kaikki kannustus ja kunnia siitä, että olet jaksanut ja pystynyt tekemään asiat, niinkun itse parhaaksi näet. Ihan ihmetellä pitää, jos ihmiset sinua hyvin herkästi neuvovat ja "näkevät tulevaisuuteen" (esim. "varmasti ero siitä tulee, ala valmistautua siihen vaan").

Meissä kaikissa asuu pieni neuvonantaja (niin myös minussa...) mutta mistä ihmeestä sen voi kriisin alkumetreillä tietää, mitä tulee tapahtumaan. Voihan toinen nainen ihan yhtä hyvin osoittautua suureksi kuplaksi kun suureksi rakkaudeksi. Ikävä, jos kriisin takia aivan hukassa ja heikoilla oleva ihminen alkaa elää vain toisten neuvojen eikä oman sydämensä äänen mukaan. Ihan sen takia, että muuhun eivät voimat riitä. Mutta onneksi sinä et.

Ihmisen, jolla on todella paha olo ja elää hetken kerrallaan ei tarvitsisi kuulla yhtään ajattelematonta lausahdusta kuormaa lisäämään. Vaan pitäähän se tietysti muistaa, että harva neuvoja/kommentaattori pahaa tarkoittaa. Yleensä ihan vilpittömästi hyvää, siinä sitten pitää vaan tolkuttaa itselleen että minä olen oman elämäni paras asiantuntija.

Kerrot, että olet päässyt pahimman yli. Itselläni on sama vaihe: kun katsoo menneitä viikkoja taaksepäin, ne tuntuvat käsittämättömältä pahalta unelta ja olen ihmeissäni, miten selvisin. (Kriisi ei ole tietenkään läpikäyty, jatkan sen työstämistä koko ajan)

Paljon voimia sinulle!!! (Ja älä suotta pyydä anteeksi sitä, mitä kirjoitat. Hyvä kun kirjoitat ja hyvä kun löydät sanoja pahan olon purkuun)

Hei Kivitasku,
kiitos viestistäsi ja lohduttavista sanoistasi. Ja suuri myötätuntoni myös sinulle. Itse saan voimaa siitä, että täällä on ihmisiä jotka ovat samassa elämäntilanteessa, tai jotka ehkä ovat käyneet tällaista jo läpi. Silloin tiedän, että näin voi käydä kenelle vain ja tästä voi mennä eteenpäin.

Tänään itselläni on taas se kuopanpohja -päivä. Mutta ehkä huomenna jotain muuta?
Jaksamista ja voimia sinulle Kivitasku sekä kaikille muille.

Hei Tähti ja Kuu

Miten selvisit Juhannuksesta? Juhlapäivät on varmasti raskasta aikaa nyt erillään ollessa,kun entiset yhdessä vietetyt ajat tulevat väkisinkin mieleen. Toivottavasti olette päässeet eteenpäin tunteidenne selvittelyssä. Vaikka eroaisitte lopullisesti, minusta miehesi on velvollinen jotenkin käsittelemään näitä asioita kanssasi. Onneksi hänellä jotain haluja tuntuu siihen olevankin. Ei avioliittoa saisi noin vain heittää romukoppaan.

Halusin korjata ajatukseni miehesi pakenemisesta toiseen suhteeseen. Tarkoitin, että hän ehkä pakenee vastuuta ja kenties hän voi olla "mustasukkainen" koska annat luonnollisesti huomiosi paljolti pieneen lapseenne. Sitä on varmasti hiukan vaikea myöntää edes itselleen, mutta eikös niinkin saata käydä.

Oletteko yleensä pystyneet puhumaan keskenänne vaikeistakin tunteista, sehän ei useinkaan ole kovin helppoa, varsinkaan miehelle. Ei todellakaan ole sinun syytäsi jos miehesi ei pysty käsittelemään tunteitaan muuten kuin olemalla uskoton. Ehkä se kuitenkin voi olla hänen tapansa huutaa apua, niinkin olen jostain lukenut. Ainakin epätoivoinen yritys päästä vaikeista tunteista eroon. Ikävää vain, miten paljon kärsimystä sillä saa aikaan.

Onneksi miehesi suostuu edelleen käymään pariterapiassa, se kuulostaa lupaavalta jos olette saaneet hyvän terapeutin, kukaties asiat järjestyvät vielä teidän liittonne eduksi.

Meillä on edessä toinen pariterapiakerta, vielä ei osaa sanoa miten paljon siitä on hyötyä meille, mutta toivotaan parasta, niinkuin myös teille.

Kirjoittelehan kuulumisiasi!🙂👍

Hei Jessy,
Olet oikeassa, juhannuksena tulivat muistot mieleen ja paha olo. Odotin vain, että mieheni soittaisi tai viestittelisi… kaipasin häntä niin paljon.

Näinä viikkoina olen huomannut, että erilaiset tunteet menevät kuin meren aallot, välillä on toiveikas olo, välillä epätoivoinen. On iltoja, jolloin huudan ääneen kun sattuu niin paljon. Silloin tuntuu, etten löydä ulospääsyä tästä tuskasta.

Mitä tulee tuohon pakenemiseen, juuri tänään mietin että ehkä mieheni silloin toukokuussa halutessaan erota tunsi, että hän haluaa paeta. Paeta minun pahaa oloani, paeta omaa pahaa oloaan?
Lapsesta hän on aina huolehtinut ja huolehtii edelleen, oikeastaan meille on tainut käynyt niin että olemme molemmat hoitaneet niin kovasti lastamme ettemme ole muistaneet/jaksaneet/nähneet tarpeelliseksi hoitaa parisuhdettamme. Meidän molempien katseet ovat olleet lapsessa, ei toisissamme.

Positiivista on se, että olemme pystyneet muutamaan otteeseen istumaan alas ja puhumaan suhteestamme. Mieskin on sitä halunnut. Puhuminen on mielestäni tuonut meitä lähemmäksi toisiamme. Molemmilla on ollut aikaa ja tilaa sanoa ja puhua omista tunteistaan ja ajatuksistaan ilman syyttelyitä.

Näinä juttelutuokioinamme on selvinnyt, että mieheni ei ole aikaisemmin pystynyt puhumaan minulle omasta olostaan. Hän ei ole myöskään itse ottanut itseään ”tosissaan”, on vain ajatellut että asiat menevät ohitse itsekseen. Kun olen kysynyt missä on vika, hän ei ole sanonut mitään. Itseänikin ovat ahdistaneet jotkut asiat suhteessamme, mutta olen ajatellut että minun täytyy kantaa niitä kun olen tähän hommaan ryhtynyt. Ehkä se asenne on kuitenkin vaikuttanut käyttäytymiseeni ja jaksamiseeni.

Avioliittomme tulevaisuus on edelleen auki. En ole painostanut miestä sen suhteen, mutta hiljakseen mielessäni olen kypsytellyt erilaisia vaihtoehtoja. Välillä tuntuu, että onko meidän suhteestamme jäljellä enää mitään? Rauniot vain. Vaikka onhan rakkaus, ainakin minun puoleltani.

Pariterapia jatkuu, tällä viikolla taas. Odotan sitä kuin hukkuva oljenkortta (täällä tunteiden aallokossa). Toivottavasti teillä Jessy on myös antoisa ja eteenpäin vievä terapiaistunto.

Kirjoitelkaa samassa tilanteessa kampailevat omia kokemuksianne.
Voimia!

Hei tähti ja kuu!
Juhannus oli minullekin tuskaa.....Itkin aattona todella rankasti. Kaipasin miestäni ihan mielettömästi! Hän on omassa asunnossaan eikä halua puhua erostamme kanssani.Hän hankki asunnon helmikuussa ja toukokuussa hän kaikkien lupaustensa vastaisesti lähti yhden riidan jälkeen ja sanoi ettei koskaan enää tule luokseni. Haluaisin tavata hänet ja käydä asiat läpi, muttei hän suostu siihen. Eropapereita hän ei ole laittanut vireille. Hän syyttää minua kaikesta vaikka koko kevät on ollut täynnä tyhjiä lupauksia ja valheita. Tietääkseni hänellä ei ole uutta suhdetta. Hän on halveksinut lapsiani ja kehunut omiaan minulle. En tajua miten ihminen, joka on ennen ollut aivan ihana ja huomaavainen sekä hellä, on muuttunut totaalisen hirviöksi? Ilmeisessti hänellä itsellään on myös paha olla, muttéi osaa puhua nyt tunteistaan. Hän sanoo jopa pelkäävänsä minua, kun kaiken halveksunnan päätteeksi pistin hänet ulos seisomaan....☹️ Mutta uskon että elämä voittaa ja kun mies on toistaiseksi siellä omassa rauhassaan, niin jossain kohtaa voimme jutella asioista. En haluaisi kaiken päättyvän näin.......Haluaisin olla hänen kanssaan vielä tekemisissä, mutta hänen pitäisi saada omat ongelmasa purettua jonkun kanssa. Itse olen käynyt psykologilla sekä tämä tukinet on aivan ihana paikka kun voi kertoa kokemuksistaan ja purkaa tunteitaan.
Aurinkoisia kesäpäiviä Sinulle!