Miten selvitä parisuhdekriisistä, yksin tai yhdessä
Hei!
Sain muutama päivä sitten tietää, että miehelläni on ollut puolisen vuotta toinen suhde. Myönsi painostuksen jälkeen. Tätä ennen hän oli kolme viikkoa sitten ilmoittanut, että ei ole enää tunteistaan varma, hänestä tuntuu ettei rakasta minua. Hän halusi muuttaa vähäksi aikaa pois miettimään ja ottamaan etäisyyttä asioihin.
Olemme kolmekymppisiä, naimisissa kolmatta vuotta ja meillä on reilu vuoden ikäinen lapsi.
Vaikka pettämisestä ja uskottomuudesta saa valitettavasti lukea kovin usein -tältäkin palstalta- niin ei sitä tuskaa voi tietää ennenkuin omalle kohdalle sattuu.
Tällä hetkellä eväät ovat vähissä. Lapsen takia tapaamme säännöllisesti.
Ehdimme jo käydä pariterapiassa tänä aikana, siellä mies totesi ettei näe tälle meidän suhteellemme mitään jatkomahdollisuuksia.
Olen varma, että vielä vuosi sitten hän rakasti minua syvästi. On niin vähän aikaa siitä, kun menimme naimisiinkin ja saimme lapsen. Miten niin iso rakkaus voisi kadota niin pian? Minusta tuntuu, että hän on tullut hulluksi. Nyt hän epäilee, onko koskaan minua rakastanutkaan. Ollaan vähän pystytty keskustelemaan, ja niissä keskusteluissa hän kyseenalaistaa kaiken mikä liittyy meihin. Paitsi, että lapsemme on hänelle todella tärkeä. Olen yrittänyt sanoa hänelle, että jos ei muuten, niin edes poikamme tähden yritetään vielä yhdessä. Mutta hänen mielestään lapsi ei ansaitse ”rakkaudetonta” kotia, jossa ollaan ”väkisin” yhdessä. Sanoo, ettei pysty jättämään sitä toista. On ihastunut ja rakastunut. On jo miettinyt senkin, että lapsi olisi sitten vuoroviikoin minulla ja hänellä. En tiedä miten lapsenhuoltajuusasioita käsitellään, mutta olisi kauheaa jos pieni lapsemme joutuisi asumaan vuoroviikoin eri paikoissa. Sydämeen sattuu.
Mielestäni hän on tekemässä suurta virhettä. Mutta kaikista pahinta on tämä suuri tuska ja kipu sisälläni. En tiedä miten jaksan tämän kauhean elämäntilanteen yli. Miten jaksan olla äiti ihanalle pienelle pojalle. Miten jaksan huolehtia arjesta, käydä töissä. Miten jaksan raastavan epävarmuuden.
En voi pakottaa häntä jäämään, mutta en haluaisi luovuttaakaan. Olen yrittänyt puhua hänelle järkeä, ja sitten vedonnut tunteisiin. Olen niellyt kaiken ylpeyteni ja itkenyt ja rukoillut. Hän sanoo, että nyt hän aikoo tehdä juuri niinkuin hänestä tuntuu. Olen ehdottanut, että hän olisi siitä toisesta erossa edes viikon ja miettisi asioita etäämmältä. Hän ei pystynyt lupaamaan sitäkään.
Olen valmis antamaan miehelleni anteeksi, olen valmis tekemään kovasti töitä, jotta voisimme vielä lähteä alusta. Olen luvannut rakastaa häntä myötä- ja vastamäessä. Olen niin pettynyt, että hän ei ole valmis samaan, vaikka on papin (ja Jumalan) edessä niin luvannut.
Tunteeni heilahtelevat syvästä epätoivosta siihen, ettei tunnu miltään. Pelkään, että mielenterveyteni järkkyy.
Pyydänkin sinulta joka luet tämän, sano jotain (vaikka jotain pientä edes) jolla jaksan elää tämän kaiken läpi. Taaksepäinkään ei pääse.