Sanojen löytäminen tekstisi lukemisen jälkeen on vaikeaa. Sitä ei voi ikinä edes arvata miten pahalta tuollainen tilanne tuntuu. Itse en tunnu selviävän edes läheisen ihmisen kuolemasta - saati jos kyseessä olisi oma lapsi.

Olen aina miettinyt, että miten sellaisesta selviää. Mitkään sanat eivät varmaan riitä auttamaan - tuska on liian suuri.

Mene minuutti kerrallaan eteenpäin. Älä vaadi itseltäsi mitään. Taistele !

Kun olisi lähellä joku lapsensa menettänyt.
Ainoa asia, minkä voit tehdä, on koettaa hyväksyä tapahtunut. Jossittelu ei auta eikä tapahtunutta saa pyyhittyä pois.
Se ei ole meidän käsissämme, kuolema tulee aina yllättäen, eikä kukaan voi selittää miksi näin tapahtui.

Hei,

Tuntui niin nuivalta, ettei kukaan ole vastannut mitään. Olisiko aihe liian julma, että pistää hiljaiseksi. Niinhän se pisti minutkin. Mutta kun ei kukaan ole puolikasta sanaa laittanut, ajattelin ehdottaa, että jos kyselisit niiltä ammattiauttajilta, olisiko teillä päin jonkin sortin vertaistukiryhmää. Itselleni toisenlaisissa kuvioissa on ollut äärettömän lohdullista löytää vertaisistaan tukea. Sitä olen löytänyt täältäkin, mutta olen ollut myös ihan naamatuksin vertaisryhmässä. Se oli niin vapauttava ja lohdullinen kokemus. Kukaan ei voi täysin ymmärtää parhaalla tahdollaankaan, miltä jokin asia tuntuu, ellei sitä ole itse kokenut. Myötätuntoa voi osottaa ja kuunnella, mutta vain vertaiset tietävät mistä puhut.

Tuo on itselleni tuttu asia, etteivät aina ammattiauttajat osaa meitä kohdata. Itse vaihdoin kuuntelijoita, ja etsin kaikista mahdollisista ja mahdottomista koloista apua. Jos olisin jäänyt ensimmäisen psykiatrin varaan, olisin todennäköisesti tehnyt itsemurhan...Onneksi elämän liekkini vaati minua ponnistelemaan äärimmilleni, ja löysin pikku hiljaa muita kanavia.

Toisekseen, jos ihan tuskaisia ahdistuksen hetkiä tulee, muista, että ammattiauttajia löytyy myös kirkon palveluista eikä vain kunnallisista. Siellä ei kysellä kirkon jäsenyyttä eikä uskon syvyyttä. Auttaminen on auttamista eikä sanan julistusta. Heilläkin joka tapauksessa on vaitiolovelvollisuus ja koulutus työhön, ja sielläkin on päivystäviä työntekijöitä juuri kriisityötä varten. En tunne tarpeeksi läheltä muita uskonyhteisöjä, miten heidän auttamiskuvionsa toimivat. Uskoisin, että heilläkin on vastaavanlaisia järjestelyjä.

Toisaalta on myös eri järjestöillä ja yhteisöillä olevia puhelinpalveluita. En tiedä, onko juuri lapsen menetykseen omaansa, mutta on ainakin niitä yleisiä, joihin voi soittaa anonyymisti ja purkaa pahinta ahdistustaan. Heilläkin on vaitiolovelvollisuus, kuten kaikilla auttajilla, ovatpa he ammattiauttajia tai vapaaehtoisia. Nämä vaan vinkkeinä, jos tuska iskee yllättäen ja lyö ylitse laidan, ettet älä jää tuskasi kanssa yksin. Auttavia tahoja löytyy. Kiva, että olet kirjottanut tänne - toivottavasti löytyisi joku, jolla olisi kokemusta ja näkemystä, kuinka tilanteesta selviää. Ja oikeita juuri sinulle sopivia neuvoja ja tukea 🙂👍