Miten selvitä eteenpäin henkisen väkivallan ja eron jälkeen?
Hei,
Kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa… Takana on 18 vuoden suhde, josta 13 vuotta oltu naimisissa. Lapsia on kolme, vanhin 17 ja nuorin 6 vuotta. Kuukausi sitten mies muutti kotoa pois vaikkakin lähelle. Vuosi kuljettiin terapiassa, kumpikin omalla terapeutilla ja vasta tajusin mikä meidän suhdetta vaivasi. En jaksa vieläkään oikein sisäistää koko asiaa ja se on tosi vaikea hyväksyäkään. Miten voi olla suhteessa 18 vuotta tajuamatta missä mättää… Tietää vain että jotain on vialla ja kuvittelee, että itsessä vika ja yrittää korjata viallisia asioita itsestään. Eli siis tajusin, että meidän kotona on ollut henkistä väkivaltaa (ensimmäisinä neljänä vuotena myös fyysistä). Eli tekemiset vahdattiin, elinpiiri oli rajattu, meikkaaminen/hiusten laitto kielletty, tietyt vaatteet kielletty, ainainen vähättely/haukkuminen/syyllistäminen, milloin olin huora, milloin huono äiti jne.
Vuosi sitten yritin ekaa kertaa tosissaan lähteä, silloin olin valmis lähtemään yksin ilman mitään, kun luulin että kaikki vika minussa. Mies uhkasi itsemurhalla siitä lähtien… Nyt tilanne kuitenkin raukesi kun soitin poliisit hänen uhatessa minun tappamista. Olen masennuslääkityksellä (ollut n. 2 kuukautta), mutta jotenkin on vaikea selviytyä päivistä, ei jaksais oikein mitään… Aamulla kyllä saa pakotettua itsensä ylös, jotta saa lapset kouluun, mutta sitten ajatukset alkaa harhaileen. Välissä tulee älytön syyllisyys koko tilanteesta, tulevaisuutta ei oikein jaksa ja osaa ajatella. Mies on kylläkin enimmäkseen antanut rauhan… Välissä vaan uhonnut jotain… Onko vastaavia kokemuksia? Koska ja miten pääsen syyllisyydestä eroon ja koska elämä alkaa taas maittaan ja miten kauan muilla on mennyt saada itsensä ”kuntoon” henkisesti? Tällä hetkellä kuljen kyllä terapeutilla viikottain ja saanki siitä apua, mutta kun kaikki tuntuu niin toivottomalta. Illalla kun panee nukkuun, toivoo että huomenna olisi parempi päivä, mutta yleensä ne vaan on pahentuneet…
Kertokaa omista kokemuksista, kauanko meni ennenkuin ”selvisittä” takaisin elämään… Terapeutti sanoo, että olen toipumaan päin, mutta miksi ei tunnu siltä. 😑❓
Hei,
voi sinua. Olen itse aloittanut samantyyppistä keskustelua otsikolla "luonnehäiriöisen kanssa naimisissa" tai jotain sinne päin. Viestisi kuulunee samaan kategoriaan. Voisit myös saada apua narsistientuki.info-sivuilta.
Tuo kielletyt vaatteet, meikit ja hiustenlaitto on niin tuttua, että voi sentään.
Kun toinen saa NIIN uskottavasti todistettua, että pukeutumisesi on ala-arvoista ja annat sillä ympäristöösi vääriä viestejä, niin miten tuon väitteen voisit kyseenalaistaa! Väite on helpompi uskoa kuin kumota. No, ehkä puseron kaula-aukko on avonainen. Mutta jos yritän sanoa, että olihan sillä yhdelläkin, etkä siitä sanonut mitään? "No mutta se osaa käyttäytyä sen vaatteen kanssa!", sanoo hän.
No, en tiedä ovatko kokemuksesi tämän kaltaisia, mutta ehkä jotain sinne päin. Itse olen joutunut perustelemaan ripsivärin ja parfyymin käytön ja ettei niillä ole mitään tekemistä kenenkään henkilön kanssa.
Jostain osui silmääni, että tällaisen häirikön elämäntehtävänä on eristää elämänkumppaninsa muusta maailmasta. Tuntuuko sinusta siltä?
Onko eron jälkeen elämää?
Ehdottomasti on. Voin sanoa sen kokemuksesta.Sinua on kuritettu henkisesti ja olet varmaan vielä
pitkään kiini entisessä parisuhteen kiemuroissa.
Vuosi siihen ainakin minulla meni kun tunsin pakahduttavan riemun tunteen uudesta elämästä.
Se on uusi tilaisuus alä unohda sitä.
Sinulla on lapset ne pitää sinut pinnalla alkuvaiheen (arkirutiinit)
Tsemppiä sinulle😋
Mulla tuollaisesta erosta on kulunut jo 18v ja tuntuu jo siltä, että olen päässyt eroon kaikista ahdistavista asioista eroon liittyen. En ehtinyt olla siinä suhteessa, kuin kolme vuotta, mutta siinäkin ajassa olin tullut "aivopestyksi", jouduttuani alistavan kumppanin valtaan. Pääseminen sitten taas oman elämän hallintaan vei vuosia paljon enemmän kuin suhde edes kesti, johtuen varmaan tuosta yhteisestä lapsesta, jonka vuoksi piti olla tekemisissä exän kanssa.
Ensimmäisiä helpotuksia oli tuo oma asunto ja ovisilmä, että voi valita ihmiset, joiden kanssa on tekemisissä. Sitten kokeilin oman selkärankani kestävyyttä(kun itsetunto oli romuna)lopetin tupakanpolton.Ostin uusia vaatteita, kävin kampaajalla, sisustin kotia, aloitin uusia harrastuksia ym.hemmottelua. Hoidin lapsen tapaamisen siten, että exä haki hänet hoitopaikasta ja toimitti sitten viikonlopun jälkeen minun äidille. Puhuin exän kanssa vain lasta koskevista asioista. Poistin siis hänet omasta elämästäni melko totaalisesti.
Aloin opiskella ja toteutella omia haaveita ja vannoin, että miehet saisivat olla.Kävin siellä terapeutilla puhumassa.Kiersin myös ystäväpiiriäni läpi puhuen ja itkien. Lääkeitä en halunnut syödä, vaikka välillä niitä tarjottiin, kun olin niin ahdistunut.Tapasin sitten kuitenkin melko pian nykyisen mieheni, joka on ollut tukenani näihin päiviin ja joka on antanut minulle mahdollisuuden omaan kasvuun ja elämään turvallisuutta ja pysyvyyttä.
Vuosien takaiset muistot ovat jo haalenneet, en tosin osaa sanoa, että kuinka kauan siihen meni. Ihmiset ovat niin erilaisia ja kaikki ympärillä oleva vaikuttaa kaikkeen, mutta omasta kokemuksesta selvinneenä ajattelin Sinullekin noita vinkkejä laittaa, miten itse hoidin itseäni tuossa tilanteessa.
Toivottavasti tästä on Sinulle jotain apua. Voimia tulet tarvitsemaan, joten hoida itseäsi Sinua miellyttävillä asioilla. Ympäröi itsesi mahdollisimman positiivisilla asioilla ja päätä selvitä, itsesi ja lastesi takia.
🙂🌻
boa kirjoitti 02.12.2006 klo 00:17:
Hei,
voi sinua. Olen itse aloittanut samantyyppistä keskustelua otsikolla "luonnehäiriöisen kanssa naimisissa" tai jotain sinne päin. Viestisi kuulunee samaan kategoriaan. Voisit myös saada apua narsistientuki.info-sivuilta.-Kiitos kovasti, löytyi taas uusi sivusto, josta sain paljon apua ja huomaan että saman kokeneita on todella paljon, kun luulin olevani "yksin" maailmassa.
Tuo kielletyt vaatteet, meikit ja hiustenlaitto on niin tuttua, että voi sentään.
Kun toinen saa NIIN uskottavasti todistettua, että pukeutumisesi on ala-arvoista ja annat sillä ympäristöösi vääriä viestejä, niin miten tuon väitteen voisit kyseenalaistaa! Väite on helpompi uskoa kuin kumota. No, ehkä puseron kaula-aukko on avonainen. Mutta jos yritän sanoa, että olihan sillä yhdelläkin, etkä siitä sanonut mitään? "No mutta se osaa käyttäytyä sen vaatteen kanssa!", sanoo hän.
No, en tiedä ovatko kokemuksesi tämän kaltaisia, mutta ehkä jotain sinne päin. Itse olen joutunut perustelemaan ripsivärin ja parfyymin käytön ja ettei niillä ole mitään tekemistä kenenkään henkilön kanssa.
- Justa näin, minä vain olin luovuttajatyyppiä ja annoin periksi enkä siis käyttänyt "kiellettyjä" vaatteita/meikkejä yms. Nyt olenkin löytämäss uutta maailmaa sillä saralla.
Jostain osui silmääni, että tällaisen häirikön elämäntehtävänä on eristää elämänkumppaninsa muusta maailmasta. Tuntuuko sinusta siltä?
- Kyllä elinpiiri kaveni vuosien varrella. Nyt erotessa huomasin että kaikki "tuttuni" ovatkin miehen sukulaisia ja näin ollen nyt ei ole enää jäljellä kuin siskoni ja äitini (asuvat onneksi lähellä), joita olin jo kans hylkäämässä kun miehen mukaan toivat "huonoja vaikutteita" ja ongelmia meidän elämään.
Kiitos tuesta ja uudesta sivuston löytämisestä. Eiköhän se elämä voita kun muillakin on löytynyt sisältöä jossain vaiheessa kuitenkin. Minä olin kuitenkin niin nuori suhteemme alettua (16 v. ja mies oli 29 v.) että ehkä senkin vuoksi meni näin kauan ennenkuin tajusin mitä tämä on...
Hei,
en ole asiantuntija vastaamaan, onko eron jälkeen elämää. Sitähän alunperin kysyit. Uskallan väittää että on. Jos en olisi niin saamaton, eläisin jo sitä elämää. Minua jäi kovasti vaivaamaan, mitkä asiat saavat sinut tuntemaan syyllisyyttä?
boa kirjoitti 06.12.2006 klo 00:24:
Hei,
en ole asiantuntija vastaamaan, onko eron jälkeen elämää. Sitähän alunperin kysyit. Uskallan väittää että on. Jos en olisi niin saamaton, eläisin jo sitä elämää. Minua jäi kovasti vaivaamaan, mitkä asiat saavat sinut tuntemaan syyllisyyttä?
- En oikein tiedä itsekkään, koko tilanteesta tullut syyllisyys kun se olin minä joka lähdin ja näin ollen "hajoitin" perheen. Mietin edelleenkin että mitkä asiat ovat olleet minun vikani ("Aina tarvitaan riitaan kaksi") ja että kun olisin millon missäkin tilanteessa toiminut toisin niin... Esim. 8 vuotta sitten käytiin pariterapiassa ja silloin mies sai psyykelääkityksen, jonka kuitenkin keskeytti 4 kuukauden kuluttua, niin olisi silloin pitänyt painostaa enemmän miestä jatkamaan lääkitystä ja terapiaa niin ehkä kaikki olisi mennyt toisin... Se kai kuitenkin suurin että meni näin kauan ennenkuin tajusin että tämä suhde ei ole normaali... ja kuinka paljon tapahtuneet ehtivät vahingoittaa lapsia...