Miten selvitä eron tuskasta?
Olen viiskymppinen mies jonka ero astui voimaan viime toukokuussa. Tapailimme eksän kanssa vielä kesän ja syksyn. Sitten päätimme että on varmaan parempi lopettaa tapailu koska ”tuntuu ettei tapailu johda mihinkään, enään”.
Pystyimme ratkomaan mikä meni pieleen avioliitossa ja yhdessä asumisessa joka kesti viisivuotta. Eksäni oli ja on vaativapersoonallisuus, lisäksi hänellä on ”kyky” sanoa todella rumasti. Hän itse kertoi kehittäneensä jo ylä-asteella verbaalisen tavan ”pistää jauhot suuhun” jos joku tuli ”vittuilemaan”.
Minulla taas on lapsuuden trauma isästä joka sai raivokohtauksia selvinpäin kuin kännissä. Isäni huusi ”jauhot suuhun” koko muulle perheelle (hänellä on vaikea persoonallisuus häiriö ja kaksi suuntainen).
No, edellisessä liitossani kun tuli riitaa eksvaimoni ”pisti mulle jauhot suuhon” samalla tavalla kuin koko lapsuuteni, nuoruuteni isäni oli tehnyt.
Olin lapsena kehittänyt tavan muuttua ”kivikasvoksi” koska se oli ainoa tapa selvitä isän huuto raivokohtauksilta. Minulle on/oli kehittynyt tunnelukko kun minulle huudetaan, tai puhutaan ivaavaan sävyyn lukko menee päälle. Menen lukkoon niin että en pysty sanomaan ”loukkasit minua ja minusta tuntuu todella pahalta” lisäksi kasvoistani ei voi lukea sisäisen kärsimyksen määrää.
Avioliitossa kun eksäni ”tölvi” minua verbaalisesti lukko meni aina päälle, josta seurasi pahaa oloa.
Pystyin ottamaan loukkauset puheeksi vasta seuraavana päivänä tai muutaman päivän kuluttua, ja kun olin pantannut tunteitani asia usein vääristyi tai paisui. Ja riita oli lähes kaottinen.
Tunsin että jotain tapahtuu riidoissa ja silloin kun minua vähäteltiin. Tunnistin tunnelukon vasta tässä kuukausi takaperin, kerroin sen viesteissä eksälle, johon hän vastasi ”kyllä järkeen käypää”. Kun avioliitossa aloin voimaan huonosti enkä käsittänyt miksi aloin järjestää traamoja. Ei mitään pettämisis juttuja vaan kun juovuksissa riitelimme saatoin lyödä puupenkin lattiaan rikki, tai heittää juomalasin seinään kun hermo meni. En vahingoittanut eksääni mutta pahaolo oli niin käsittämättömän kova että minusta tuntui että minun täytyy tehdä jotain jotta toinen näkee minut ja pahan oloni.
No, ei draamat auttaneet parisuhdetta päin vastoin.
Nyt kun emme ole nähneet kuukauteen minulla on ikävä häntä ja samalla käsitän ettemme voi olla yhdessä koska eksäni ei myönnä sitä että hän tölvi minua puheillaan, tai myöntää mutta ei niistä voi/saa suuttu niin että hermostuu, tai järjestää draamaa. Siis ei puheista voi suuttua niin paljon.
Mä olen traumatisoitunut lapsuudessa isän raivokohtauksista, ja mollaamisista jotka olivat ”pelkkiä” sanoja. Olen käsitellyt terapioissa suhdettani isän sairaisiin kohtauksiin, ja olen saanut diagnoosit masennusjaksoja ja epävakaan persoonallisuuden pelkillä sanoilla.
Mitä mieltä olette kuinka paljon ”pelkillä” sanoilla voi satuttaa? Ja kun sitä satuttamista jatkuu kuukausia ja vuosia….
Hei. minulla on sisko joka tölväisee sanoillaan, eleillään, ja jälkeenpäin olen allapäin ja tunnen oloni tyhmäksi, tunnen että teen aina vääriä päätöksiä, olen aina jotenkin "väärä" hänen seurassaan. Ja oikeastaan muidenkin sisarusten seurassa oli ennen. Mutta olen kehittänyt itselleni keinon päästä huonommuuden tunteesta ulos. Esim. viime kerralla kun siskoni taas tölväisi ilkeällä huomautuksella sanoin että tuo oli kyllä loukkaavaa. Johon hän muka ihmetellen ettei hän tarkoittanut mitään, en edes huomannut että sanoin ilkeästi, hän väitti. johon sanoin että kyllä jokainen ihminen tietää milloin loukkaa toisia, älä edes yritä tuollaista soopaa höpöttää. Eli yritys että minä olin muka liian herkkänahkainen ja minulle saa puhua miten sattuu tuli päätökseensä. Enää en anna muiden puhua minulle rumasti tai edes hymähdellä sille mitä puhun.
Minunkin lapsuus oli sitä että minut mitätöitiin, sekä koulussa että kotona. ja se saa riittää nyt. Nyt olen aikuinen ja puolustan itseäni, kukaan muu ei sitä tee. Minun on itse puolustettava itseäni ja suojeltava, mutten ala ilkeäksi muita kohtaan, en mene samalle tasolle. Oikeastaan kun tätä kirjoitan niin tulee hyvä mieli. Itselleni taidan kirjoittaa että musitan pitää itsestäni huolen.
On sanoilla mieletön valta. Vittuilijan päätarkoitus on saada toinen vittuuntumaan - tämä oli aikanaan kai Juicen heitto?
Muumitarinoitten Näkymätön lapsi on hyvä esimerkki siitä, kuinka pahaa jälkeä julmat sanat aiheuttavat. Ne (aikuisen sanat) vääristävät lapsen minäkuvaa, ilo ikiomista kyvyistä ja lahjoista ja uuden oppimisesta, erehdysten kautta, jää kokematta. Kun ihmistä kylliksi nitistetään lapsena, niin on selviö, että siitä syntyy avohaavoja!
Rakkautta vaille jäänyt, mutta laskelmointiin kykenevä, lienee eri tavalla ruhjeilla ja eksynyt? Hän ilmeisesti tarvitsee lähelleen satutetun ja herkän ihmisen, sen joka (luonnollisesti) janoaa sitä perushyväksyntää, mitä ei lapsuusvuosinaan ikinä saanut?
Sanavalmius on lahja, mutta pelkiltään se ei todellakaan kerro viisaudesta, vaikka korreloisikin jonkin verran älykkyyden kanssa. Vaativan persoonan ehdottomuus ja tarve sanoa viimeinen sana, tai "totuus", aiheuttaa ainakin minussa mieletöntä silkkaa raivoa! Seurustelin nuorena miehen kanssa, joka alussa vei jalat alta vonnegutmaisella älykkyydellään. Hän alkoi pikkuhiljaa matkia "typeriä" eleitäni ja ilmeitäni ja kommentoida vaatteitani. Kun hän rakastui parhaaseen ystävääni, hän ihmetteli miksi itken. Silloin aloin satuttaa itseäni, tumppasin tupakkaa kämmenselkääni.
Kahdessa myöhemmässäkin seurustelusuhteessa miellyin Sanaseppoon. Vittuilu tuli niissäkin vastaan, olin "V:n idiootti" kun ostin väärän merkkistä kahvia. Riitelyt oli helvettiä, usein viilsin sirpaleilla käsivarsiani ja reisiäni... fyysinen kipu lievensi sanomattoman pahaa sisäistä tuskaa. Tuo, että "eihän puheesta saa suuttua" on käsittämätön kommentti ja se kertoo että toinen ei kertakaikkiaan näe omaa osuuttaan - eikä tule näkemäänkään.
Löysin taideterapian avulla vahvuuksiani, ja aloin sitten hiljalleen arjessa käyttää niitä samoja keinoja kuin lapsena, jolloin visualisoin mielessäni erilaisia tilanteita. Aloin terapian aikana pitää itsestäni, pohdin ja ratkaisin kuormitusta tuovia aiheita kuvina...nautin, kun piirsin pilakuvan turbohuulisesta Pihapoliisista kruunu päässä ja Aarikan valtava puuhäkkyrä"koru" kaulassa niin että ko Noidan (sori!!) pää roikkui etukenossa. -En juuri tee pilakuvia, mutta jos joku ihminen myrkyttää - sanoillaan ja juoruillaan - miltei koko naapuruston ja varsinkin lapset, niin kyllä se mun sisäinen laps rupeaa piirustelemaan rumia 😉