Miten päästä pitkästä suhteesta yli?
Haluaisin kuulla muilta pitkistä suhteista eroinneilta kokemuksia kuinka he ovat päässeet yli päättyneestä suhteestaan? Moniin verrattuna suhteeni oli varmaan lyhyt, 7-8vuotta, miten sen päättymisen nyt laskee… Olimme yhdessä teini-iästä asti ja opin turvautumaan mieheeni joka asiassa. Nyt tunnen oloni äärettömän yksinäiseksi vaikka ystäviä ja muuta perhettä on. Ajattelen exääni koko ajan, vaikka erosta on puolitoista vuotta. Erokin oli ruma, mies petti ystäväni kanssa jonka johdosta koko kaveripiiri on edelleen hajalla ja kaikki suhteet hyvin sekavia.
Harrastan pakosta liikuntaa, käyn paljon ulkona ja soittelen kavereiden kanssa. Mutta mikään ei auta. Olen koittanut tutustua uusiin miehiin ja joitain yhden illan juttuja on ollut mutta olo niiden jälkeen on tosi huono. Muut miehet eivät vain kiinnosta. En ole varma kykenenkö enää ikinä normaaliin suhteeseen. Luottamus muihin ihmisiin meni totaalisesti eikä itsetuntoa ole enää nimeksikään.
Lääkäri totesi minut masentuneeksi ja ohjasi psykiatrisen sairaanhoitajan juttusille. Tämä oli kuitenkin sitä mieltä etten apua oikeasti tarvitse vaikka selostin olotilani ja ajatukseni tarkasti. Olen niin hukassa etten enää tiedä mitä tehdä. Samat asiat ja ajatukset pyörii päässä non-stoppina. Ajoittaiset ahdistuskohtaukset on jotain sanoinkuvaamattoman hirveää ja niitä tulee joka kerta kun edes epäilen että exälläni on joku uusi. Jotenkin tämä kehä olisi katkaistava, mutta en enää tiedä mitä tehdä. Terveyskeskuksen apu on kokeiltu, en ilmeisesti ole tarpeeksi pahassa jamassa että saisin apua, kaverit ei enää jaksa kuunnella… Olen kirjoittanut päiväkirjaa, pakottanut itseni ihmisten ilmoille ja liikunnan pariin, tehnyt kaiken mitä sairaanhoitaja neuvoi masennuksen hoitoon. Ei auta. Ainut mikä auttaa edes hetkeksi on alkoholi, enkä keksi enää syytä miksen turvautuisi siihen näin sunnuntai-iltanakin. Päivän esitin sukulaisissa reipasta ja kaikki kaatui kotiin päästyä niskaan. Ei siis muutakuin pullo auki että pystyy edes kuvittelemaan jaksavansa huomiseen.
Huomenta sinulle,
Minulla on kutakuinkin juuri tuo puolitoista vuotta eroamisesta kaksikymmentävuotta kestäneestä suhteesta. Huomaan liikunnan auttaneen paljon omassa selviytymisessäni ja tekemällä niitä asioita, joita en parisuhteessa saanut/voinut tehdä. Olen kutsunut mm. sukulaisia ja vieraita kylään, koska aiemmin se ei ollut mahdollista ja olen sisustanut kotini juuri omanlaisekseni kompromissien sijaan.
Ajatus siitä, että entinen kumppani kävelee uuden kanssa vastaan vihlaisee toki vatsan pohjassa. Mutta tämä elämä on liian lyhyt ajatella mennyttä. Joku toinen voi tehdä sinut onnelliseksi ja vastaavasti joku toinen entisen puolisosi. Kannattaa luottaa siihen katkeruuden sijaan. Mitä jos oikeasti tervehdit iloisesti entistä kumppaniasi ja yllätät kaikki reippaalla meiningilläsi ja näyttämällä, että sinä pärjäät aina! Ajattele vaan puolisostasi, että antaa hyvän kiertää..
Itse sain perheneuvonnassa hyvän neuvon heikkoja hetkiä varten. Minua käskettiin listaamaan kaikki ne asiat, jotka aiheuttavat adrenaliinin nousua entisessä suhteessani. Tämä adrenaliini toimii ikäänkuin 'polttoaineena' selviämisessä. Olikin sitten helppoa listata kaikki ne solvaukset mitä sain osakseni, pettämiset ym. Näin ikävä poistuu tieltä ja tilalle tulee helpotus. Oman elämän hallinta vahvistuu, etkä tarvitse alkoholia tunteiden tukehduttamiseen.
Koethan jaksaa kaamoksen keskellä,
t. Revontuli
Hei Enkuli!
Oikein hyvä kysymys sinulla. Itselläni kanssa vuosi takana avioerosta. Sitä syyttää itseään, mitä teki väärin.
Täytyy vaan oppia elämään lasten ja omilla ehdoilla. Eikä saa luovuttaa, vaikka heikkoja hetkiä tuleekin.
Hei Enkuli
Minun 16 vuotta kestänyt parisuhde päättyi muutama vuosi sitten.
En ole vieläkään pääsyt siitä yli. Jos voisin palaisin menneeseen.
Hän on hyvä ja hieno ihminen. Omilla töppöilyilläni hänet menetin
Olemme edelleen ystäviä hyvä sekin. Hänellä on uusi naisystävä
ollut jo vuoden verran. En voi mitään etten pysty sitä hyväksyyn.
Itsellä on kaveri tällä hetkellä. Jotenkin vain tuntuu ettei tämä
tule onnistuun. Ajattelen liikaa menneitä. Kaippa sitten en enää
pysty uuteen suhteeseen.
Mulla ei auttanut mikään muu kuin aika.
Edellinen suhteeni kesti viisi vuotta. Luulin sen kestävän vielä paljon, paljon pidempään. Luulin viimeiseen saakka, ja vielä puolitoista vuotta eron jälkeenkin. Ero ei ollut sinällään riitaisa, vaikka eri mieltä päätöksestä olinkin, siihen ei liittynyt mitään tiettyä syytä. Toiselta vain loppui tunteet.
Sitä tuskan, itkun ja yksinäisyyden määrää ei voi sanoin kuvata, kun loppuelämän kumppani ei olekaan loppuelämää siinä vierellä. Sen ajatteleminenkin oli käsittämättömän vaikeaa, saati että sen kanssa piti elää ja hyväksyä. Käänsin sen mielessäni jotenkin niin, että tämä kuuluu tähän suhteeseen, pitää olla hetki erillään että voidaan jatkaa. Suhde, jossa oli niinkin vaikea alku, ei voi päätyä näin surullisesti, kun olimme niin onnellisia!
Sen virheen teimme, tai hän teki, että olimme ensimmäisen vuoden eron jälkeen melko paljon tekemisissä. En tiedä hänen motiiveistaan, mutta minun mielikuviani yhteenpaluusta se ruokki, ja aivan turhaan. Vaikka kuinka selitin itselleni että ystäviä vain ollaan, hän ei ole tehnyt mitään mikä viittaisi yhteenpaluusta, en uskonut itseäni. Olin niin varma että kuuluimme yhteen.
Vasta puolitoista vuotta erosta, kun emme olleet enää tekemisissä lähes lainkaan, tunsin voivani ajatella jotain muutakin. En enää ikävöinyt häntä, enkä uskonut yhteiseen elämäämme. Ei siihen mikään auttanut, ei ystävät, ei puhuminen, ei muut miehet ainakaan. Kaikki ne itkut oli vain itkettävä, tunteet käytävä läpi, elettävä se kaikki. Olin jälleen eheä 🙂. Hieman myöhemmin löysin uuden, aivan erilaisen rakkauden. ☺️❤️☺️
Ei kait auta kun toivoa että tuska joskus hellittää. Tehtyjä virheitä
ei saa tekemättömäksi. Jospa uusi vuosi toisi jotain mukavaa tullessaan.
Nyt vain rämmin tässä toivottomuuden ja itsesäälin suossa.
Hyvää uutta vuotta teille kaikille🙂🎂🙂🎂
Ei kait auta kun toivoa että tuska joskus helpottaa. Sitä
vain katuu tekemisiään. En voi syyttää kuin itseäni. Jospa
uusi vuosi toisi jotain mukavaa tullessaan. Elämä voittaisi.
Nyt vain tuntuu että pystynkö koskaan uuteen suhteeseen.
Ei tähän auta kuin aika.😞
Itse erosin joskus 20 vuoden suhteesta. Kyllä siinä tuli itkettyä monet huudot, mutta aina vähä vähältä oli helpompaa ja huutoja tuli harvemmin. Lopulta ei enää tarvinnut etsiytyä yksinäiseen paikkaan niiden tunteiden kanssa vajoamaan, vaan ne olivat lievempiä ja joskus vain silmät vähän sitten enää kastuivat. Enää ei sitäkään. Kyllä siitä selviää, mutta yksilöllisen ajan se ottaa. Itselläni on nyt noin 6 vuotta erosta. Sanoisin selvinneeni reilun kahden vuoden jälkeen niin, että se episodi oli hyvin takana.
Aluksi oli itselläkin NIIN vaikeaa. Itsensä kanssa ei oikein pystynyt olemaan missään. Kaikki elämä tuntui vieraalta ja kummalliselta, kaikki oli toisin. Sanoisin sen tuolloin oppineeni, että kun vain annoin itseni olla siinä surussa ja tuskassa, kun en pitänyt kiirettä siitä pois, kun kuuntelin, mitä sillä on minulle kerrottavaa, helpotti se kuitenkin vähitellen oloani. Jo se helpotti, kun ajattelin siinä suuressa surussa, että nämä tunteet tulevat tapahtuneesta, eletystä, eivät turhasta, eivätkä ole merkityksettömiä, vaan tosia, vahvoja, hyvin merkityksellisiä ja tärkeitä ja niillä on tehtävä elämässäni. Oli helpompi antaa niiden tulla ja olla, pääsi helpommin niistä sitten poiskin.
Vuoteen en pystynyt kuvittelemaankaan, että olisin kenenkään muun miehen kanssa. Koskaan en kuitenkaan ikävöinyt exääni, niin varma olin päätöksestäni ja rakkaushan oli loppunut jo kauan aikaa sitten ennen eroa.
Sen jälkeen minulla on ollut yksi lyhyempi suhde, jossa olin todella rakastunut, mutta arki vain ei toiminut mitenkään.
Nyt elän sinkkuna ja olen melkoisen onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Tykkään olla myös yksin. On sellainen rauha tekemisissä ja olemisissa, vihdoin olen saavuttanut sen, itsenäistynyt. Toisinaan ikävöin kumppania, mutta toisinaan ajattelen jo ihan vakavissani, etten enää koskaan ala mihinkään suhteeseen, se olisi liian vaivalloista. Noh, aika näyttää 🙂 mutta ketä tahansa en huoli.