eromies2013 kirjoitti 24.5.2013 16:34

Olemme olleet vaimoni kanssa yhdessä 10 vuotta, ja meillä on yhteinen 4 vuotias lapsi.
Olen luonteeltani aika negatiivinen pessimisti, ja lisäksi sarkastinen, piikikäskin.
Suhteen alussa vaimoni tuntui olevan samalla aaltopituudella huumorin suhteen, ja ymmärtävän sarkasmia. Enää en usko että oli.

Viime syksynä vaimo opiskeli toisella paikkakunnalla, ja lähtiessään kehotti minua etsimään muuta sänkyseuraa, hän kun ei olisi paikalla eikä muutenkaan kovin kiinnostunut moisesta enää. Ei kuulemma johtunut minusta. Tämä kuulosti melkoisen oudolta ja loukkaavalta, kolmikymppisiä olemme vasta.

Kun kävin tapaamassa vaimoani, hän sanoi ettei luota minuun. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että minulla on äkkipikainen luonne, kiihdyn kohtuullisen helposti asioista, etenkin jos ärsytyskynnykseni on matalalla stressin tai väsymyksen vuoksi. Minulla oli ennen vaimon opiskeluja vaikea työtilanne, ja ärsytyskynnyt vielä normaaliakin matalammalla. Vaimoni muutti kuitenkin takaisin täksi kevääksi.

En koskaan ole fyysisesti vahingoittanut vaimoa tai lasta, mutta ääntä on lähtenyt turhan paljon, ja liian monta loukkausta on tullut lauottua. Lisäksi on käynyt helposti niin, että vaimoni on riidan mittaan sulkeutunut täysin tai vetäytynyt pois, jolloin minä sitten keksinyt yhä uusia loukkauksia provosoidakseni edes jonkin reaktion hänestä.

Vaimoni on mitä ilmeisimmin kärsinyt tästä kovasti, ja nyt kuukausi sitten ilmoitti haluavansa eron. Minulle sekä eroilmoitus että vaimon kärsimykset tulivat yllätyksenä, sillä riitojen jälkeen hän olimme aina sopineet ja elämä palaillut normaaliin arkimalliin.

Vaimo vaikuttaa harkinneen eroa jo pidemmän aikaa, jopa muutaman vuoden, muttei jostain syystä ole saanut sanotuksi mitään. En siis myöskään ole saanut "herätystä" siitä kuinka ikävä kumppani olen ollut, tai mahdollisuutta korjata mitään.

Nyt meillä on avioeron harkinta-aika menossa.

Onko tällaisten kokemusten jälkeen mahdollista korjata suhdetta? Miten saisin vaimoni suostuteltua pariterapiaan? Uskon että se auttaisi molempia, vaikka ero siltikin toteutuisi. Tietäisimme ainakin miten toimia seuraavalla kerralla jos vastaava tilanne tulee eteen.

Vaimoni sanoo edelleen rakastavansa minua, ja minä rakastan häntä. Asumme edelleen yhteisessä asunnossa, ja säännöllisin väliajoin hän pyytää minua viereensä tai halaamaan, hieromaan yms. Pystymme juttelemaan useinmiten täysin normaalisti lapsen asioista tai muusta, mutta eron syistä puhuminen ei tunnu onnistuvan, vaimo pelkää että puhun hänet ympäri. Vaimoni sanoo, että hän on todella rikki ja väsynyt jo, pelkää seuraavaa kiukunpuuskaa.

Onko luottamuksen palautuminen mahdollista tällaisen jälkeen? Miten oppisimme ratkomaan riitatilanteet ilman, että niistä tule riitoja? Ja ennen kaikkea, mitkä ovat hyviä keinoja itsehillintään niin ettei tule ainakaan sanottua pahasti, vaikka suututtaisikin?

Kuukausi mennyt, tilanne suurinpiirtein sama. Muutama riita ollut, lähinnä siitä epätoivosta ettei mitään lähentymistä ole tapahtunut tässä. Tai no, ihan sopuisasti elellään, jos en kyseenalaista eron järkevyyttä mitenkään tai kysele sopimisen perään. Tällainen aiheuttaa ihan silminnähtävää ahdistustakin vaimolle, tulee migreenit ja muut, oksettaa jne. Hän on yleensä hyvin rauhallisen oloinen eron suhteen, ei tunnu juuri heilauttavan. Välillä ahdistus puskee läpi, ja luulenkin että asioiden käsittelemisen vaikeus on se syy miksi hän ei mihinkään pari- tai muuhun terapiaan halua. Siellä tunteet tulisivat pintaan.

Luulen että tällainen tukahduttaminen ei hänellekään tee hyvää pidemmän päälle. Minulle tietysti näiden läpikäynti jossain kolmannen osapuolen kanssa olisi keino ainakin erota paremmin mielin, jos nyt ei sopimaan pystytä.

eromies_2013 kirjoitti 28.6.2013 11:21

eromies2013 kirjoitti 24.5.2013 16:34

Olemme olleet vaimoni kanssa yhdessä 10 vuotta, ja meillä on yhteinen 4 vuotias lapsi.
Olen luonteeltani aika negatiivinen pessimisti, ja lisäksi sarkastinen, piikikäskin.
Suhteen alussa vaimoni tuntui olevan samalla aaltopituudella huumorin suhteen, ja ymmärtävän sarkasmia. Enää en usko että oli.

Viime syksynä vaimo opiskeli toisella paikkakunnalla, ja lähtiessään kehotti minua etsimään muuta sänkyseuraa, hän kun ei olisi paikalla eikä muutenkaan kovin kiinnostunut moisesta enää. Ei kuulemma johtunut minusta. Tämä kuulosti melkoisen oudolta ja loukkaavalta, kolmikymppisiä olemme vasta.

Kun kävin tapaamassa vaimoani, hän sanoi ettei luota minuun. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että minulla on äkkipikainen luonne, kiihdyn kohtuullisen helposti asioista, etenkin jos ärsytyskynnykseni on matalalla stressin tai väsymyksen vuoksi. Minulla oli ennen vaimon opiskeluja vaikea työtilanne, ja ärsytyskynnyt vielä normaaliakin matalammalla. Vaimoni muutti kuitenkin takaisin täksi kevääksi.

En koskaan ole fyysisesti vahingoittanut vaimoa tai lasta, mutta ääntä on lähtenyt turhan paljon, ja liian monta loukkausta on tullut lauottua. Lisäksi on käynyt helposti niin, että vaimoni on riidan mittaan sulkeutunut täysin tai vetäytynyt pois, jolloin minä sitten keksinyt yhä uusia loukkauksia provosoidakseni edes jonkin reaktion hänestä.

Vaimoni on mitä ilmeisimmin kärsinyt tästä kovasti, ja nyt kuukausi sitten ilmoitti haluavansa eron. Minulle sekä eroilmoitus että vaimon kärsimykset tulivat yllätyksenä, sillä riitojen jälkeen hän olimme aina sopineet ja elämä palaillut normaaliin arkimalliin.

Vaimo vaikuttaa harkinneen eroa jo pidemmän aikaa, jopa muutaman vuoden, muttei jostain syystä ole saanut sanotuksi mitään. En siis myöskään ole saanut "herätystä" siitä kuinka ikävä kumppani olen ollut, tai mahdollisuutta korjata mitään.

Nyt meillä on avioeron harkinta-aika menossa.

Onko tällaisten kokemusten jälkeen mahdollista korjata suhdetta? Miten saisin vaimoni suostuteltua pariterapiaan? Uskon että se auttaisi molempia, vaikka ero siltikin toteutuisi. Tietäisimme ainakin miten toimia seuraavalla kerralla jos vastaava tilanne tulee eteen.

Vaimoni sanoo edelleen rakastavansa minua, ja minä rakastan häntä. Asumme edelleen yhteisessä asunnossa, ja säännöllisin väliajoin hän pyytää minua viereensä tai halaamaan, hieromaan yms. Pystymme juttelemaan useinmiten täysin normaalisti lapsen asioista tai muusta, mutta eron syistä puhuminen ei tunnu onnistuvan, vaimo pelkää että puhun hänet ympäri. Vaimoni sanoo, että hän on todella rikki ja väsynyt jo, pelkää seuraavaa kiukunpuuskaa.

Onko luottamuksen palautuminen mahdollista tällaisen jälkeen? Miten oppisimme ratkomaan riitatilanteet ilman, että niistä tule riitoja? Ja ennen kaikkea, mitkä ovat hyviä keinoja itsehillintään niin ettei tule ainakaan sanottua pahasti, vaikka suututtaisikin?

Kuukausi mennyt, tilanne suurinpiirtein sama. Muutama riita ollut, lähinnä siitä epätoivosta ettei mitään lähentymistä ole tapahtunut tässä. Tai no, ihan sopuisasti elellään, jos en kyseenalaista eron järkevyyttä mitenkään tai kysele sopimisen perään. Tällainen aiheuttaa ihan silminnähtävää ahdistustakin vaimolle, tulee migreenit ja muut, oksettaa jne. Hän on yleensä hyvin rauhallisen oloinen eron suhteen, ei tunnu juuri heilauttavan. Välillä ahdistus puskee läpi, ja luulenkin että asioiden käsittelemisen vaikeus on se syy miksi hän ei mihinkään pari- tai muuhun terapiaan halua. Siellä tunteet tulisivat pintaan.

Luulen että tällainen tukahduttaminen ei hänellekään tee hyvää pidemmän päälle. Minulle tietysti näiden läpikäynti jossain kolmannen osapuolen kanssa olisi keino ainakin erota paremmin mielin, jos nyt ei sopimaan pystytä.

Tunteiden pintaan tulemisen lisäksi vaimo sanoo, ettei halua päästää minua niin lähelle että satuttaisin. Kuitenkin hän vieläkin turvautuu minuun jos on vaikka nähnyt painajaisia, jos on muuta pientä huolta. Eli siinä kohtaa syli kelpaa, mutta ilmeisesti tuolla on jotain niin tuskallista taustalla ettei halua sitä jakaa. Sanoo ettei kaikkea tarvitse tunnustaa jne.

Olen koittanut miettiä pääni puhki mitä se voisi olla, mutta en saa mieleeni mitään sellaista tapahtumaa, joka voisi olla noin traumaattinen toiselle. Toisaalta vaimoni on aika herkkä, ehkä tämä on joku asia jonka tiedän mutta jonka vaimo kokee paljon pahempana.

Mukava olisi tietää, ja auttaa häntä käsittelemään asia. Anteeksikin olisi helpompi pyytää, jos tietäisi mistä.

Noin periaatteellinen luottamuspula tekee kaiken sopimisen mahdottomaksi ja nousee esiin aina jos jotain lähentymistä muuten pääsee tapahtumaan.

Hei,

Olen pahoillani tilanteesi vuoksi. Itse olen kokenut aikoinaan saman - mutta toiselta puolelta. En itse pitkään aikaan ymmärtänyt tai saanut kiinni siitä, miksi minusta tuntui niin pahalta. Kun sain kiinni, se oli tulva. Ei niinkään suuria yksittäisiä traumaattisia asioita vaan vuosien mittaan kertyneitä katteettomia lupauksia, sanoja siitä, että perhe on prioriteeteissa ykkösenä ja käytännön kautta koettuna, että minä ja muut sukulaiset muokkasimme menojamme sen mukaan, miten ex-mieheni työ antoi myöten. Samoin tuo piikikäs huumori ja letkauttelu kuulostaa tutulta. Voin pahoin - ja kerroin siitä hyvin avoimesti ex-miehelleni. Hän teki siitä vitsin (ymmärrettävästi, se oli hänen tapansa käsitellä vaikeaa asiaa), mutta minulle se antoi viestin siitä, että minun ongelmani tai paha oloni ei ollut vakavastiotettavan arvoinen. Muutaman vuoden aikana kylmetyin ja kovetuin täysin. En puhunut enää mitään. Ymmärsin, että jokainen kädenojennus, jonka tein ex-mieheni suuntaan päättyi siihen, että huomasin antaneeni hänelle uuden vitsin aiheen ja aseen loukata minua. Ja sen hän usein myös käytti. Usein myös tajuamattaan, mikä on erittäin surullista. Minun oli pakko lähteä. Eikä sillä ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa. Surullista oli huomata, että rakkauden rinnalle oli hiipinyt suunnaton pelko. Pelkäsin miestäni. Pelkäsin kotona, pelkäsin kaikkea enkä voinut luottaa mihinkään. Minun peruskallioni oli murentunut. Rakkaus, jonka luulin kestävän ihan kaiken oli muuttunut kivuksi, peloksi ja varuillaanoloksi. Omalla kohdallani kamalinta oli se, että huomasin, että mieheni ei kuule minua. Hän kuunteli kyllä - ajoittain. Käytti sujuvasti käyttämiäni sanoja ja toisteli niitä, mutta hän ei ymmärtänyt lainkaan miltä minusta tuntui. Luulen, että siinä tilanteessa hän oli liian hätääntynyt ja halui liian palavasti ratkaisun, jotta olisi pystynyt rauhoittumaan asian ääreen ja ottamaan etäisyyttä primäärireaktioista. Ja sitä minä olisin silloin tarvinnut. En minä kaivannut jo-jo keskustelua, jossa päivittäin kuulinolevani itsekäs tai epäreilu, kun linnottaudun hiljaisuuteen ja seuraavassa sekunnissa lepertelyjä siitä, kuinka paljon hän rakastaa. Jos saat vaimosi terapiaan, niin hyvä. Omalla kohdallani kokeilimme kahta tahoa: toinen ei toiminut yhtään. Se sai minut täysin lukkoon. Ja toinen terapeutti näki tilanteen välittömästi ja antoi minulle äänen. Siitä ex-mieheni suuttui. Helppoa se ei ole, mutta luulen, että mikäli perusluottamuksen rakoiluja pitää työstää, niin mukana on oltava joku, joka varmistaa, että teillä molemmilla on turvallinen ja hyvä olla, vaikkei keskusteleminen olekaan mukavaa.

Voimia!

fenix30 kirjoitti 4.7.2013 10:51

Hei,

Olen pahoillani tilanteesi vuoksi. Itse olen kokenut aikoinaan saman - mutta toiselta puolelta. En itse pitkään aikaan ymmärtänyt tai saanut kiinni siitä, miksi minusta tuntui niin pahalta. Kun sain kiinni, se oli tulva. Ei niinkään suuria yksittäisiä traumaattisia asioita vaan vuosien mittaan kertyneitä katteettomia lupauksia, sanoja siitä, että perhe on prioriteeteissa ykkösenä ja käytännön kautta koettuna, että minä ja muut sukulaiset muokkasimme menojamme sen mukaan, miten ex-mieheni työ antoi myöten. Samoin tuo piikikäs huumori ja letkauttelu kuulostaa tutulta. Voin pahoin - ja kerroin siitä hyvin avoimesti ex-miehelleni. Hän teki siitä vitsin (ymmärrettävästi, se oli hänen tapansa käsitellä vaikeaa asiaa), mutta minulle se antoi viestin siitä, että minun ongelmani tai paha oloni ei ollut vakavastiotettavan arvoinen. Muutaman vuoden aikana kylmetyin ja kovetuin täysin. En puhunut enää mitään. Ymmärsin, että jokainen kädenojennus, jonka tein ex-mieheni suuntaan päättyi siihen, että huomasin antaneeni hänelle uuden vitsin aiheen ja aseen loukata minua. Ja sen hän usein myös käytti. Usein myös tajuamattaan, mikä on erittäin surullista. Minun oli pakko lähteä. Eikä sillä ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa. Surullista oli huomata, että rakkauden rinnalle oli hiipinyt suunnaton pelko. Pelkäsin miestäni. Pelkäsin kotona, pelkäsin kaikkea enkä voinut luottaa mihinkään. Minun peruskallioni oli murentunut. Rakkaus, jonka luulin kestävän ihan kaiken oli muuttunut kivuksi, peloksi ja varuillaanoloksi. Omalla kohdallani kamalinta oli se, että huomasin, että mieheni ei kuule minua. Hän kuunteli kyllä - ajoittain. Käytti sujuvasti käyttämiäni sanoja ja toisteli niitä, mutta hän ei ymmärtänyt lainkaan miltä minusta tuntui. Luulen, että siinä tilanteessa hän oli liian hätääntynyt ja halui liian palavasti ratkaisun, jotta olisi pystynyt rauhoittumaan asian ääreen ja ottamaan etäisyyttä primäärireaktioista. Ja sitä minä olisin silloin tarvinnut. En minä kaivannut jo-jo keskustelua, jossa päivittäin kuulinolevani itsekäs tai epäreilu, kun linnottaudun hiljaisuuteen ja seuraavassa sekunnissa lepertelyjä siitä, kuinka paljon hän rakastaa. Jos saat vaimosi terapiaan, niin hyvä. Omalla kohdallani kokeilimme kahta tahoa: toinen ei toiminut yhtään. Se sai minut täysin lukkoon. Ja toinen terapeutti näki tilanteen välittömästi ja antoi minulle äänen. Siitä ex-mieheni suuttui. Helppoa se ei ole, mutta luulen, että mikäli perusluottamuksen rakoiluja pitää työstää, niin mukana on oltava joku, joka varmistaa, että teillä molemmilla on turvallinen ja hyvä olla, vaikkei keskusteleminen olekaan mukavaa.

Voimia!

Kiitos!

Meillä tosiaan eron syistä on tullut monenlaista viestiä, mutta yleisin on juuri tämä kommunikaatiotapa. Ei ole vaimo ymmärtänyt huumoria tai tapaani käsitellä asioita yhtään todellakaan. Minä helposti tuon julki kun joku harmittaa, liiankin helposti, ja vielä kärjistäen. Vaimo taas ei sano mitään, jos hänen kanssaan koittaa ikävistä asioista jutella, vaan tosiaan linnoittautuu ilmeettömän muurin taakse. Ja kärsii sitten itsekseen jälkeenpäin ☹️
Mitkään asiat eivät tietenkään tähän malliin ratkea, toiselle tulee mielipahaa siitä että sanon pahasti, ja minulla on tietysti ne samat harmitukset kuin ennekin. Pahinta on, ettei vaimo ole omia harmejaan juurikaan tuonut koskaan esille vaan hautonut itsekseen.

Ja kaikista surkeinta on, että anteeksi hän ei kuulemma kykene antamaan mitään. Jos olen huomannut loukanneeni tässä vuosien saatossa, olen kyllä tullut itsekin surulliseksi, koittanut pyytää anteeksi. Ja vaimo sitten on ilmestynyt jonkin ajan päästä kuin ei tässä mitään. Mutta kaikki on jäänyt sinne muhimaan katkeruudeksi, sanoi taannoin että on jopa kirjoittanut sanomisiani ylös että voi sitten myöhemmin katsoa miten pahasti sanoin. Ja muistaakin sitten todella kaukaisia asioita ja on niitä nyt kertaillut sitten eron syyksi, 5-6 vuotta sitten tapahtuneita jne.

Eipä tässä sovintoon juuri mahdollisuuksia olekaan, kommunikaatiota voisimme ehkä terapiassa oppia ja käsittelemään asioita, mutta vanhoja ei suostu käsittelemään kun ahdistaa ja oksettaa, eikä halua edes miettiä mahdollisuutta antaa mitään anteeksi.
😭

Oletkin tuolta toisesta ketjusta lukenut, että samassa veneessä ollaan. Kävin eilen itse terapeutilla ja hän pyysi sanomaan vaimolle terveiset, että sinne kannattaa mennä kahdestaan. Terapeutti ei ole tuomari eikä sano, mitä kenenkin kuuluu tehdä. Hänen tehtävä on luoda aikaa sellainen ilmapiiri, jossa kaksi ihmistä voi puhua avoimesti ilman niitä tunteenpurkauksia, jolloin tilanne menee lukkoon. Ja vaikka eroon pätyisittekin, siitä on apua tulevaisuutta ajatellen kun pitää miettiä miten tästä kukin jatkaa eteenpäin ja miten asiaa käsitellään lapsen kannalta.

Koita myydä ajatus hänelle. Tärkeintä olisi saada keskuteluyhteys. Se puuttuu meiltäkin.

Eipä näytä todennäköiseltä mikään terapia, yhdessä ainakaan. Vaimolle iskee käytännössä aina jos eropäätöksestä tai jatkomahdollisuuksista juttelee päälle ahdistuskohtaus, kurkkua kuristaa, päätä särkee, kuvottakin. Ei siis ole mahdollista häntä tuosta juuri jututtaa.

Elämänlaatunsa on parantunut viimesyksyisen opiskelupaikan sekä kunnon paranemisen myötä. Sai siitä ilmeisesti intoa toteuttaa laajemminkin elämänmuutoksen, "siirtyä projektinsa seuraavaan vaiheeseen". Jotenkin hän on tuntenut olevansa tässä jotenkin vankina, ja haluaa nyt "murtautua vapaaksi". Hoiti pitkään lasta kotona, ja väsyi todella paljon. Ja ahdistui.

Jo tätä ennen hän ei varmastikaan ollut kovin onnellinen. vieraassa kaupungissa, sukulaiset kaukana, samoin kaverit. Pätkätöitä ja opiskeli kotoa käsin eli ihmiskontaktit jäivät turhan vähiin.

Tähän kun yhdistää nuo kommunikaatio-ongelmat josta aiemmin kerroin, pahasti sanomisen. ei meillä juuri ollut valmiuksia käsitellä kriisejä. Ei vaimo esimerkiksi koskaan maininnut miten väsynyt oli, enkä minä nähnyt kun itsekin sinnittelin juuri ja juuri töiden kanssa, vähillä unilla. Vaimolla ei juuri vapaailtoja ollut, eikä harrastanut mitään.

Neuvolassa oli maininnut asiasta mutta pelästynyt ehdotettuja apukeinoja, eikä sitten kertonut koko hommasta minulle yhtään mitään. Kuten ei neuvolakaan, mitä vähän ihmettelen.

Luottamusta puuttui jo tuossa kohtaa 4 vuotta sitten siis paljon.

Olen myös miettinyt olisinko mahdollisesti narsisti. Sellaiseksi tietysti vaimo on jossain kohtaa eroprosessia syyttänyt jo, niin korostetusti syyytti empatian puutteesta.

Olen katsellut narsistin uhrin oireita, ja moni niistä täsmää vaimoon kyllä. Samoin narsistin ominaisuuslistasta minuun, esimerkiksi juuri tuo että tulee sanottua pahasti joskus, että tulin mustasukkaiseksi kun kuulin että vaimo haluaa erota, olen peruspessimisti, vihainenkin tuossa välillä ja vaimo valitteli että siirsin ahdistusta häneen jotenkin joka YT-neuvottelujen yhteydessä.

Lisäksi olen ollut tyytymätön siihen vuosikaudet, että vaimon opinnot eivät ole edenneet ja minä olen elättänyt käytännössä hänet kun olimme kaksin, ja myös sen jälkeen kun lapsi meni päivähoitoon. Tämä on näemmä merkki narsismista. Itse näkisin sen ahdistumisena siitä, että taloudellinen tilanne oli epävarma ja toivoin että olisi joku varasuunnitelma jos tulee potkut..

Myös se tuntuu olevan huono asia, että en usko että pystyn vaimon kaveriksi kovinkaan pian eron jälkeen, vaan haluan toipua rauhassa mahdollisimman vähällä kontaktilla ja tiedolla hänen uusista kuvioistaan.

Sen verran erikoisia käänteitä ollut tässä erossa, kuten tämä ehdoton kieltäytyminen mistään terapiasta tai keskustelusta, että se voisi viitata myös siihen että pelkää minun olevan narsisti. Pelkää että vääntelen hänen sanomisiaan jotenkin terapeutille.

kirjoittele tänne onko mitään uutta

Ei ole kauheasti uutta, mutta olen saanut vaimoa avautumaan vähän taustoista.

Eniten hän tuntuu ahdistuneen siellä kotona, ensin vieraassa kaupungissa, "kokoajan kylässä" kun käytännössä maksoin kaiken aina, asunnon jne, ja sitten vielä enemmän jumissa pienen lapsen kanssa. Uhrautui. Taisi masentuakin.

Nyt sanoo, että on vihdoin löytänyt itsensä uudelleen, eikä anna itsenäisyyttään pois ikinä.
Hän yhdistää tämän siihen, että pitää ehdottomasti myös erota, että on sitä itsenäisyyttä sitten.

Meidän parisuhteemme on ollut sillä tavalla epäterve, etten ole luottanut vaimoon tarpeeksi. Ihan arkipäiväisissä asioissa, sillä hän on aika usein unohtanut avaimensa, kaikki muut tavaransa, milloin mitäkin ollaan etsitty. Olen siis tahtomattani joutunut hänen apulaisekseen arkipäivästä selviämisessä, tämä on tietysti ahdistanut myös, varsinkin kun se on stressannut minua ja olen tuosta kommentoinut, tämä on suurimpia syitä mistä on riitaakin sitten ollut lopulta.

Nyt näyttäisi tosiaan saaneen itseään niskasta kiinni, ja elänhallintaa kuntoon. Heräsi vuosi sitten huomaamaan eräällä sairaalareissulla (kun sai levätä lastenhoidosta jonkin aikaa rauhassa), että ei pidä peilikuvastaan, ei pidä elämäntilanteestaan jne.

Näki myös sairaalassa miten rauhallisesti lääkärit toimivat paineen keskellä, hänen mielestään kotonakaan ei saisi hajoilla sen enempää. Minä olin erinäisten vastoinkäymisten takia todella stressaantunut, ja hain myös vaimosta juttelukaveria ja olkapäätä jota vasten itkeä.

Ei tietenkään saatu järjestettyä mitään kunnon keskustelua aiheesta, vaimo roikotti minua tässä vuoden ja sitten sopivan laukaisijan tullen pisti eron liikkeelle.

Tämä on tämänhetken päätelmä tilanteesta.

Toimintatapanne kuulostaa samanlaiselta kuin meillä. Olemme molemmat mieheni kanssa aina olleet piikikkään ja mustankin huumorin ystäviä. Sitä viljelemme vieläkin, mutta tilanteet, joissa mieheni niitä asioita sanoo, ovat muuttuneet. Ennen se tapahtui satunnaisesti, silloin kun tilanne oli "mehevä". Nykyään mieheni vääntää kaiken vitsiksi ja asiat, joita hän on sanonut, ovat satuttaneetkin. En tiedä olenko tullut herkemmäksi, vai onko mieheni tilannetaju höllentynyt, mutta kaikesta huolimatta ne sanat satuttavat.

Sairastuin raskaudenjälkeiseen masennukseen, josta itseni kerättyäni olin saanut uutta voimaa jatkaa. Jäin työttömäksi ja nyt olemme täysin mieheni tulojen varassa. Todellisuus on siis se, että minä sinnittelen laskujeni kanssa, kun mies törsää. Sen lisäksi hän jaksaa kommentoida minulle töihinmenostani, rahattomuudestani, aikaansaamattomuudestani yms. Välillä verhoten kommentit "huumoriksi" välillä sanoen ihan noin vaan todetakseen. Nykyään tunnen oloni taas riittämättömäksi, kelpaamattomaksi, huonoksi.

Minä olen vuosien saatossa sulkeutunut niin, että nykyään hänen ottaessaan suhteemme tilanteen puheeksi, menen valkeaksi kuin lakana. Vaikka välillä saankin puhutuksi suuni puhtaaksi, minusta tuntuu, että mieheni saa aina jollain keinoin minut kääntymään suhteemme jatkon kannalle. Minusta tuntuu, kuin mieheni ei kuuntelisi sitä, mitä minulla on sanottavanani. Ei muissakaan asioissa, silloinkaan kun haluan höpötellä niitänäitä päivän kulusta. Siksi en enää puhu paljoa, en halua tuntea oloani poissuljetuksi, seinäruusuksi.

Olen harkinnut eroa jo pitkään, olemme mieheni kanssa satunnaisesti asiasta myös keskustelleet. Tiedän, että kun pääsen siihen pisteeseen, että minulle riittää, silloin se on loppu.

Atlantis kirjoitti 13.7.2013 0:36

Toimintatapanne kuulostaa samanlaiselta kuin meillä. Olemme molemmat mieheni kanssa aina olleet piikikkään ja mustankin huumorin ystäviä. Sitä viljelemme vieläkin, mutta tilanteet, joissa mieheni niitä asioita sanoo, ovat muuttuneet. Ennen se tapahtui satunnaisesti, silloin kun tilanne oli "mehevä". Nykyään mieheni vääntää kaiken vitsiksi ja asiat, joita hän on sanonut, ovat satuttaneetkin. En tiedä olenko tullut herkemmäksi, vai onko mieheni tilannetaju höllentynyt, mutta kaikesta huolimatta ne sanat satuttavat.

Sairastuin raskaudenjälkeiseen masennukseen, josta itseni kerättyäni olin saanut uutta voimaa jatkaa. Jäin työttömäksi ja nyt olemme täysin mieheni tulojen varassa. Todellisuus on siis se, että minä sinnittelen laskujeni kanssa, kun mies törsää. Sen lisäksi hän jaksaa kommentoida minulle töihinmenostani, rahattomuudestani, aikaansaamattomuudestani yms. Välillä verhoten kommentit "huumoriksi" välillä sanoen ihan noin vaan todetakseen. Nykyään tunnen oloni taas riittämättömäksi, kelpaamattomaksi, huonoksi.

Minä olen vuosien saatossa sulkeutunut niin, että nykyään hänen ottaessaan suhteemme tilanteen puheeksi, menen valkeaksi kuin lakana. Vaikka välillä saankin puhutuksi suuni puhtaaksi, minusta tuntuu, että mieheni saa aina jollain keinoin minut kääntymään suhteemme jatkon kannalle. Minusta tuntuu, kuin mieheni ei kuuntelisi sitä, mitä minulla on sanottavanani. Ei muissakaan asioissa, silloinkaan kun haluan höpötellä niitänäitä päivän kulusta. Siksi en enää puhu paljoa, en halua tuntea oloani poissuljetuksi, seinäruusuksi.

Olen harkinnut eroa jo pitkään, olemme mieheni kanssa satunnaisesti asiasta myös keskustelleet. Tiedän, että kun pääsen siihen pisteeseen, että minulle riittää, silloin se on loppu.

Kyllä tosiaan kuulostaa vastaavalta tapaukselta, meilläkin harrastettiin tosiaan todella roisia huumoria alkuun, ja vaimokin ainakin silloin tuntui ymmärtävän moista, sanoi itsekin välillä. Mutta nyt tietysti sanoo että on loukkaantunut koko ajan. Samoin kuittaa koko yhdessäoloaikamme onnettomaksi.

Meillä sentään vaimo edelleen, vaikka on jo eroamassa, höpöttelee niitä näitä, kertoilee pojan ja oman päivänsä kulusta, kysyy jopa mitä minulle kuuluu. Tämä on myös ärsyttänyt minua jonkin verran, onhan se surkeaa kun mistään oikeista asioista ei voida puhua mutta säästä kyllä juttua riittää.

Varmasti olen kaikissa keskusteluissa aiemmin yrittänyt vakuuttaa vaimon siitä että suhdetta kannattaa jatkaa. Ennen tätä kevättä ei tosin näitä keskusteluja ollut, jotenkin epäsuorasti vihjaili aina välillä aiheesta. Mitään "kehityskeskustelua" tai edes kirjettä siitä missä kumpikin tunnemme olevamme ja missä haluaisimme olla, sellaista ei saatu aikaiseksi.

Aika vaan kului, turhautuminen ja tyytymättömyys lisääntyi, ja tässä ollaan.

Sinun kannattaisi jotenkin tehdä miehellesi selväksi, että hänen kommenttinsa oikeasti satuttavat, ja miltä sinusta tuntuu niidenkin takia. Todennäköisesti ei itse tajuakaan asiaa, vaan edelleen vitsailee mielestään täysin harmittomasti.

Loppua kohden mennään, vaimo ja poika lentävät pois parin päivän päästä.

Erikoiseksi on mennyt tämä loppuaika, ja melkoisella kauhulla olen kuunnellut vaimon juttuja. Eilen juttelimme pakkaillessame erosta, ja vaimon muurit alkoivat vihdoin murtumaan.

Hän kertoi pelostaan, kuinka paljon pelkää minua. Sai pienen paniikki- tms kohtauksen myös, itkeskeli ja romahti itseään halaamaan lattialle.

Aiemmin on saanut tässä kohtauksia, joissa saa migreenin, alkaa itkemään ja yökkäilemään vastaavassa tilanteessa :/ Kertoili, että hänellä on tiedossa paikka mihin pääsee piiloon, jossa on kunnon lukot, valvontakamerat ja hälyttimet..

Kymmenvuotisen suhteemme käänteistä sanoi siinä itkiessään, että suurinpiirtein heti yhteenmuuton jälkeen, vai oliko jo sitä ennen, ei ollut mahtunut keittokomeroon minun kanssani samaan aikaan, olin käskenyt pois (koska leikkasin jotain veikkaisin), todennäköisesti liian tylysti hänelle. Vaimo kyseli myös että "miksi en vaan ole hänelle kiltti?".

Kun sanoin että kyllähän me monet monet kerrat kokkailimme siinä yhdessä, hän sanoi että piti joka kerran olla reipas, koota itsensä, että pystyi sen tekemään. Eikä todellakaan näkynyt päälle tämmöinen sisäinen kamppailu ☹️

Lisäksi sanoo, että on vastaavasti koko kymmenen vuotta sitten väistellyt minua. Eli jos on ollut jostain erimielisyyttä, on myötäillyt minua, vastaillut kuten on kuvitellut minun haluavan kuulla. Kuinka hän on tällaiseen pystynyt koko tämän ajan, on täysin käsittämätöntä!

Ei hän kuitenkaan täysin lannistunut ole, koska kuitenkin usein on sitten vaan tehnyt mitä on itse halunnut, sen kummemmin kyselemättä. Tämä on tietysti minua harmittanut, koska mieluusti olisin etukäteen jostain suuremmista kodin asioista varsinkin hänen kanssaan keskustellut, ja yhteisesti sopinut. Erimielisyyksiin hakenut kompromissia.

Jostain syystä tämä ei meillä sitten toiminut, minun innokas oman mielipiteen ajamiseni ilmeisesti jyräsi aina hänet, ei osannut sanoa vastaan, ja lopulta puhua ollenkaan. Hyvä siis että sai edes noin ilmaistua itseään.

Tuntuisi, että vaimo ei kestä ollenkaan arvostelua tai oman mielipiteensä kyseenalaistamista, vaan haavoittuu salaa verisesti. Tälaista onkin tapahtunut paljon, sillä olen aika kriittinen, ja helposti sanon jotain jos joku menee väärin, varsinkin useasti toistuvana.

Tästä ei ole päällepäin mitään näyttänyt muuta, kuin että on entistä enemmän kai sitten myötäillyt. Nyt loppuaikoina meni niin vaikeaksi tilanne, että alkoi kyselemään lupaa ihan kaikkeen. Sen jo huomasin minäkin, en ole moista ikinä vaatinut tai halunnut ja ihmettelin mitä tämä oikein nyt on. Hän esim kysyy, saako mennä suihkuun tai vessaan!

Noin muuten olen ilmeisesti vähätellyt hänen saavutuksiaan koulussa yms, koska en ole kehunut tarpeeksi ja tosiaan sanonut välillä että ei tarvitsisi korostaa niin paljon saavutuksiaan tapaamilleen ihmisille heti aluksi. Meillä päin semmoinen ei ole ollut vaan tapana. Liikaa negatiivista palautetta vs positiivista oli kommentti.

Kuulemma on minulle esine, hyödyke ja halveksittava ihminen. Näin hän on äänensävystäni ja kommenteistani päätellyt. Itsetunto vaimolla on täysin nollassa. Tasa-arvoiseksi ei minun kanssani ole itseään tuntenut, eikä voisi koskaan tunteakaan.

Toivottavasti nyt eroaminen piristää vaimoa sitten, jos olisin koko kevään tiennyt miten rikki onkaan, olisin osannut ottaa ihan toisen asenteen tähän 😭

Hän on niin hyvin peitellyt tuota semmoisen reippauden, pirteyden tai välinpitämättömyyden alle, jopa lohduttanut minua omassa erokriisissäni, etten huomannut. Kuten en myöskään koko aikana päässyt selville että häntä noin ahdistaa.

Näyttäisi ettemme tunteneet toisiamme kovinkaan hyvin, kommunikaatio ei toiminut ja tunnesidettäkään ei tainnut sitten pahemmin olla. Näytelmää vaan.

Erikoista on myös se, että vaimo on yleistänyt tämän arvostuksen puutteen ja kurjuuden koskemaan koko meidän entistä kotikaupunkiamme...minä olen sieltä kotoisin.

Kuulemma kaikki ihmiset olivat tylyjä, kaikki häntä vastaan, synnytyssairaalassa tehtiin asiat huonosti, häntä kohdeltiin väärin osasotolla ja epäiltiin psykoosista eikä päästetty minimiajassa pois.

Kaikki sukulaiseni ja kaverini olivat kuulemma sitä mieltä että vaimo on vain väliaikainen hoito parempaa odotellessa, semmoinen löytyisi helposti. Ja kukaan ei halunnut ystävystyä hänen kanssaan, vaan inhosivat vaimoa.

Ehkä normaalia näin erotessa, mutta vähän silti menee yli mielestäni.

Vaimolla ei todellakaan tuntuisi olevan hyvä olo, ja siksi(kin) hakee tätä eroa. On sanonut tässä nyt muutaman kerran jopa lapsen kuullen, että jos olisi tässä minun kanssani yhdessä vielä puolikin vuotta, hyppäisi sillalta.

Lisäksi hänellä on kohtauksia, joissa alkaa itkemään, on pala kurkussa eikä saa henkeä, kurkkua kuristaa ja lisäksi on kovasti peloissaan että tapan hänet. Nämä kun tulevat yleensä jos muistelee elämäänsä pienen lapsen kanssa kotona ilman sukulaisten apua, tai vaikkapa riitoja minun kanssani. Pelko siis kohdistuu sitten minuun.

Vaimo on täysin vakuuttunut, että eroaminen auttaa tähän, toivon todellakin niin. minkään ammattiavun piiriin en ole onnistunut häntä puhumaan, jo pariterapia oli kauhistus muusta puhumattakaan. Vaimo on kovasti huolissaan ollut aina, että tulee papereihin jotain merkintöjä. Synnytyksen jälkeen oli merkintä epäillystä psykoosista, ja se oli todella kova paikka. Sairaala huono, hoitajat ja muu henkilökunta ilkeitä kun tällaisen merkinnän tekivät.

Onko neuvoja mitä tallaisessa tilanteessa voisi tehdä? Minun on hyvin vaikea enää oikeastaan tehdäkään mitään, vaimo muuttaa pois ihan kohta. Onneksi on menossa vanhempiensa luo eikä jää kaksin pojan kanssa. Huolettaa että tilanne vaan jatkuu ja pahenee tulevaisuudessa.

😯🗯️

Tästä tulee mieleen minun ja avopuolisoni parisuhde. Tosi moni asia koskee meidän parisuhdetta. Minä pelkään miestäni. Tietyt ilmeet ja äänen korotukset tekevät helposti mieleni surulliseksi ja ahdistuneeksi (parisuhteen alussa muutaman kerran nyrkki oli noussu ylös miehellä). Yritän tehdä parhaani, että hänen ei tarvitsisi nostaa ääntään eli yritän toimia sen mukaan. Parisuhteen aikana aloitin masennuslääkkeiden syömisen. Koska asia ei ole korjaantunut niillä, niin saan kuulla että lääkitykseni ei ole kohdillaan ☹️ Vaivun välillä täydelliseen ahdistukseen, että en reagoi mihinkään, jolloin olen vaan ja itken. Silloin rintaa puristaa ihan älyttömästi.

Olemme käyneet parisuhdeterapiassa, mutta sekin jäi kun miehellä ei ole aikaa käydä. Olin ihanasti yllättynyt ensimmäisellä kerralla miten avoimesti mieheni kertoi asioita terapautille. Sain kuulla paljon asioita mitä hän ei ollut suoraan miulle kertonut. Mutta jälkeenpäin hän oli sanonut minulle, että tuollasella saata*** eukolla hän ei halua käydä.

Kaksi kertaa olen yrittänyt ottaa eroa. Ostin oman asunnonkin, että pääsisin eroon miehestä. Hän vaan jotenkin kiertyi uuteen asuntoon. Toisella kerralla pääsin vähäksi aikaa eroon miehestä ja elämäni tuntui valoisammalta. Mies lopetti alkoholin käytön ja rupesi lirkuttelemaan elämääni takaisin. Nyt ollaan oltu reilu vuosi kihloissa. Asuntoni on myynnissä ja tiedossa omakotitalo. Miulla ei ole elämässä mitään vaihtoehtoja kuin olla tässä parisuhteessa ja yrittää olla hyvä ja välttää kaikkia virheitä (esim. liiallisesta vietosta sukulaisteni kanssa)