Miten pääsen yli katkeruudesta ja annan anteeksi?
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 40 vuotta, 36 naimisissa. Riitojemme aiheet on useimmiten ollut
se, että minusta tuntuu että olen aina kantanut ns kokonaisvastuun kaikesta (lapsista, kotitöistä ym) ja mieheni tekee vain ne asiat, jotka häntä huvittavat. Nyt tuntuu, että olen saanut tarpeekseni tästä hotellin pidosta. Haluaisin myös että minua huomioitaisiin jotenkin, en tarkoita kalliita lahjoja tms, mutta edes kiitos silloin tällöin olisi mukava ja vaikkapa ehdotus että menisimme ulos syömään tms. Nyt kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja olen itse työtön, on minulla tietenkin aikaa tehdä kotityöt, mutta silti hän voisi jotenkin osallistua. Kateellisena kuuntelen toisia aviopareja kun he juttelevat tekevänsä yhdessä ruokaa, käyvänsä esim elokuvissa, me emme tee mitään yhdessä. Lisäksi mieheni on pettänyt minua, eka kerran n. 15 vuotta sitten ja viime vuonna hän tunnusti pettäneensä minua toisen kerran (saman naisen kanssa!) parisen vuotta. No, sen jälkeen ajattelin ensin että nyt riitti, mutta en ole saanut rohkeutta muuttaa elämääni eli tässä sitä nyt sitten kärvistelemme edelleen. Miehelläni on todella vaikeaa näyttää tunteitaan ja puhua niistä ja minä kun haluaisin niin puhua. No tällä hetkellä puhevälimme ovat täysin poikki, ainoastaan silloin kun lapset käyvät, pystymme puhumaan, muuten on todella hiljaista. Olen niin katkera ja vihainen hänelle, tuntuu että viimeiset 15 vuotta on ollut täydellistä näytelmää ja valehtelemista hänen puoleltaan. Mitään ”kunnon” syytä hän ei ole pettämiselleen sanonut, eikä pyytänyt kunnolla edes anteeksi. Minusta tuntuu että ainoa mikä häntä tässä harmittaa on että hän paljastui…En ole käynyt kenenkään ulkopuolisen kanssa juttelemassa, kunnallisiin palveluihin on pitkä jono ja yksityiset ovat kalliita. Olen lukenut toisten kirjoituksia ja uskottomuutta käsitteleviä kirjoja: neuvoksi annetaan että pitää antaa anteeksi itsensä takia ja yrittää unohtaa menneet, mutta en pysty siihen. Voiko joku neuvoa miten voin jättää menneet taakse, antaa anteeksi hänelle? Minusta tuntuu että olen hänelle kakkosvaihtoehto, taloudenhoitaja. Viime vuonna pettämisen selvittyä yritin tosissani antaa anteeksi ja ”aloittaa alusta”, mutta kun huomasin että hän ei mitenkään muuttanut omaa käytöstään (osallistunut kotihommiin tai ehdottanut yhteisiä juttuja) niin menin jotenkin ihan lukkoon. Ei suhdetta voi parantaa yksin, jos toiselta ei saa mitään vastakaikua. APUA
Sinun ei ole, minkään maailman pakko yirttää korjata teidän suhdettanne yksin.
Se on tehtävä yhdessä ja kummallakin on oltava halu yhteiseen hyvään elämään.
Muista, sinulla on oikeus omaan elämään, jos toisellakin on ja sinullakin on oikeus muuttaa oman elämäsi suuntaa. Pitää vain uskaltaa tehdä toisin kuin tottunut.
Pyysikö mies anteeksi pettämistään, ihan sydämestään vai vain ilmoitusluontoisesti, että halutessaan voi jatkaa seikkalujaan, kun entiset on saatu anteeeksi.
☺️ samaa, parasta vuosikertaa!
Kiitos kommenteistasi. Kysyit mieheni anteeksipyynnöstä, joo ei hän mielestäni täydestä sydämestään ole pyytänyt anteeksi tekemisiään, sanoinkin kerran hänelle että jos hän olisi vaikka itkenyt ja pyytänyt anteeksi niin olisin uskonut hänen olevan tosissaan. Hän vaan sanoi, että tällaista ei voi pyytää anteeksi, mutta olisi se kunnon pyyntö minua auttanut. Tiedän että meidän pitäisi todellakin - taas kerran - puhua asiat halki, mutta tällä hetkellä olen aivan lukossa enkä pysty puhumaan hänelle mitään. Olen vain vihainen hänelle koko ajan ja kaikki hänessä ärsyttää. Jotenkin tuntuu että olen vankilassa, en pysty lähtemään ja muuttaman elämääni, se on liian vaikeaa ja tuskallista. Mutta niin on tämäkin olotila. Puhutaan kulissiliitoista, no meidän liittomme on tällä hetkellä juuri sellainen. Mihin tämä päättyy? Mieheni ei pysty puhumaan tunteistaan eikä juuri tee aloitetta missään asiassa, eli tilanteemme jatkunee tällaisena kunnes minä teen jonkun ratkaisun. Olen tällä hetkellä työtön ja ajattelen koko ajan, että kunhan saan töitä taas (mikä tuntuu kyllä tämän ikäisellä olevan todella vaikeaa eli mahdotonta) niin lähden...mutta onko se vain itseni pettämistä en tiedä. Onhan meillä ollut hyviäkin aikoja, ja senkin vuoksi tuntuu niin vaikealta lopettaa tämä.
Se voi olla itsesi pettämistäkin.
Niiden harvojen hyvien päivien muistolla tai voimalla, minäkin koetin jaksaa, mutta kun se tuntui vain minun yritykseltäni pitää ne kutoslankusta naulatut kulissit pystyssä, niin lähdin.
Minulla ei ole mitään ammattiakaan, ei ensimmäistäkään hienoa titteliä, mutta kokemusta on takkiin kertynyt. Olin siinä talossa se mitättömyys, josta ei ollut mihinkään, aina joku muu oli parempi, joka asiassa. Se söi naista, uskoin itsekkin nälkään vähintään kuolevani, jos pois lähden. Mies ei vuosiin edes yrittänytkään, malliksikaan anteeksi pyytää tekojaan, hän piti niitä oikeutettuna, koska oli sattunut joskus niin mitättömän akan mukaansa ottamaan, ne oli siis minun omaa syytäni.
Tänä päivänä, tiedän paljon enemmän, ei se niin ollutkaan. Minut saatiin vain uskomaan, minun on tehtävä kaikkeni, että ansaitsen edes oikeuden olla olemassa.
Jos vertaa minua nyt ja silloin, on kuin kaksi eri ihmistä.