Hei Yönski🙂🌻

Ei sinun ole pakko sietää häntä, mikä estää sinua hakemasta avioeropaperit ja jätät avioeropaperit sisään sekä samalla käyt lääkärissä näyttämässä sinun mustelmat kehossa ja joku pysty todistamaan hänen huutamiset syyttämiset niin todistaja todistaa tarvittaessa mutta kuten sanoin, mene ihmeessä lääkärinpäivystykseen vaikka yöaikana mikäli asiat kotonasi alkaa kiehua liian kuumaksi ja omasi henkesi alkaa olla vaaraksi ja samalla käänny poliisin puolen jos hän alkaa käydä kotonasi kiinni koska silloin hän käryä het paikallaan.

Älä jää odottamaan mitään suurempa ei hän siitä muutu eikä parannu itsestään sinulla alkaa olla vaihtoehdot vähissään ja henkikin pihisee joten älä odota vain rupea tekemään jotakin sinun omaksi parhaaksi koska sitä ei koskaan tiedä mitä hänen kaltaisella saatta iskeä päähän ja silloin sinulla on hankalat oltavat.

Paljon voimia Sinulle. Uskon että jonakin päivänä sinulla alkaa uusi väkivallaton elämää ja silloin voit rauhassa keskustella eri ihmisten kanssa ilman epäilyksiää

Hei🙂🌻

Tosi vaikea tilanne ja tosi hyvin ymmärtän, että et uskalta sanoa hänelle, että haluat eroa. Olen itse suhteessa, missa on paljon henkista väkivlata (fyysisesti väkivaltainen mies on ollut vain seksissa) ja minulla on 4 kk ikäinen vauva. Olen samassa tialnteessa kuin sinä, että sisimmissän toivon että hän tapaasi jonkun muun niin pääsisin hänestä eroon. Se varmasti sattuis minulle pahasti, mutta olis selvä syy miksi ei enä voi jatkata tätä suhtetta. Nyt vain joka päivä mietin, että homenna jätän hänet - ja silla tavalla mietin joka päivää.

Minulla ei ole fyysista väkivalta, ehkkä jos olis, sitten olis se minulle syy, miksi menisin. Kyllä varmaan pelkaisin, että hän tappa minut tms. Mutta poliisilta saisit ehkkä lähestymiskielto pyytä? Oletko käynyt lääkärissä näytämässä mustelmia? Varmaan pitäis käydä jos hän viella on väkivaltainen, sitten sinulla on tulevsiuudessa lääkärin todistus olemassa. (varmuuden vuoksi).

Sun tilanne varmaan vain pahene ja ajan myötä ero muttu viella vaikeammaks. Terapia varmaan on avuksi, että pystyisit eromaan. uskoen että kaikki (ystävät, terapeutti, tukinet etc) on tueksi sinulle ja sinulle olemassa, että pysyisit sun päätösessä eikä menisit takaisiin kuin eroat.

Jaksua sinulle! 🙂👍

Hei Yonski.Voi että kun kuullostaa tutulta.Olen elänyt aivan samanlaisessa helvetissä ja mietin itsekkin miten päästä tilanteesta eroon.En vain voinut sanoa haluavani eroa koska pelkäsin mitä tapahtuu,kuolenko minä silloin vai mitä.Odotin ihan samanlailla josko hän haluaisi lähteä,mutt kuule turha toivo.Tälläisillä ihmisillä on tapana takertua ja imeä loputtomiin toinen.Itse uskalsin tehdä eron ja huomasin että kun napanuora on katkottu muuttui hän pikemminkin nöyräksi kuin väkivaltaiseksi.Tein eron mahdollisimman turvalllisissa oloissa ja en aijo enää siihen helvettiin palata.Sinun pitää itse miettiä mitä teet ja huomata että elämä on sinun itsesi käsissä.Älä anna sitä miehellesi joka ei sinua arvosta eikä kunnioita.Usko itseesi ja uskalla!Juttele samaa kokeneitten ihmisten kanssa ja tukeudu luottamiisi ihmisiin,jotka eivät tuomitse sinua missään päätöksessäsi,näin voit vapaasti tehdä oikeat päätökset.Elämä on kallis hukattavaksi.Toivon sinulle rakkautta ja onnea elämään.

yli kolme kuukautta on mennyt siitä kun viimeks kirjoitin tänne. Joka päivä sanon itelleni että en jaksa enää,haluan että tää loppuu. pitkään meni suhteellisen seesteisesti,kunnes viime viikonloppuna se taas kävi ja oli kauheinta mitä ikinä vielä.
heräsin yöllä siihen kun mieheni heräsi humalassa sohvalta ja ampaisi luokseni sänkyyn. siitä se alkoi. mieheni heitteli mua ympäri kämppää,löi ja potki kun makasin maassa. uhkas tappaa mut ja itsensä. repi vaatteet päältä ja kuristi. ihan hullua siis..
mielessä pyöri vaan ajatus että soittaispa naapurit poliisit,ite en sitä voinu tehdä. poliiseja ei näkyny. kun tilanne rauhoittui, mieheni säikähti itsekin ja alkoi pyydellä anteeksi ja itki.jotenkin mua se säälittää,en ymmärrä miks vaikka se käyttäytyi niin rumasti mua kohtaan. joka paikka oli kipeänä hyvä että pystyin liikkumaan. öiseen aikaan en voi lähteä sairaalaan päivystykseen sillä olen siellä itse töissä. joka kerta näistä ruhjeista oon parantunu,enkä oo tarvinnu vielä lääkäriä.
Nyt olen sanonut miehelleni viimeisen pisteen tulleen.toivottavasti pääsen täältä ehjin nahoin pois lopullisesti. toivon että voin pian kirjoittaa tänne päässeeni eroon tästä kaikesta.☹️

Hei, täältä löytyy sympatiaa tilanteeseesi. Itse elin suhteessa jossa henkistä ja fyysistä väkivaltaa oli kuudesta vuodesta noin neljä. Ja kuten yleensä, väkivalta vain paheni. Lopulta tilanne meni siihen että mustasukkaisuuspuuskassa mies pahoinpiteli niin että asiasta tulee oikeusjuttu. Syytteenä myös raiskaus.

Oma tilanteeni ratkesi niin että lähdin pois. Pakkasin vähän kamoja ja otin kissat kainaloon ja lähdin sukulaisten luo. En pitänyt mieheen mitään yhteyttä viikkoihin, vasta nyt pitää alkaa järjestää käytännön asioita yhteisen asunnon myymisen suhteen jne. Kaikki sanoivat että asiat kyllä hoituvat ja yritin siihen uskoa. Ja pikku hiljaa uskonkin nyt kun olen päässyt siitä ihmisestä kauas pois. Ei ollut lähteminen helppoa, luopuminen kaikista vaikeinta. Luopuminen yhteisestä kodista, tulevaisuudesta. Nyt kun aikaa on mennyt tajuan selkeästi että se oli vain materiaa ja ajatukset tulevaisuudesta pelkkiä unelmia. Ajatukset toisen muuttumisesta, väkivallan loppumisesta. En minä sitä pysty toisen puolesta lopettamaan. Ja terapiaan ei mies ollut halukas lähtemään, eikä sekään mitään loppumisen tae ole. Nyt olen onnellinen ettei lähtenyt, kituisin kieroutuneessa suhteessa edelleen. Rakkaus on hakattu kuoliaaksi.

Nyt ongelmani on lähinnä melko suureksi paisunut katkeruus, viha, raivo. Tapahtuneita ja miestä kohtaan. Elämän epäreiluus ahdistaa ja aika ajoin syytän itseäni. Koitan ajatella että mikään mitä olisin tehnyt tai jättänyt tekemättä tai sanonut ei silti oikeuta vuosia kestäneeseen potkimiseen, repimiseen, hakkaamiseen, haukkumiseen, pilkkaamiseen. Olen miettinyt paljon sitä että miksi omat rajani ovat tuleet vastaan vasta nyt. Osa naisista pystyy siihen että rajana on yksikin kerta. Luulin että niin oli itsellänikin kunnes kertoja alkoi olla kymmeniä. Ja tämä viimeinen kerta, kun kasvoni hakattiin muodottomiksi, verta valui korvista ja suusta, kun luulin että kuolen siihen paikkaan, oli vasta rajani. Onneksi sentään edes se. Uskon todella että seuraavasta kerrasta olisi ollut henki pois koska teräaseilla uhkaaminenkin oli jo kuvassa.

Itse sain tukea ystäviltä, perheeltä kun aloin puhua asiasta. Tukea sain myös täältä tukinetistä tukihenkilön kautta. Parhaiten täysin ulkopuolinen sai ymmärtämään ettei suhteessa jossa elin, ollut mitään normaalia.

Suurimmat sirpaleet ovat ehdottomasti säpäleiksi hakattu itsetuntoni. Rippeet jotka ovat jäljellä tulevat välillä esiin ja tunnistan itseni taas. Toisinaan on päiviä jolloin olen kasaan liimailtu tyhjä lasivaasi joka särkyy uudestaan pienestäkin kritiikistä. Ajan kanssa se varmaan paranee. Tällä hetkellä oloani helpottaa uusi rakkaus. En etsinyt miestä mutta se yllättäen elämääni tupsahti ja koska olimme tuttuja entuudestaan oli helpompi olla rehellinen ja kertoa kaikki hänelle. Päätin olla rehellinen, jos juoksee karkuun ja ajattelee että nämä ovat liian rankkoja juttuja, en haluisikaan nähdä vaivaa suhteen eteen. Mies kuitenkin totesi että ovathan asiat rankkoja mutta olen sen arvoinen. Ehkä hänen kauttaan rakkaus itseänikin kohtaan kohenee.

Itselläni on edessä vielä oikeudenkäynti, ehkä sen jälkeen alkaa todellinen paraneminen.

Voimia kaikille samoja kokeneille.

Rakas hyvä ihminen Yonski!
Juuri tänään, ei huomenna vaan tänään, ota mukaasi se mitä välttämättä tarvitset. Laita avaimet pöydälle, avaa ovi ja lähde. Teillä ei vielä ole lasta joka sitoisi sinut häneen ikuisiksi ajoiksi, juuri siksi voit lähteä vapaana kuin taivaanlintu. Mene turvakotiin tai mihin tahansa jossa olet hänen tavoittamattomissaan. Lähde vaikka toiselle paikkakunnalle, hae apua niin paljon kun sielusi sietää ja tarvitsee!! Älä pelkää enää pätkääkään, ota elämäsi ja mene ennen kuin hän vie sen. Usko, että elämä kantaa. Että kaikki tulee muuttumaan ja sinusta tulee onnellinen ja vapaa. Antaa palaa, this is your lucky day!! Pidän sinulle peukkuja ja tiedän että pärjäät.🙂👍

Voisinpa halata sinua.Turvakodin kautta pääset eroon.Aikailu ei auta.Ota askel ja sieltä saat kaiken avun.Kysy neuvoa ensi- ja turvakotien liitosta tai suoraan soskusta.He auttavat sinua kaikessa miten pääset turvallisesti pois. Se pitää tehdä salassa ja pian.Olen itse auttanut muutamaan äitiä.Heitä ensin pelotti, mutta nyt ovat onnellisia uudessa elämässsään uuden ihanan ja rakastavan miehen kanssa.Tsemppiä sulle!Pidä itsestäsi hyvää huolta!🙂👍

hei taas,
kuukausia on vierähtänyt ja kaikki muuttunut. Otin jä lähdin noin 2,5kk sitten. Muutin omaan asuntoon ja jätin mieheni kuin nallin kalliolle. Oloni on onnellisempi,rennompi ja turvallisempi kuin koskaan. En ole vuosiin nukkunut yhtä hyvin,ilman että tarvitsisi pelätä jonkun yhtäkkiä herättävän.
Kuitenkin tunnen ajoittain syyllisyyttä lähtemisestäni. Olemme jonkin verran tekemisissä puhelimitse, en tiedä pitäisikö sekin vain lopettaa. Mieheni asiat menevät koko ajan alaspäin ja minä kannan huolta hänen pärjäämisestä. Totuin siihen että kaikki menneet vuodet jotka olimme yhdessä holhosin ja huolehdin hänestä. Hän yrittää edelleen manipuloida minua ja syyllistää. En voi kertoa hänelle totuutta tämän hetkisestä elämästäni ja menoistani, sillä pelkään. Hän on uhannut pilata elämäni ja saada mut kärsimään,niinkuin olen hänelle tehnyt. Tiedän kuitenkin olevani tällä hetkellä turvassa. mutta miten ihmeessä pääsen tästä syyllisyydestä ja huolesta eroon. onko aivan sairasta kantaa huolta ihmisestä joka vuosia satutti?

Irti on vain päästettävä - ei hänen elämänsä ole sinun vastuullaasi. Taitaisi olla parempi lopettaa koko yhteydenpito?🙂🌻

Yonski,

minullekin on tuttua kantaa huolta ihmisestä, joka aina vain aiheuttaa pahaa mieltä (päihteiden käytöllään). Onhan se kai jossain määrin normaalia olla huolissaan ja välittää, kun toisella ihmisellä menee huonosti. Mutta syyllisyyden kantaminen on väärin itseä kohtaan, ellei nyt ihan konkreettisesti ja tarkoituksella ole mennyt tekemään toiselle pahaa.
En siis itsekään ole päässyt tuosta liiallisesta välittämisestä, mutta aina silloin tällöin onnistun antamaan itselleni rauhan. Se onnistuu järkeilemällä niin, että niin kauan kun roikun kiinni ja annan käyttää itseäni hyväksi (pitämällä yhteyttä, ottamalla syyllisyyden toisen tekemisistä jne.), ei toinen ajaudu lopulliseen umpikujaan itsensä kanssa - eli ei siis joudu kohtaamaan ongelmaansa pakon edessä. Joten: niin kauan kuin annan käyttää itseäni hyväksi, vain pitkitän toisen paranemisprosessin alkamista. Niin kauan kun yritän kantaa, hänen ei tarvitse opetella kävelemään itse. Enkä minä edes jaksa kantaa kuitenkaan!
Joissain tilanteissa hylkääminen vain on parempi vaihtoehto, myös toisen kannalta, kun tarpeeksi pitkälle ajattelee. Oma päätökseni ei ole vielä kovin pitkälle riittänyt, valitettavasti ☹️

Olet tehnyt oikean ratkaisun, kun olet lähtenyt ja jättänyt miehesi. Olen tahollani kokenut samanmoisen helvetin aikanani. Olin 19v kun suhde alkoi ja reilun 4 vuotta jaksoin sitä.

Suhteessa oli niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. En vain saanut lähdettyä, mikähän siinä on että halusi vain jatkaa, vaikka se ihminen hakkasi minut milloin mistäkin syystä.

Minun lähtöni oli hyvin nopea ja radikaali,sitten kun sen tein. Vaihdoin paikkakuntaa. Se oli ainut vaihtoehto päästä irti kokonaan. Vaihdoin puhelinnumeroni ja aloitin uuden elämän muualla. Sen verran julma olin,etten tuntenut minkäänlaista syyllisyyttä, vaikka tiesin miehellä olevan alkoholiongelma.

Nyt vuosien jälkeen,olen siis nyt jo hiukan päälle kolmenkymmenen, pystyn elämään pelkäämättä yöllisiä sänkystä ylös repimisiä ja muita kohtauksia ja olen siitä onnellinen. Toki tämä raaka kokemus ensirakkauteni kanssa on jättänyt jälkensä ja ne ovat yksi syy nykyiseen masennukseenikin.mutta eivät ainoa. Eivät kaikki varmaan sairastu masennukseen,se nyt vain kohdallani oli kohtaloni.

Tsemppiä ja jaksamista sulle *halaus*. Varmasti pystyt voittamaan nämä syyllisyyden tunteet. Harmiksi en pysty kertomaan kokemuksia niistä. Voin kuitenkin kertoa,että ratkaisu on oikea ja jälkeenpäin pystyy elämään onnellisena. Pääasia. että olet nyt turvassa väkivallalta ja saat hyvän tukiverkoston jatkaa ettenpäin.

Kuitenkin tunnen ajoittain syyllisyyttä lähtemisestäni. Olemme jonkin verran tekemisissä puhelimitse, en tiedä pitäisikö sekin vain lopettaa. Mieheni asiat menevät koko ajan alaspäin ja minä kannan huolta hänen pärjäämisestä. Totuin siihen että kaikki menneet vuodet jotka olimme yhdessä holhosin ja huolehdin hänestä. Hän yrittää edelleen manipuloida minua ja syyllistää. En voi kertoa hänelle totuutta tämän hetkisestä elämästäni ja menoistani, sillä pelkään. Hän on uhannut pilata elämäni ja saada mut kärsimään,niinkuin olen hänelle tehnyt. Tiedän kuitenkin olevani tällä hetkellä turvassa. mutta miten ihmeessä pääsen tästä syyllisyydestä ja huolesta eroon. onko aivan sairasta kantaa huolta ihmisestä joka vuosia satutti?

Kerrot tarinaa vain omasta näkökulmastasi, ja vain sen mukaan, mitä olet kertonut, uskallan kommentoida. Olet liian hyvä, omatuntosi on tosi herkkä ja omat rajasi matalia. Hän yrittää päästä rajojesi yli käyttämällä hyväksi hyvyyttä sinussa tai pelotelemalla. Kehoitan asettamaan selkeämmät rajat: aina kun hän soittaa sinulle ja vetoaa sinun hyvään puoleesi, tunnista se kohta, jolla hän yrittää palauttaa sinut ja kumoa se tai hiljennä, rauhallisesti. Anna hänen ymmärtää selkeästi, että yrityksensä ovat turhia, muttei sillä, että sanot tai huudat sen lauseen, vaan kaikella sun käyttäytymiselläsi ja asenteillasi. Älä anna mitään toivoa yksinkään lausein. Miehesi vaikuttaa epävakaalta ja ongelmaiselta, joten pitää olla varovainen: ei syyllistä, ei huuda, ei nimittele tms vaan yrittää lähestyä häntä hänen omalla tasollaan herättämättä hänessä negatiivisia tunteita, yrittää saada hänet ymmärtämään, tavallaan kuin lasta(tuskin sen kanssa pystyy puhumaan kuin aikuisen kanssa)

Syyllisyys ja huoli ovat hyviä tunteita sinänsä, mutta ne voivat olla vihollisen aseita. Ne täytyy pystyä erottaan toisistaan ja tajuamaan, missä on kyse mistäkin. Tiedän, mistä puhun, koska itse olen taistellut tätä ongelmaa vastaan. Syyllisyyttä voi kokea sillä tavalla, jos kokee, että olisi oikein tehdä toisin, mutta ei tee/ole tehnyt. Jos osaa hyvin perustella sen, miksi se ei olisi oikein, pääsee luultavasti suurimmasta osasta syyllisyyttä eroon.

1,5 vuotta on kulunut ensimmäisestä viestistä ja onpa matka ollutkin hurja! Nyt kuitenkin voin onnellisesti ja ylpeänä todeta että tässä sitä ollaan,ehjänä ja ylipäässeenä.. Kiitos kaikille kommentoijille neuvoista ja tuesta!! Muistan päivät jolloin kaikki tuntui toivottomalta,nyt kuitenkin uskon ja tiedän että jokainen olemme itse vastuussa onnellisuudestamme ja sen saavuttamisessa. Itse olen onnellisempi nyt kuin koskaan, enkä hetkeäkään kadu tekojani ja päätöksiäni!! 🙂🌻