Kukaan ei toivo eroa, mutta me ei voida hoitaa toisia ehjiksi, meidän ei tarvitse, usein jos joku jää yksin se löytää siivet mitkä kuitenkin kantaa, oletko ajatellut vain asumus eroa?

Mun mies lähti ja jätti mut ja lapset silloin syy oli se ettei hän jaksanut elää oli masentunut tms. mutta luulen että kyseesä oli pettäminen josta hän ei halunut puhua.

Kuitenkin kun hän lähti itse aloin nousta ja jopa pukeutua kunnolla nähdä itseäkin tärkeänä, harmillista oli ettei mies päästänyt irti vaan edelleen roikkui minussa ja toisessa, myöhemmin sain kuulla että hänellä olisi rajatilahäiriö mutta itse voisin luokitella hälle narsismin ja joitain muita oireita..

Tajuan itse että jos mies nyt tulisi ja pyytäisi jatkamaan en kykeninisi vaikka kaipaisin mutta en haluan olla se sama nainen joka alistui ja oli hallittavissa hyvinki eri tavoilla, miehen täytyisi muuttua, kuten minunkin.
Mieti mitä muuttuisi jos mies ei olisi siinä , mikä vähenisi/enenisi kuinka lapset jaksaisi?, sinullakin on lupa kunnioittaa itsesi näköistä elämää.Lapset on myös osa sinua.Voimia sulle 🙂🌻

Kiitos Kreetta kommentistasi. Itseään pitäisi enemmän ajatella, se on totta. Toisaalta olen tätä saanut toteutettua, kun olen saanut itselleni liikuntaharrastuksia. Tilanne onkin se, että joko olen myöhään työssä, omassa harrastuksessani tai kuljettamassa jompaa kumpaa nuorimmaisistamme harrastukseen. Olen siis jo täyttänyt arjen mahdollisimman paljon niin, ettei tarvitsisi kotona olla. Tuon kanssa...
Mutta tässäkin sitten on koko ajan huono omatunto, aina kun en ole molempien nuorimmaisten kanssa vaan "jättänyt" heidät yhdessä tai vuoroin humalaisen isän huolehdittavaksi. Isä kun tulee töistä ja heidän hakenut (minä aina vien aamulla) niin istuu tietokoneelle ja sitten aukeaa ensimmäinen kalja. Kun itse olen sitten kotona, on menossa kuudes-seitsemäs jne... ja aina siis tuo 10-12 tölkkiä illassa menee. On niiiiin rasittavaa kuunnella joka päivä humalaisen jorinoita. Hän kun jotenkin ajattelee asian niin että kun hän ei (periaatteessa) ole aggressiivinen humalassa vaan "kiltti höpsö" niin saa olla humalassa koko ajan kotona ollessaan. Ikävät käytöspiirteet tulevat esiin jos ei jaksa ymmärtää hänen sarkastista huumoriaan tai muutoin vain on eri linjoilla asioissa. Kun nyt on viimeisen viiden vuoden aikana tullut lähipiirillemme selväksi hänen alkoholin käyttönsä, niin meillä on mennyt kaikki sukulais suhteet "poikki". Omia ystäviäni en tapaa juur lainkaan enää. Omaa sukuani tapaan harvakseltaan vuoden mittaan vaikka asumme suht lähekkäin.

Sairas tilanne, kaiken kaikkiaan, vaan ei varmaan mitenkään ainut laatuaan? Siksi niin kovasti toivoisin, että jos tämän joku vastaavassa tilanteessa ollut / oleva näkisi ja voisin vertaisviestiä saada. Sellaista vertaistukea tuntisin nyt tarvitsevani. Kun joku minulle kertoisi, että ei tuo tuosta tule muuksi muuttumaan (joka minun jo pitäisi ymmärtää) ja kertoisi, että miksi ei tule ja onko nähnyt tuollaisen persoonan muuttuva positiivisempaan suuntaan mahdollisesti eron jälkeen, niin saisin voimia ottaa sen ratkaisevan askeleen... Siihen asti nyt sitten vielä katson ja yritän vain jaksaa…

Kyllä kannustan sua lähtemään, vaikka pelottaakin. Elät nyt helvetissä, pahempaa ei voi olla.. eikä tulla.

Itse lähdin ihan yhtä pahasta jamasta. Hyppäsin oikeasti ulos perhehelvetistä ihan tyhjään ja tosi vähillä voimilla monen vuoden tuskan jälkeen, mutta hyppäsin kuitenkin. Ei ollut enää vaihtoehtoja. Mukana oli lapset, vähäinen omaisuus, epätietoisuus tulevaisuudesta, oma yritys ja sata eläintä.

Nyt voin sanoa, että kannatti tehdä se. Siitä on kohta vuosi. Hirveästi olen joutunut tekemään työtä, nielemään tuskaa ja kipua ja ihan väsymystäkin, mutta on ihanaa, että meillä täällä nykyään nauretaan ja hölmöillään iloisesti. Mitä ilmeisimmin pelko on pikku hiljaa jäänyt taakse. Saamme olla vapaaasti ja jännittämättä.

Rahattomuuskin on nyt nähty ja siitäkin selvitty. Käytännön ongelmat arjessa on saatu aina ratkaistua.

Mutta mitä kävi miehelle? Ryhdistäytyi viimein, ensin ryvettyään oikein kunnolla uhrin osassaan.. eli : kuinka ihmeessä pystyin jättämään niin hyvän miehen, HÄNET, ihan varmasti mulla oli valmiina uusi mies.. , ei pystynyt millään hyväksymään ajatusta, että lähdin ihan hänen takiaan enkä minkään uuden miehen.

Nyt tunnen, että pystyn elämään ilman häntä. Siitä paskavankilasta pääsee kyllä vapaaksi. Jos minä pystyin, pystyt sinäkin. Voimaa ja valoa, toivoa paremmasta tulevaisuudesta sinulle tämän tuutin täydeltä !!!!!

SeOnMa kirjoitti 24.4.2014 1:15

Kiitos Kreetta kommentistasi. Itseään pitäisi enemmän ajatella, se on totta. Toisaalta olen tätä saanut toteutettua, kun olen saanut itselleni liikuntaharrastuksia. Tilanne onkin se, että joko olen myöhään työssä, omassa harrastuksessani tai kuljettamassa jompaa kumpaa nuorimmaisistamme harrastukseen. Olen siis jo täyttänyt arjen mahdollisimman paljon niin, ettei tarvitsisi kotona olla. Tuon kanssa...
Mutta tässäkin sitten on koko ajan huono omatunto, aina kun en ole molempien nuorimmaisten kanssa vaan "jättänyt" heidät yhdessä tai vuoroin humalaisen isän huolehdittavaksi. Isä kun tulee töistä ja heidän hakenut (minä aina vien aamulla) niin istuu tietokoneelle ja sitten aukeaa ensimmäinen kalja. Kun itse olen sitten kotona, on menossa kuudes-seitsemäs jne... ja aina siis tuo 10-12 tölkkiä illassa menee. On niiiiin rasittavaa kuunnella joka päivä humalaisen jorinoita. Hän kun jotenkin ajattelee asian niin että kun hän ei (periaatteessa) ole aggressiivinen humalassa vaan "kiltti höpsö" niin saa olla humalassa koko ajan kotona ollessaan. Ikävät käytöspiirteet tulevat esiin jos ei jaksa ymmärtää hänen sarkastista huumoriaan tai muutoin vain on eri linjoilla asioissa. Kun nyt on viimeisen viiden vuoden aikana tullut lähipiirillemme selväksi hänen alkoholin käyttönsä, niin meillä on mennyt kaikki sukulais suhteet "poikki". Omia ystäviäni en tapaa juur lainkaan enää. Omaa sukuani tapaan harvakseltaan vuoden mittaan vaikka asumme suht lähekkäin.

Sairas tilanne, kaiken kaikkiaan, vaan ei varmaan mitenkään ainut laatuaan? Siksi niin kovasti toivoisin, että jos tämän joku vastaavassa tilanteessa ollut / oleva näkisi ja voisin vertaisviestiä saada. Sellaista vertaistukea tuntisin nyt tarvitsevani. Kun joku minulle kertoisi, että ei tuo tuosta tule muuksi muuttumaan (joka minun jo pitäisi ymmärtää) ja kertoisi, että miksi ei tule ja onko nähnyt tuollaisen persoonan muuttuva positiivisempaan suuntaan mahdollisesti eron jälkeen, niin saisin voimia ottaa sen ratkaisevan askeleen... Siihen asti nyt sitten vielä katson ja yritän vain jaksaa…

mää kanssa kannustan sua lähtemään, lasten kanssa ja edes väliaikaisesti yhtenä tai kahtena iltana tai yöksi sukulaisiin tai tuttaviin tai turvakotiin ihan vaan pois siitä kotiympyrästä, jos toinen osapuoli miinoittaa sen 10 oluella, nettiriippuvuudella ja naljailulla. On lupa haluta muuta ja hän ei halua muutosta, kun ei näe sitä kenenkään muun haluavan, eli sinun on tultava jollain tavalla näkyväksi omine toiveinesi ja tunteinesi, jos ei puhe auta, siis lähdettävä vaikka vähäksi aikaa pois. Silloin miehesi saattaa herätä hetkeksi tai sitten ei. Mutta itseään tai lapsiaan ei tarvitse kotihelvettiin tuomita, vaikkeii toinen vielä olisi näkyvämmin aggressiivinen. Pelkkä juominen riittää. Kysy neuvoa vaikka perheneuvolan tai jonkun puhelinpalvelusta, miten tässä kannattaisi edetä ja mitä mahdollisuuksia on. Näitä tilanteita on koko ajan enemmän kodeissa ja niistä puhutaan viranomaispiireissä ihan arkipäiväisesti ja usein. On hyvää vastuun ottamista itsestä ja lapsistaan ottaa asia puheeksi ja kysyä neuvoa. Siihen kannustan minäkin!🙂👍

Kiitos Kartastrofiina sekä Pöllöhuuhkaja kommenteistanne. Asiaa todella kirjoitatte, niin olette oikeassa. Koko ajan tässä seuraan, että löytyisikö meille lasten kanssa asuntoa, lähempänän heidän kouluaan. Jos sopivan löytäisin, niin lähtö olisi helpompaa. Asumme tällä hetkellä reilun 20 min bussimatkan pässä koululta ja se hieman rasittaa, kun kaverit eivät ole lähellä, kävelymatkain päässä. Jos asunto lähempää koulua löytyisi, olisivat nuorimmat siitä iloisia ja näin siis jotain hyvää ensi alkuun olisi eron keskellä. muutoin heille tulisi rankkaa olemaan. Sitä etsintää siis jatkaen, päivä kerrallaan eläen, yritän eteenpäin mennä. On kuin seisoihin kirkkaan sinisen taivaan alla, kauniissa aukeassa metsässä, jonne aurinko kyllä pääsee paistamaan, mutta minä olen astunut suon seisakkeeseen enkä pysty liikkumaan. En pääse pois, olen juuttunut, jos liikkua koitan niin syvemmälle vajoan... odotan vain "pelastajaa", "nosturia", joka minut nostaa suonseisakkeestä korkean kautta pois metsästä...

Moikka taas,

tutulta kuullostaa toi sun kuvauksesi... muistan, miten itse en toisinaan jaksanut muuta kuin itkeä itsekseni, että joku hakisi minut pois. Mutta oikeasti ei ole olemassa ketään, joka tulisi ja auttaisi pois pahasta. Onko sulla omaa perhettä, vanhempia tai sisaruksia, joille uskaltaisi puhua epätoivoisesta tilanteesta ihan rehellisesti ? Itselläni ei ollut ketään, mutta uskoisin, että olisin turvautunut heihin, jos olisin voinut.

Kuullostaa hyvältä toi sun tuntemuksesi, että lapsista olisi ehkä ihan mukavaakin asua lähempänä omia ympyröitään. Oikeesti lapset suhtautuukin kaikkeen suoraviivaisemmin kuin me aikuiset. Melkein voisi yrittää samaa asennetta,: tiedossa helpompaa elämää, eipä muuta kuin menoksi.

Sun miehesi pärjää kyllä. Kun joutuu tosi paikan eteen ja onkin ihan itekseen elettävä ihan oikeesti, voi joutua ryhdistäytymään. Ja tuleehan siinä eteen ihan oikeita asioita, omaisuuden ositus ja lasten tapaamiset vaikka. Ei voi olla enää juovuksissa aina. Maanantai tulee, ihan oikea avioero ja onkin hoidettava oma osuutensa, se ei onnistukaan siinä omassa tutussa, mukavassa ja harmittomassa pikkupierussa. Yhtäkkiä onkin oltava oikeesti ihan selvinpäin.

Meillä lapsen tapaaminen sovittiin niin, että lapsi ei mene isin luo vaan isi tulee lapsen luo, koska se on ainoa takuu siitä, että isi on selvänä ja haluu oikeesti olla lapsensa kanssa. Mutta vaikka sopimus oli myös isille ok, on tämän vuoden aikana käynyt vain yhden ainoan kerran täällä. Sanoo, että tulisi ja kaipaa kovasti, mutta jostain syystä se ajokortti on aina vaan kuivumassa...

Niin iloinen olen kuitenkin, ettei kukaan örise tänä vappuna kodissani laskuhumalassa tai uhoa noususellaisessa,.. meillä oli tänään ihan iloinen arki-ilta ja nyt pienin nukkuu koirat vieressään ja kohta kömmin itsekin samaan kasaan. Osaamme kaikki nyt arvostaa elämää, jota ei se entinen epämääräinen ahdistus ja pelko hallitse !!

Elämän ei tarvitse olla pelottavaa ja ahdistavaa. Onneksi itse uskalsin lähteä räpiköimään kohti uutta ja tuntematonta. Toivon sulle voimia samaan.

Hajoomis pisteessä ollaan.. Mies vko sitten to iltana sai kilarit, mietti taas menetettyä suhdetta poikaansa. Lähti saunavuorolta "ovet paukkuen" ja loppuilta mökötystä .. Illalla myöhään huomasin keittiön pöydällä olleen läppärini näytön hajonneen! Ja pe mies meni työpäivän jälkeen lääkäriin ja diagnoosi oli murtuma oikeassa kämmenessä... En koskaan saanut selitystä miten käsi loukkaantui ja läppärin hajoaminen "selittyi" kuumalla uunipellillä joka oli illalla epähuomiossa sen (ja sanomalehden) päälle laskettu.. Mä en osaa tehdä mitään..

Vielä kiitos Kartastrofiina sinulle viestistäsi. Kumpa tuon rohkeuden vain jostain saisin .. Mies on nyt taas niin "seesteinen", päivisin, mutta iltaisin taas sen tölkkisarjan jälkeen alkaa eri asteiset valitukset, oman itsensä vähättely, mutta nimenomaan huomionhakumielessä. Sitten välillä arvostellaan mun suku ja ei mitenkään mairittelevasti. Nuorimmaiset saavat välillä korviinsa kyllä sen sortin tekstiä että ei oikein ole vastuuntuntoisen aikuisen suusta .. Vastuunotto, siitähän tässä on myös kyse. Mies ei ota vastuuta mistään. Ja minun pitäisi ottaa vastuu kokonaisuudesta ja tavallaan sen teenkin mutta en taida olla itsekään riittävän vastuuntuntoinen kun annan lasteni kasvaa tässä ilmapiirissä.. Mutta pelkään myös että nuorimmat eivät ymmärtäisi ratkaisuani, koska he eivät ymmärrä tilannetta, isänsä olotilaa. Heille mies osaa antaa juuri oikeita sanoja ja tekoja, on "ostanut heidät puolelleen " .... Rintaa puristaa ...

Hei SeOnMa, vieläkö sama tilanne? Muistuttaa kovasti omaani, josta voit lukea otsikolla "miten erota persoonallisuushäiriöisestä".
On niin ikävää huomata että aika vain kuluu ja jatkuvasti olen samassa tilanteessa, samanlaisessa, jota hyvin edellä kuvaat. Odottamassa, että jokin ihme ja pelastus tulisi, tietäen koko ajan ja jatkuvasti tietoisemmin, että mitään pelastajaa ei tule, ei tule, jos en itse osaa pyytää. Ihmiset, läheisetkään, eivät puutu tilanteeseen koska näyttelemme aina normaalimpaa perhettä kuin olemme.
Esim. olen pian vuoden nukkunut eri huoneessa kuin mieheni, mutta aina kun ihmisiä tulee kylään, siivoan vuoteeni pois näkyvistä ja jos vieraat jäävät yöksi, nukun mieheni vieressä. Miksi? En tiedä itsekään.
Viime aikoina on kasvanut katkeruus ja pettymys omaan itseen ja siihen, että olen antanut tämän jatkua näin pitkään, ja nyt pelkään eroa siksikin, että sen jälkeen huomaisin kuinka helppoa ja ihanaa elämä onkaan, ja ymmärrys siitä, että jos olisin tehnyt sen esim. kymmenen vuotta sitten, miten paljon parempaa elämämme olisi voinut olla! Ja pelkään myös, että lapseni eivät anna anteeksi...

Hei 14tammikuu,
Kiitos viestistäsi. Tilanne sama ja valitettavasti ennallaan .. Tänään taas keskimääräistä ahdistavampaa ja siksi tänne taas kirjauduin ja myös viestisi näin. Musta tuntuu että tää meidän "idylli" tulee romahtamaan ehkä piankin. Toinen osapuoli on sitä mieltä että minä olen ollut outo viime aikoina. Itse hän kyttää ja vahtii ja epäilee ja ties mitä. Kyllähän se varmasti heijastuu tämä ahdistukseni ei kait sitä voi välttää. Ja silti yritän edelleen pitää kulisseja pystyssä. Romahtaisin ihan saman tien jos ei olisi noita kouluikäisiä tuossa. En tiedä miten saisin heidät ja heidän luottamuksensa pidettyä jos luovuttaisin. Pelkään myös että heidät "aivopestäisiin" vain toisen vanhemman näkökantaansa ja alkaisivat inhoamaan minua. Voi luoja! Sitäkin välillä huomaan iltaisin tekeväni, rukoilen, vaikka en niin uskonnollisen oloinen muutoin ole. Mutta jos vaikka sitä kautta tulisi apu...
Kun vain tilanne etenisi joskus hyvään lopputulokseen... Voimia myös sinulle!

Anteeksi visetiketjun aloittaja, mutta tunnen vihaa sinua kohtaan. Sinä olet terve aikuinen ja sinulta vaaditaan käyttäytymään sen mukaisesti. Miehesi sairastaa alkoholismia, eikä siksi kykene toimimaan järkevästi. Pelasta lapsesi ja näytä heille toiminnallasi, ettei perhehelvettiin tarvitse sitoutua.

Kirjoitan tässä sinulle kokemuksiani lapsen näkökulmasta. Olen itse perheestä, jossa mies (isäni) oli väkivaltainen. Väkivalta oli henkistä ja fyysistä: halveksintaa, alistamista, äkkinäisiä vihanpuuskia, lyömistä, piiskaamista, hakkaamista. Äitini ei koskaan uskaltanut ottaa avioeroa vaikka harkitsi sitä usein. Saimme koko perhe kärsiä isän harjoittamasta väkivallasta ja kurjasta kodin henkisestä ilmapiiristä. Minä, perheen lapsi, sain vakavan masennuksen ennen työikää ja koulutusta. Yritin itsemurhaa useaan kertaan. Suoritin korkeakouluopinnot vasta kolmekymppisenä toistuvan masennuksen vuoksi. Olen ollut hyvin katkera isälleni, mutta eteenkin täysipäiselle äidilleni joka olisi voinut pelastaa tilanteen.

Ole hyvä ja näytä lapsillesi toisenlainen aikuisen malli.

Kiitos pelakuu tästä viestistäsi.. Myös jotain tämänlaista kommenttia olen myös odottanut ja kaivannut. Että joku kertoisi juuri tuosta lapsen näkökulmasta aikuiseksi päästyään.. Isommat lapseni , etenkin vanhempi joka siis on jo muuttanut omilleen , "kannustavat" eroon..
Luin tämän viestisi jo tuolloin kesäkuussa ja itkin.. En pystynyt tuolloin edes vastaamaan..
Sitten taas siirryin ajattelemaan tulevaa kesää, miten ikävää nuorempien lasten loma tulisi olemaan, jos tässä lesälomalla olisi eroa alettu suorittaa.. Kesäloma pilalla.. Joten olen kestänyt kesän, on vietetty ihan siedettävät lomat, lapset ovat saaneet kokemuksia ja elämyksiä itselleen. Ja nyt taas arki jatkuu...
Asuntoa koko ajan katselen ja toivon, että jos se hyvä, oikea sijainti, hinta jne kohdalle tulisi, saisin itseni toimimaan..
Ajatukseni ovat jo välillä joulussa, että sinne asti en tätä tilannettamme kestä.. Vanhin lapsista ei olisi kanssamme samassa joulupöydässä koska hän ei ehkä koskaan tule keskustelemaan isänsä kanssa..
Koitan siis jaksaa ja saada oikean lopputuloksen vielä aikaan...
Häpeän jo itseäni tässä ..