Miten olette toipuneet persoonallisuushäiriöstä?
Pelkään olevani jonkin sortin narsisti. Siskoni ja yksi ystäväni ovat vihjanneet tästä, mutta aluksi vain loukkaannuin tapani mukaan. En muutenkaan osaa ollenkaan käsitellä itseeni kohdistuvaa kritiikkiä. Siksi haluan heti eroon niistä tilanteista, joissa voisin paljastua tyhmäksi tai huonoksi. Luovutan ”kilpailutilanteissa” nopeasti. Minun pitää onnistua kaikessa tosi hyvin tai muuten luovutan, kun en kestä huonouteni esiintuloa. Olen vaihtanut työpaikkaa, jos olen saanut kritiikkiä tai hävinnyt kilpailussa. Oikeasti kysymyksessä ei edes ole ollut kilpailu, vaan minun sairas pakkoni onnistua aina parhaiten ja olla (pomon) suosiossa.
Monet ihmiset eivät pidä minusta. Se tuntuu hirveältä. En oikeasti tajua sitäkään, miksi kaikkien muka pitäisi pitää minusta, mutta kuitenkaan en tahdo kestää sitä, ettei pidetä. Luulen, että minusta ei tykätä, koska olen ollut liian tällätty (meikit, hiukset, kauniit vaatteet huonon itsetunnon paikkaamiseen) ja muutenkin keinotekoinen. Olen myös ollut todella itsekäs, esim. asettanut oman urani lasteni ja mieheni asioiden edelle. Pelkään, etten edes osaa välittää muista ihmisistä oikeasti. Nyt olen alkanut yrittää keskittyä esim. lasteni kouluasioihin ja toivoisin jaksavani olla pitkäjänteinen. Pitkäjänteisyyttä minulla on riittänyt tähän asti vain oman itseni ”rakentamiseen”, varsinkin työn alueella.
Nyt todellinen tilani kirkastui minulle, ja se on järkyttävää. Kadun itsekeskeistä käyttäytymistäni. Olen sairas sioitä, miten olen elänyt. Haluaisin muuttua, mutta pelkään mm., että en osaa olla aito. Tunteitani en nimittäin paljasta muille tai sitten olen jotenkin hysteerisen liioiteltu, niin että se näyttää teennäiseltä.
Pelkään, että olen joku piilonarsisti, kun olen aina tuntenut, että itsetuntoni on surkea ja olen koko elämäni hävennyt itseäni ja jännittänyt muita, parempia ihmisiä. En siis ole esiintynyt röyhkeänä, tmv. enkä muuten koskaan pitänyt muita tyhminä. Olen vain elänyt itsekkäästi, piittaamattomasti. En niin välitä rakentaa kategorioita, mutta persoonallisuushäiriöstä varmaan on kohdallani kyse.
Tajuan, että häiriintymiseni johtuu lapsuudestani ja perhesuhteistani. Suvussani on paljon muista piittaamattomia ihmisiä. Haluaisin oikeasti muuttua, mutta ainakaan en uskalla mennä terapiaan, mm. koska pelkään, että kukaan terapeuttikaan ei kestäisi minua vaan pitäisi rasittavana tai vastenmielisenä tai vähintäin epäkiinnostavana. En oikeasti tajua, miksi minun pitäisi olla niin kiinnostava, mutta kuitenkaan en meinaa kestää sitä, etten ole.
On hirveätä tajuta itsestään näin raadollisia asioita. Jos joku on kokenut vastaavaa tai miten on alkanut parantua, niin olisi hieno kuulla siitä.
Mene ihmeessä terapeutille. En usko kirjoituksesi perusteella, että olisit narsisti. Tunnen muutamia narsisteja ja he eivät ole samanlaisia kuin sinä. E tosin usko, että persoonallisuushäiriö paranisi, mutta sen kanssa oppii elämään. Voimia sinulle jatkaa...
Oman kokemukseni mukaan persoonallisuushäiriön mahdollisuuden tiedostaminen on jo puoli voittoa. Se, että kykenee tarkastelemaan itseään ja käytöstään kriittisesti ja haluaa ei-toivottujen käyttäytymis- ja ajattelumallien muuttuvan, tekee muutoksen ja toipumisen mahdolliseksi. Aivan korvaamaton apu löytyy yleensä terapiasta. Psykiatrit ovat nykyään pääosin sitä mieltä, että persoonallisuushäiriöstä voi todellakin toipua, jos on valmis terapiatyöskentelyyn. Persoonallisuushäiriödiagnoosi ei ole enää ikuinen leima otsaan. Nuorina aikuisina epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin saaneista merkittävällä osalla epävakaan diagnostiset kriteerit eivät enää täyttyneet yli 40-vuotiaana.
Itselläni diagnosoitiin vajaa vuosi sitten epävakaan persoonallisuushäiriön rajatilamuoto. Olin jo jonkin aikaa pohtinut tämän diagnoosin mahdollisuutta, mutta ensimmäisen psykiatrini mielestä minulla ei ollut tarpeeksi diagnoosiin oikeuttavia oireita (tai ainakaan ne eivät olleet tarpeeksi "rankkoja", tms.). Onneksi minulla oli mahdollisuus pyytää toista mielipidettä, ja toinen psykiatri olikin sitä mieltä, että olen melko lailla oppikirjaesimerkki rajatilaisesta ihmisestä. Oireita oli ollut jo kymmenisen vuotta ainakin.
Tunteiden kanssa on vaikeaa, elämä on yhtä ikuista vuoristorataa ja milloin mistäkin ärsykkeestä tai ilman ärsykettä mielialat voivat heitellä jopa useita kertoja tunnissa. Se on uskomattoman raskasta, mutta terapiassa olen oppinut rauhoittelemaan itseäni pahoissa mielentiloissa. Tärkeintä on ollut oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja olemaan itselleni armollinen. Käyn terapiassa kerran viikossa, kriisiaikoina ja muutoin tarvittaessa kaksi kertaa viikossa.
Olen kärsinyt melko vaikeasta hylkäämisen pelosta, mihin terapia on myös auttanut ainakin vähän. Terapia on auttanut myös muiden oireiden tunnistamiseen, tiedostamiseen ja hoitamiseen.
Loppujen lopuksi se mikä ratkaisee on halu toipua ja päästä persoonallisuushäiriön niskan päälle, vaikka se olisikin vaikeaa ja tietyissä tilanteissa mahdotonta. Toinen tärkeä asia on tuo armollisuus itseä kohtaan - ei pidä vaatia itseltään liikoja. Jos herään aamulla ja tiedän, että tänään on itkuahdistuspäivä, uskallan ja ymmärrän perua menojani ja vaikka istua tv:n ääressä iltaan saakka jos siltä tuntuu. Itsensä pakottaminen on pahinta, ja omalla kohdallani se johtaa paljon pitkäkestoisempiin ja hajottavampiin ahdistustiloihin. Kun kuuntelen itseäni, tunnevyöryt ja ahdistukset menevät paljon helpommin ohi.
Kannattaa selvittää mahdollisuutta käydä terapiassa ja ylipäätään etsiä itselle sopiva terapeutti. Olen sitä mieltä, että kaikkien ihmisten kannattaisi jossain vaiheessa elämäänsä käydä terapiassa. Itsestään voi oppia niin paljon. 🙂