Itse olen nainen ja avioliitossa, jossa miehellä salasuhde. Kun suhde paljatui oli keskustelun paikka ja sanoin, jos suhde jatkuu meidän suhde loppuu..
No, nyt on tullut ilmi, että suhde jatkui entistä salaisempana vaan.
Nyt sitten sanoin miehelle haluan eron ja hänen silmänsä aukesivat. Hän ei olisi ikinä uskonut, että minä pystyisin ottaamaan eron.
Nyt teillä on keskustelun paikka ja pelisääntöjen luominen, jos toinen ei niitä noudata niin silloin on tuo harkinnan paikka eli erotakko vai ei.
Mikäli pettäminen on ollut jokin yhden illan juttu jossakin en laittaisi sille niin isoa paino arvoa, kuin taas sille jos tämä pettäminen on ollut systemaattista eli on ollut salasuhde, koska siinä on mukana sekä henkinen että fyysinen pettäminen.
Toki aina petetty osapuoli kokee tulleensa loukatuksi, mutta asiasta ylipääseminen on paljon pettäjästä kiinni. Katuuko hän tekoaan, Kertooko sinulle kun kysyt asiasta...

Hei Jarppa!
Kerron tässä oman tarinani, joka on jo 15 vuoden takaa. Olin silloin kahden pienen lapsen äiti. Työtä oli paljon, paljon tavoitteita, elämä hektistä. Meillä oli maatila, jonka töihin osallistuin aktiivisesti ja lisäksi palasin hoitovapaalta myös omaan, kodin ulkopuoliseen työhöni. Kaiken tämän keskellä "ajauduin" puolen vuoden suhteeseen työpaikalla tapaamani miehen kanssa.

Ei kuulosta kovin järkevältä, eikä siinä järjen hiventä ollutkaan. Käytin tarkoituksella sanaa "ajautua", koska suhteella ei tainut olla ihastuksen tai puhumattakaan rakkauden kanssa mitään tekemistä. Se oli ihastumista ihastumisen tunteeseen. Kohteena olisi voinut olla vaikka aidan seiväs. Olen ollut luonteeltani kiltti, toisten miellyttämiseen taipuvainen. Olin luultavasti ajautunut umpikujaan elämässäni: olin uupunut tekemiseen ja miellyttämiseen, kaipasin jotain uutta.

Tämä kuulostaa selittelyltä ja sitähän se onkin. Elämän ongelmiin olisi pitänyt keksiä parempi ratkaisu. Tällä viisaudella, mikä minulla nykyisin on, teko tuntuu todella typerältä. Suhde tuli ilmi tai ehkä epätoivoissani annoin sille ilmitulon mahdollisuuden. Teko muutti elämässämme kaiken. Elämää käsitellään yhä edelleen ennen ja jälkeen suhteen, ainakin noin kuvainnollisesti.

Yhteinen päätös heti oli kuitenkin jatkaa avioliittoa, eroa ei edes harkittu. Kiitos mieheni, joka on jalat maassa olevaa tyyppiä, ei taatusti hylkää perhettään. Tätä kirjoittaessani vieläkin nousevat kyyneleet silmiini...Perheneuvonnassa ja pariterapiassa käytiin vuosia sekä yhdessä että erikseen. Tilanne oli välillä aivan kamala, jos olisi ollut helpompi erota, varmasti olisimme jo eronneet. Oli riitoja ja eripuraa, ahdistusta, unettomuutta jne. Mies sairastui myös masennukseen, hänelle oli tällaisen menetyksen käsittely liian kovaa. Itse siinä rinnalla kitkutellessani, aloin myös potea masennusta ja jouduin aloittamaan mielialalääkityksen.

Kaiken tämän keskellä työt, lapset, sukulaiset, ystävät jne. pyörivät kuitenkin kuten ennenkin. Kulissit säilytettiin, sen verran toimintakykyä oli jäljellä. En tiedä miten tämä on vaikuttanut lapsiin, heille kerrottiin asiasta äärimmäisen vähän. Jälkeenpäin ajatellen, olisi pitänyt enemmän keskustella, mutta elämä oli yhtä hengissä selviämisen taistelua. Aikuisiksi ovat kuitenkin kasvaneet ja vaikuttavat ainakin vielä tasapainoisilta.

Lähes kymmenen vuoden ajan pettämiseni vedettiin esiin aina riitojen yhteydessä, se kummitteli aina nurkan takana. Ja koska olen miellyttäjä, ajattelin aina, että korjaan tilanteen, koska olen tämän aiheuttanutkin. Terapian ansiosta toki ymmärrän, että osansa on miehellänikin. Omat traumansa on myös hänellä, koska ei mitenkään ole tahtonut pystyä rakentamaan uutta elämää pettämisen jälkeen.

Tällä hetkellä olemme edelleen naimisissa, luultavasti odotellaan yhteisiä lapsenlapsia. Elämä rauhottunut, aviokriisi jäänyt taustalle. Unelmoin yhä vanhenemisesta yhdessä, kaipaan romantiikkaa, joka ei oiken tahdo kukkia....Kun katson kumppaniani, tiedän, että hän on elämäni mies. Yhä edelleen näen hänet komeana ja puoleensavetävänä. Elämä yhdessä ei ole vain ollut helppoa, mutta ei olisi ollut helppoa erotakaan. Olen tullut tulokseen, että tämä on kuitenkin MINUN elämäni ja se on aivan hyvä ja arvokas tällaisenaan, kaikkine iloineen ja kärsimyksineenkin.

Tämä tarina on kerrottu hyvin subjektiivisesti....mieheni tai esim. terapeutin kertomana se voisi olla toisenlainen. Toivon, että sinä tai joku muu samassa tilanteessa ollut, voisi ammentaa voimaa tästä. Enkä tarkoita siunkaan sitä, että yhdessä pysyminen olisi ainoa oikea ratkaisu.

Kesäisin miettein.......

Näin otsikkosi ja en voi olla kommentoimatta. Jotenkin sairaalla tavalla on terapeuttista huomata, että on muitakin tämän tuskan kanssa. Netti on pullollaan keskustelua ja räikeitä otsikoita, kun mies aina pettää.

Olen 3 pienen lapsen isä ja olen noin viikko sitten saanut tietää, että vaimollani on ollut 2 kuukautta suhde jonkun opiskelijan kanssa. Olin jo asiaa epäillyt ja merkit olivat selvät, mutta silti luotin vaimooni. Ei tätä oikein voi sanoiksi pukea, mitä tuntee. Olen täysin sekaisin ja pettynyt. Olemme olleet yli kymmenen vuotta yhdessä, eikä avioliitto viimeaikoina ole mitään ruusuista ollut. Mutta ei minulla ollut aikomustakaan lähteä hakemaan parannusta tähän mistään ulkopuolisesta seikkailusta. Jokainen parisuhteessa olevan ja pienten lasten vanhempana tietää ettei se aina mitään juhlaa ole. Joten ymmärrän kyllä, että varmasti saa huomiota tuolla baareissa, kun ei ole lapsia jaloissa roikkumassa. Vaimoni on hyvin kaunis nainen ja hänellä ei tälläiseen suhteeseen ajaumiseen vaatinut paljoakaan eforttia.

Tämä onkin jotain pahaa unta josta ei herää. Ja en voi uskoa tätä todeksi. Yhden illan seikkailun voisin antaa anteeksi, mutta en tälläistä 2kk juttua. Olin hyvin masentunut tämän 2kk ajan koska tunsin miten henkisesti olin vaimoni menettänyt. Vaimoni on tapahtuneestä äärimmäisen pahoillaan ja rukoilee minua yrittämään. Olemme puhuneet paljon ja itkeneet ja olleet täysin avoimia kaikista asioista. Parisuhde perustuu luottamukseen, miten toiseen voi enää luottaa?

Nyt minusta tuntuu, että peruskallioni on romahtanut. Voiko näistä haavoista ikinä parantua? Tai haalistuvatko ne? Kertokaa joku ketä on pettämisestä huolimatta jatkanut...😯🗯️

Kanssani 12 vuotta elänyt avovaimoni jätti minut tänä keväänä. Hänellä on uusi suhde työkaverinsa kanssa, johon kuulemma ihastunut jo viime vuoden puolella.
Suhteesta sain tietää vasta viime viikolla, vaikka puolivillaisia epäilyksiä minullakin oli ollut, eiköhän ihan kaikilla joskus.

Olisin pettämisen todistettavasti tapahduttua suhteen aikana erittäin todennäköisesti ollut kyvytön jatkamaan suhdettamme
Minunkin tapauksessa yhteinen lapsi ja uudet asumisjärjestelyt ja vanhemmuuden roolitukset ovat eroa hankaloittavia asioita.

Omakin oloni on hirveä vaikka todistettua pettämistä suhteemme aikana ole tapahtunutkaan. Jätetyksi tuleminen ja sinulle rakkaan ihmisen jonka muka täysin tunsit lähteminen toisen matkaan on tarpeeksi kamalaa.

Läheisen tai ammatti-ihmisen kanssa puhuminen voi auttaa.

Voi olla että tämä vertaistuki voi myös auttaa kestämään ja jaksamaan. Siksi tänne itse tänään rekisteröidyin että voi jakaa kokemuksia ja saada ja antaa neuvoja mikäli mahdollista.