Miten lähteä, kun ei jaksa?!
😯🗯️ Olen kertonut itsestäni jo muissakin viestiketjuissa, yhdessä melko kattavastikin, mutta haluan nyt aloittaa kokonaan uuden ketjun. Olen niin väsynyt, kyllästynyt, tympääntynyt ja suuttunut parisuhteeseeni, että etsin vain keinoja lähteä siitä pois. Parisuhteeni on melko pitkäaikainen, sillä aloimme seurustella ensimmäistä kertaa jo 16-vuotiaina (olen nyt 23 vuotta). Silloin suhteemme kesti vuoden ja yhdeksän kuukautta ollen hankala alusta asti. Tietysti meillä oli alkuun mukavaa yhdessä, valvoimme öitä ja puhuimme kaikesta mahdollisesta. Meillä ei kuitenkaan ole koskaan ollut yhteisiä harrastuksia tai edes kiinnostuksen kohteita. Tuolloin suhteemme loppui siihen, että petin miestäni. En osaa edelleenkään selittää sitä muuten kuin keinona päästä pois pelkäksi pakonomaiseksi tottumukseksi muodostuneesta suhteesta. Kotona meni tuolloin todella huonosti, sillä alkoholisti-isäni oli taas hieman pitemmän tauon jälkeen jatkanut juomistaan. Itselläni taas riitti hommia lukion ja väliaikaisen työn kanssa. En todellakaan kaivannut lisäksi takkuavaa parisuhdetta.
Palasimme kuitenkin yhteen reilun vuoden tauon jälkeen kesällä 2003. Tulin raskaaksi ennen kuin uusi seurustelumme ehti edes alkaa ja päädyin aborttiin. En ollut vielä aloittanutkaan opintojani, enkä missään tapauksessa halunnut äidiksi. Mieheni olisi halunnut pitää lapsen. Puoli vuotta myöhemmin menimme kihloihin ja muutimme yhteen mieheni kotiseudulle, minä 300 kilometrin päähän omastani. Välillä asuimme erillään, kun parisuhteestamme ei kerta kaikkiaan tullut mitään. Mieheni halusi kokoajan naimisiin, vaikka varmasti näki itsekin, miten huonosti meillä meni. Pettämisen vuoksi hänellä oli jatkuvia vaikeuksia luottaa minuun. Aloitin kyseisellä paikkakunnalla opiskelun yliopistossa, mikä on ollut elämäni valonpilkku. Reilu vuosi sitten olin kevätlukukauden Italiassa vaihdossa ja sen jälkeen tuntui, että suhteemme on tarpeeksi vakaalla pohjalla, joten menimme viime syksynä naimisiin.
Vakautta suhteessamme ei kuitenkaan ole ollut päivääkään! Toki meillä on ollut tottumuksesta johtuvia tasaisia aikoja, ja olemme varmaankin jollain tasolla kiintyneet toisiimme, mutta meillä on myös vähän väliä riitaa milloin mistäkin. Kotityöt ovat yhtä painajaista, sillä mieheni mielestä ne vain kuuluvat (ainakin pääosin) naiselle, kun ”niin vain kaikissa muissakin perheissä on”. Joudun laittamaan miehelleni ruuan joka päivä, vaikka olisin itse syönyt koulussa ja hän itse olisi tullut minua aiemmin kotiin. Olen joskus kokeillut olla muutaman päivän laittamatta ruokaa, mutta ongelmat ovat sen jälkeen olleet helvetillisiä. Tiskaamaan mieheni saa joskus hirveän tappelun kautta, pyykkeihin hän ei ole koskenutkaan. Mieheni ei arvosta yhtään opiskeluani, vaikka valmistun huomenna kandiksi ja olen tehnyt sen eteen kovan työn. Myös maisterin opinnoista olen tehnyt jo noin puolet. Opiskelu on nykyään minulle se, mikä saa minut jaksamaan, eikä mieheni ymmärrä sitä.
Minulla ei ole täällä juurikaan omia tuttujani, sillä mieheni on mustasukkaisuudessaan eristänyt minut kaikista. Itse hän ei tätä myönnä tai edes usko, mutta väitti viimeksi tänään minun menevän naimaan muiden kanssa, kun lähdin tänne yliopistolle lukemaan. En pystynyt olemaan kotona, sillä tappelu alkoi heti kun mieheni sai (neljän aikaan iltapäivällä!) silmänsä auki. Sanoin tuolloin romuksi hänen sisaruksiltaan häälahjaksi saamaamme imuria, josta on jatkuvasti hajonnut joku osa, nyt suutin. Mieheni sai kauhean kohtauksen, että haukun kuulemma hänen sisaruksiaan ja olen aina heitä vastaan. Hän alkoi haukkua minua huoraksi, sanoi peruvansa kaikki kesäsuunnitelmamme ja meni takaisin nukkumaan. Vaikka minun luulisi jo tottuneen hänen käytökseensä, menin poissa tolaltani ja itkin koko matkan pyöräillessäni yliopistolle. En näe enää mitään syytä jatkaa, sillä mieheni ei arvosta minua pätkääkään, haluaa vain jonkun hoitamaan kämppänsä taloutta. Silti saan jatkuvasti kuulla, etten ole hyvä siinäkään. On aivan totta, etten ole mikään talousihminen, mutta jos miehelläni on siitä huolimatta ruoka joka päivä edessä ja pyykit pestynä, ei hänellä todellakaan pitäisi olla mitään syytä valittaa.
Kertokaa, miten saisin aikaiseksi lähteä! Asiaa mutkistaa se, ettei meille ole tapahtunut mitään kauhean dramaattista, mikä ilman muuta oikeuttaisi eron. Mieheni on kunnollinen, raitis, luotettava ja käy töissä, joten monet eivät varmasti tajuaisi eroani. En kuitenkaan enää jaksa, olen välillä niin loppu ja maassa! Onneksi pääsen huomenna lopultakin psykologille (olen ollut jonossa jo kaksi vuotta, sillä tilanteeni ei ole mitenkään akuutti) ja saan siellä purkaa pahaa oloani. Antakaa neuvoja tilanteeseeni! 😭
Mallow, en kyllä kutsuisi miestäsi kunnolliseksi, jos hän ei osallistu perheen yhteisiin asioihin. Kuulostaa siltä, että hän pitää sinua jonain taloudenhoitajana eikä vaimona. Jos ihminen ei osaa edes ruokaa laittaa itselleen, niin kuulostaa kyllä aika heikoilta nuo lähtökohdat.
Hei Mallow! Olet todella paskamaisessa tilanteessa, sorry! Henkilökohtaisesti en usko, että miehesi käytös tuosta muuttuu, ainakaan parempaan suuntaan. Olen itse ollut saman tapaisessa tilanteessa ja kaduttaa vieläkin, että en lähtenyt siitä ajoissa menemään. Ajattelin samoin, että mitään dramaattista ei ole tapahtunut, kunnes alkoi tapahtumaan. En sano, että sulle kävisi samoin, mutta itse sain kokea pahoinpitelyjä ja alistamista ja vaikka siitä on kulunut aikaa jo seitsemän vuotta, niin vieläkin toisinaan kärsin siitä.
Kuullostat fiksulta naiselta, opiskelet ja ajatukset tuntuvat muutenkin olevan kohdallaan. Arvosta siis itseäsi, äläkä anna miehesi kohdella itseäsi noin huonosti enää. Tee hänelle selväksi, että lähdet, jos hän ei välittömästi muuta tyyliään. Anna vaikka koe-aika hänelle, jos vielä haluat jatkaa kanssaan. Ja jos et halua, niin lähde! Sun on itse päätettävä ja elettävä sen mukaan, vaikka kipeää hetken tekisikin. Tai sitten voit jahkailla vaikka monta vuotta ja katua jälkeen päin viivyttelyäsi.
Teet niin tai näin, toivotan sulle voimia ja jaksamista tämän vaikean jutun kanssa!!!🙂👍🙂🌻🙂👍:
Kiitos vastauksista Kotkatar ja Minney!
Olen täällä nyt pitkän tauon jälkeen, juhannuksen jälkeen en ole tainnut ehtiä kertaakaan. Olen ollut kotonani käymässä sekä yksin että mieheni kanssa, ja pari viikkoa sitten meille tuli vuosi täyteen naimisissa ja olimme etelämmässä lomailemassa. Matka meni hyvin, mutta olosuhteet olivatkin tietysti paljon tavallista suotuisammat. Silti kesä on muutenkin mennyt paljon talvea ja kevättä paremmin, osasyynä ehkä se, ettemme ole nähneet kokoajan. Tämänkin viikon mieheni on perheensä mökillä metsästämässä. Olemme saaneet hieman puhuttua ongelmistamme, mutta nyt on myös ollut paljon sellaista aikaa, ettei niitä ole tarvinnut ajatella.
On aivan totta, mitä olette kirjoittaneet. Minusta on monesti tuntunut, että mieheni kaipaa itselleen taloudenhoitajaa tai äitiä, ei vaimoa. Olen siitä useasti hänelle sanonutkin ja uhannut myös erolla, mutta tuntuu, ettei hän ota uhkauksiani tosissaan. Pelkään itsekin sitä, että tilanteemme saattaa mennä pahempaan suuntaan, mikäli jatkuu samanlaisena kuin ensimmäisen vuoden. Voihan tietysti olla, että kaikki lähtee menemään myös parempaan suuntaan, sillä tämä kesä viittaisi siihen. Ehkä ei kuitenkaan kannata toivoa liikoja ennen kuin arki taas pääsee kunnolla alkamaan. Mieheni väittää joskus, että suhteemme muuttuisi paremmaksi, jos meillä olisi lapsi. Samansuuntaisesti hän kuitenkin väitti myös kihloihin- ja naimisiinmenosta, joten minun on vaikea uskoa tuota. Itse en halua lasta ennen kuin olen saanut opintoni päätökseen ja päässyt alkuun työelämässä, ehkä en sittenkään.
Kertokaahan muutkin, jos teille heräsi jotain ajatuksia. Tällä hetkellä kaikki tuntuu menevän hyvin, mutta toin ensimmäisessä viestissäni esiin, millainen tilanteemme joskus on. Mainitsin siinä myös pääsystäni psykologille, mutta ne käynnit jäivät kahteen kertaan. Psykologi oli sitä mieltä, ettei minulla ole ongelmia, sillä etenen opinnoissani hyvin ja nopeasti, enkä vaikuta masentuneelta. Mielestäni vähän leväperäistä, vaikken kyllä itsekään pidä itseäni masentuneena. Olen välillä väsynyt ja ahdistunut johtuen tietyistä tilanteista tai ihmisistä, mutta muuten hallitsen suurinpiirtein elämääni. En kuitenkaan halua kokeilla jaksamisena äärirajoja. Ehkä jostain parisuhdeterapiasta olisi apua, mutta mieheni on ehdottomasti niitä vastaan.
🙂🌻Luin lyhykäistä viestiketjua ja...
Mietin, miksi ylipäänsä vielä päädyitte yhteen, eikö jo seurursteluaikana (jos oikein ymmärsin) tapahtunut pettäminen olisi ollut merkki siitä mikä suhteenne on??? Suhtaudun itse vakavasti parisuhteeseen, en hyväksy pettämistä, se johtaa moneen (pysyvään) ongelmaan.
Mielestäni olet itse syypää suhteen ongelmiin mitä suuremmissa määrin. Miksi valitat?
Opiskelet ja miehesi käy työssä ja vaikka hän ei ehkä ole lukenut?? tai nii-in sivistynyt kuin itse olet, - ei se oikeuta sinua kohtelemaan miestäsi niin kuin annoit ymmärtää.
Kertoisit mitä toivot esim. osallistumista kotitöihin, tekisitte yhdessä.
Itse en olisi edes ajautunut avioliittoon enää mikäli olisin pettänyt miestäni.
Sitäkin mietin siis; mikä olikaan se todellinen syy suhteen rakentamiseen?? Taloudellinen tilanneko?
Arvostan kirjaviisautta mutta arvostan myös niitä suomalaisia perusmiehiä jotka tuovat "leivän" kotiin, ovat vielä raittiita ja uskollisia vaikka se työ tehtäisiin lapion varressa😉.
Kiitos vastauksestasi pajukukka!
En tiedä, olenko ilmaissut itseäni jotenkin huonosti, sillä en lainkaan tunnistanut itseäni vastauksestasi. Kirjoitit, ettei sivistys(?) oikeuta kohtelemaan miestäni niin huonosti kuin olen antanut ymmärtää. Siis miten? Jos tarkoitat pettämistä, en ole siitä ylpeä, en halunnut itsekään jatkaa sen jälkeen suhdettamme, enkä ollut se, joka myöhemmin halusi aloittaa suhteen uudelleen. Mielestäni pettäminen nimenomaan oli merkki siitä, ettei suhteemme toiminut ja halusinkin niihin aikoihin siitä eroon. En uskonut, että koskaan palaisimme yhteen, mutta mieheni alkoi pitää uudelleen yhteyttä reilua vuotta myöhemmin. Aluksi liikuimme pari kuukautta "vain ystävinä", mutta lopulta uskoin, että uusi alku olisi mahdollinen. Olimme ehtineet seurustella muutaman viikon, kun sain tietää olevani jo kolmannella kuulla raskaana. Jos tarkoitat huonolla kohtelulla teettämääni aborttia, olisi minusta ollut vähintään yhtä väärin itseäni ja tulevaa lasta kohtaan pitää hänet, koska en kerran lasta halunnut. En osaa tämän tarkemmin sanoa, miksi päädyimme uudelleen yhteen, olen ihmetellyt sitä monesti itsekin. Taloudellinen tilanne ei ollut syynä missään vaiheessa, sillä minulla oli tarpeeksi säästöjä elättääkseni itseni koko opiskelujeni ajan. Itse asiassa muuttaessamme ensimmäistä kertaa yhteen puoleksi vuodeksi menetin huomattavasti enemmän rahaa kuin olisin muuten menettänyt. Ja jos suhteemme jatkuu, tulen itse tulevaisuudessa olemaan se, joka tuo suuremmassa määrin leivän kotiin kuin mieheni.
Olen kyllä täysin selvillä, että pettäminen johtaa moniin ongelmiin. Tämä olikin yksi syy siihen, miksi en olisi halunnut aloittaa suhdettamme uudelleen. Tosin itse en suhtautuisi pettämiseen yhtä vakavasti, mutta kunnioitan kyllä mieheni mielipidettä. Ja arveletko, etten ole kertonut miehelleni, että haluaisin hänen osallistuvan kotitöihin? Sen olen kyllä tuonut esiin niin hyvällä kuin pahallakin. Koet ehkä, että vuosia sitten (v. 2002) sattunut pettäminen oikeuttaa nyt mieheni käyttäytymään miten haluaa, mutta mielestäni näin ei ole. Mieheni itse halusi jatkaa suhdettamme ja vakuutti moneen kertaan päässeensä pettämisestä yli. Mielestäni on outoa, että pidät minua syypäänä ongelmiin, joihin pettäminen ei edes millään tavalla liity (esim. kotityöt). Opiskelustani mainitsin siksi, että se on tärkeä osa elämääni, eikä mieheni arvosta sitä oikein millään lailla. (Tosin ihan viime aikoina hän on alkanut kiinnittää siihen myös positiivista huomiota, kun olen asiasta moneen kertaan maininnut.) En yrittänyt millään lailla tuoda esiin lukeneisuutta tai sivistyneisyyttä vaan sen, että olen tehnyt kovan työn päästäkseni tähän tilanteeseen. Itse asiassa opiskeluni vie huomattavasti enemmän aikaa kuin mieheni työ. Ja jottet saisi tästä väärää käsitystä, voin kertoa arvostavani myös itse sitä, että mieheni käy töissä ja on raitis, kunnollinen ja uskollinen. Siksi toinkin nämä ominaisuudet esiin ensimmäisessä viestissäni, ja ne ovat osasyynä siihen, miksi olen vielä empinyt lähtemisen kanssa ja jatkanut suhdettamme.
Et varmaan halunnut loukata, mutta viestisi lukeminen tuntui minusta todella pahalta, sillä olen välillä ollut erittäin epätoivoinen parisuhteeni vuoksi. Ehkä tämä on sitä logiikkaa, että jos nainen tekee jotain sellaista, mikä miehestä on väärin, on miehellä loputtomiin oikeus mihin vaan. Sen sijaan mies itse saa paljon enemmän anteeksi, teki mitä tahansa. 🙄
🙂🌻 ja anteeksi. Minun elämänkatsomuksellani ei voida jatkaa tätä keskustelua. Olen surullinen kaikesta siitä mitä olet kokenut. Toivon että tyydyttävä ratkaisu löytyy ja myös onnea elämääsi.-pajukukka
Hei pajukukka!
Jos olet päättänyt olla jatkamatta tätä keskustelua, sinun ei tietenkään tarvitse enää vastata, mutta jäin ihmettelemään viimeistä viestiäsi. Mitkä asiat tässä ketjussa ovat niin vaikeita, ettei elämänkatsomuksesi salli jatkaa keskustelua? Et hyväksy pettämistä, ehket myöskään aborttia? Onko sinusta väärin myös se, etten halua mieheni kanssa lasta tähän tilanteeseen? Mielestäni minulla on kuitenkin täysi valta omaan ruumiiseeni, ei miehelläni. Vai onko sinusta ehkä väärin, että haluan olla mieheni kanssa tasa-arvoinen ja vaadin häneltäkin osallistumista kotitöihin? Jos olisin kotona, olisi ehkä luonnollista, että tekisin enemmän kotitöitä. Nyt olemme kuitenkin molemmat suuren osan päivästä pois kotoa. Jos taas katsot kotitöiden kuuluvan minulle, koska mieheni tuo tällä hetkellä enemmän rahaa kotiin, pitäisi asetelman muuttua päinvastaiseksi ehkä jo vuoden päästä. En kuitenkaan usko, että mieheni tulee tekemään enemmän kotitöitä siinäkään vaiheessa, kun itse tienaan enemmän. Arvostan kyllä miestäni, mutta en itseäni parempana tai huonompana. Pidän velvollisuuksiamme ja oikeuksiamme samoina.
Viestisi ovat saaneet minut todella hämmentyneeksi. Toit heti opiskeluni esiin, joten ilmeisesti opiskelevalla ihmisellä ei mielestäsi ole syytä valittaa? Olen törmännyt ennenkin näihin ennakkoluuloihin, joiden mukaan koulumenestys kertoisi kaiken muunkin menevän hyvin. Aikoinaan meillä oli isäni aiheuttamien ongelmin vuoksi käymässä kaksi sosiaalityöntekijää, jotka olivat sitä mieltä, ettei minulla ja sisaruksillani ole ongelmia, sillä kaikki menestyvät hyvin koulussa ja kaikilla on sekä haaveita ja suunnitelmia että mahdollisuus toteuttaa niitä. Näinkö ihmisten hyvinvointi nykyään mitataan? En myöskään ymmärrä, miksi toit rahan esiin (eikä tämä ole ainut viestiketju). Koska pidän miehiä ja naisia tasa-arvoisina, katson naisella olevan yhtä suuri velvollisuus tuoda rahaa kotiin kuin miehelläkin. En edes haluaisi elää jonkun siivellä! Väärinkäsitysten välttämiseksi ideaalinen tilanne olisi tietysti elää yksin, mikä aiemmin olikin unelmani. Varsinkin ensimmäisen seurustelumme loputtua "päätin" olla aloittamatta enää seurustelua.
En tiedä enää, mitä mistäkin pitäisi ajatella. Syyllistetäänkö naisia vielä nykyäänkin samoin perustein kuin 50 vuotta sitten? 😐 Eikö ihmisellä ole oikeus valittaa ennen kuin itsemurhan partaalla? 😑❓ Ottakaa muutkin kantaa!
Viesti otsikko; Miten lähteä, kun ei jaksa?!
- Kysytkö neuvoa? - Etsitkö tukea? - Keskustelua?!
pajukukka kirjoitti 24.08.2007 klo 13:05:
Viesti otsikko; Miten lähteä, kun ei jaksa?!
- Kysytkö neuvoa? - Etsitkö tukea? - Keskustelua?!
Luonnollisesti kaikkea näitä. Viestini otsikko kertoo silloisesta tunnetilastani (voiko sen muuttaa jostain?), jolloin en nähnyt mahdollisuutta jatkaa suhdettamme. Nyt näen asian toisin, mutta käsittääkseni sen ei pitäisi olla este kirjoittaa tänne. Haluaisin kertoa ajatuksistani ja tunteistani, lukea muiden mielipiteitä ja keskustella aiheesta. Miksi itse kirjoitat tänne, jos et samoista syistä? Ymmärrän kyllä, ettei sinulle ole ollut helppoa joutua petetyksi, mutta mielestäni se ei oikeita sinua näkemään kaikkia joskus pettäneitä kaiken pahan alkuna ja juurena. Sitä paitsi en edes usko pettämisen olevan suurin syy ongelmiimme. Luulen mieheni tarpeen hallita minua kumpuavan hänen lapsuudestaan, sillä hänen isänsä on kuollut mieheni ollessa pieni ja hänen äitinsä on hyvin hallitseva (myös mieheni veljissä on samoja piirteitä). Lisäksi hänen äitinsä on hyvin vanhanaikainen, ja heidän kotonaan vain tytöt ovat osallistuneet kotitöihin. Voit aivan vapaasti sympatisoida miestäni kunhan et tee sitä minua syyllistäen.
Näissä parisuhdeongelmissa ei kyllä päästä mihinkään, jos heti ruvetaan etsimään syyllistä ja syytöntä osapuolta. On erilaisia ihmissuhdeongelmia, joita jokainen joutuu parhaan kykynsä mukaan itse setvimään. Itse olen joutunut petetyksi. Ensimmäisellä kerralla se oli tottakai ihan kauheaa. Sittemmin, no hällä väliä. Kaipa se rakkauskin loppui sitten matkan varrella.
En sitten tiedä, että kuinka pitkään pitäisi ihmistä rangaista pettämisen vuoksi. Itse taisin tehdä aikoinaan lähinnä sen virheen, että jatkoin suhdetta, jota ei olisi pitänyt jatkaa. Siihen olen kyllä itse syyllisin. Jos kaksi täysin erilaista ihmistä räpeltää suhteessa, josta ei tule mitään niin miksi jatkaa. Toki voi ja ehkä tuleekin käyttää kaikki mahdolliset pelastuskeinot: parisuhdeterapiat, keskinäiset keskustelut yms.. Mutta jos ei sittenkään tule mitään. Niin olisiko armeliainta antaa sitten periksi. Tietysti on sotkussa on vielä mukana pieniä lapsia, niin sitten voisi vähän topuutella ja todella etsiä niitä vaihtoehtoja.
Olen kansa törmännyt pitkällisen depressioni kanssa taistellessani tuohon sinullahan menee hyvin tokaisuun, monesti ammatti-ihmisten toimesta. Se, että on joku paikka, jossa opiskella tai käydä töissä ei kyllä kerro kaikkea ihmisestä. Varsinkin jos kaikki vapaa-aika menee siihen, että itkee sängyssä ahdistuneena. Elämä on pelkkää päivästä toiseen selviytymistä. Sinullahan menee hyvin siis kehen verrattuna, ehkä jos vertaa rappioalkoholistiin tai johonkin psykoottiseen.
Kiitos vastauksestasi Kotkatar!
Tämä ketju lähti tuossa vajaa pari kuukautta sitten menemään sellaiseen suuntaan, etten jaksanut vähään aikaan vierailla täällä. Niinpä sinun viimeisin viestisi jäi lukematta. Näyttää tämä tukinet muuttuneen ulkoisesti poissaoloni aikana.
Olen samaa mieltä, että syyllisen etsiminen on ongelmien ilmaantuessa turhaa. Yleensä vikaa on molemmissa tai sitten ei suoranaisesti kummassakaan. Ihmiset vain voivat olla niin erilaisia ja ajatella asioista niin eri tavoin, ettei yhteiselämästä tule mitään. Omassa suhteessani kyse on pitkälti tästä, koska miehelläni ja minulla on suhteellisen erilainen ajatus- ja arvomaailma. Toisekseen mieheni ei ole valmis parisuhdeterapiaan tai yleensäkään hakemaan apua. Hänen mielestään meillä ei ole ongelmia, mutta minun mielestäni hän vain kieltää ne.
Otan osaa, että sinäkin olet törmännyt ihmisen olettamuksiin siitä, miten toisella menee. Helppohan se tietysti onkin vierestä arvioida, ettei tuolla mitään hätää ole. Myös minulla on ollut jaksoja, jolloin elämä on ollut kirjaimellisesti pelkkää päivästä toiseen selviämistä. En ole saanut aikaan mitään, mikään ei ole kiinnostanut, ei ole ollut mitään päämäärää tai kiinnekohtaa. Ulospäin tämä ei ole ilmeisesti näkynyt. Luin kerran yhden runon, jossa sanottiin: "Itkemätön itku jäätyy sileäksi tieksi. Ohikulkijat sanovat: kun sillä on niin helppo elämä!" En ole varma, menikö tuo aivan oikein, mutta ajatus oli sama. Runo todella kosketti ja tuntui tulevan hyvin lähelle omaa tilannettani. En muista sen kirjoittajaa.
Mallow, suosittelen lämpimästi että teet vain yksin kertaisen selväksi miehellesi että haluat lähteä. se voi tuntua vaikealta mutta tuossa tilanteessa jos ei muuta keinoa tai tulevaisuutta ole enää näkyvissä. niin ajattele itseäsi ja lähde, vaikka vaikelta tuntuisikin.
itselläni oli viime vuonna keväällä samantyyppinen tilanne, olimme seurustelleet monta vuotta ja kaksi vuotta asuimme yhdessä. ensimmäinen vuosi sujui hienosti näimmekin usein melkein päivittäin. sitten loppuvuodesta alkoi tulla ongelmia ja riitoja ja aika kului tapellessa. mies lähti armeijaan ja oli siellä vuoden näimme vain viikonloppuisin vaikka melkein joka ilta kävi kotona, asuimme alle 10km päässä toisistamme joten matka ei ollut ongelma. ei hän edes ilmoittanut tuliko käymään..
armeijan jälkeen muutimme yhteen ja ensimmäinen puoli vuotta sujui hienosti.. minä olin innoissani kotitöistä ensimmäisessä omassa kodissa ja mies auttoi.. pikkuhiljaa alkoi aika käydä niin että tein ruuan, tein silloin kolmivuorotyötä ja hän kahta ja viikonloput vapaat toisin kuin minulla, silti piti aina olla ruoka lämpimänä joka päivä.. hän saattoi myöhästyä sovitusta ruuan valmis ajasta monta tuntia ilmoittamatta ja oli vihainen jos ruoka oli kylmää.. siitä alkoi pikkuhiljaa ensin tämä henkisen väkivallan puoli ja myöhemmin siihen lisääntyi fyysistäkin.. viikonloput hän oli kavereidensa kanssa ryyppäämässä ja minun piti hakea hänet aamulla neljän aikaan kotiin.. tavarat lensi kotona ja pelkäsin ja itkin, mutta rakkautta oli liikaa, en halunnut lähteä, ajttelin hänen vain muuttuvan vaikka tiesin sisimmässäni että niin ei kävisi en vain halunnut siihen uskoa..
viime keväänä alkoi terveys reistailla ja sairastuin paniikkihäiriöön, olin kasannut liikaa paineita sisälleni ja syyttänyt iotseäni siitä kuinka huono ihminen olin.. raskaaksikin tulin mutta mies vaati aborttiin ja tein sen.. sen jälkeen ollut kaksi keskenmenoa ja kovasti henkinen tila niistä kärsinyt, nyt taas parempaan päin🙂👍
otin tosissani ruumiini varoituksen ja niin pahalta kun tuntuikin otin mieheni kanssa puheeksi että haluan erota. hän oli yllättäen samaa mieltä.. viikon päästä hän oli lähtenyt tavarat mennessään. lauantaina tulin töistä ja tiesin että tyhjä koti odottaa. vaivun olohuoneen lattialle ja itkin monta tuntia. kissa kävi väillä lohduttmassa ja puskemassa päätään syliini. jäin sairaslomalle kahdeksi viikoksi.. laihduin 12 kiloa kevään aikana en saanut syötyä..
suhteemme jatkui viime joulukuuhun saakka fyysisellä tasolla kunnes löysin uuden ihmisen elämääni jonka kanssa elän nyt onnellista elämää ja nautin todella. olemme joatin kuukausia asuneet yhdessä ja elämä tuntuu aivan uskomattoman hyvältä..☺️
mutta vaikka tuntuu pahalta lähteä tai vaikelta mutta mieli tekee niin lähde, ajattele itseäsi ennenkuin keho laittaa ajattelemaan.!!
voimia kaikille!!!🙂🌻