Anna itsellesi aikaa. Jos sinusta tuntuu, ettet kestä tai pysty, arvosta ja kunnioita sitä tunnetta. Ei sinun tarvitse yhtään enempää, kuin on pakko lasten vuoksi. Itse olisin mahdollisimman paljon näkemättä. Ja sitten kaikkea muuta kivaa ja mukavaa elämään.

Moi Hannuli

Eihän tuossa ole enää kyse vaan pettämisestä vaan sen päälle siitä että hän hylkää sinut ja valitsee toisen. Ja hänen prosessinsa on kestänyt jo kauan aikaa, hän on katsellut ja miettinyt lähtemistään jo pitkään ja sinun prosessisi on alkanut paljon myöhemmin. Tämän olen itse oppinut oman kriisini kautta.

Paska tempun teki sulle. Ja lapsillenne. 😝

Sinä olet hänessä vielä kiinni tunteistasi ja yhteisistä lapsista ja hän tekee väärin jättämällä oven auki sinun suuntaan, että ehkäpä vielä joskus ollaan yhdessä. Aivan hirveä tilanne ja tunne, jonka olen itsekin käynyt läpi samassa roolissa kanssasi, ilman lapsia tosin.

Sinun on päätös jäätkö odottamaan ja riutumaan ja satutettavaksi omista toiveistasi ja tunteistasi vai päätätkö lähteä työstämään itseäsi ulos ja irti kohti omaa elämää, jos toinen noin selvästi valitsee toisen kumppanikseen.

Siihen voi jäädä roikkumaan, mutta se tulee tekemään vielä kipeämpää. Siitä voi irtaantua, kipeää tekee sekin , muttta on paljon terveellisempää jo hetken päästä. Hae itsellesi apua. Eroja käsitellään kaikkialla ja niihin on saatavissa apua ja ihminen joka auttaa sinua katsomaan asioita itsellesi terveellisemmästä perspektiivistä itseäsi arvostaen ja kuunnellen.

Sen hyväksyminen, että toinen petti ja jätti on vaikeaa, mutta se lienee jo realistisesti tapahtunutta. Sinä olet hänessä vielä tunteinesi ja fyysisesti lapsissa ja yhteisessä kodissakin ehkä kiinni ja se tekee asian haastavaksi, mutta itse voit päättää miten alat suhtautua: jäätkö olosuhteiden ajopuuksi vai otatko oman elämäsi käsiisi ja alat päättää siitä itse ja voimaantua. Se on vastuun ottamista omasta elämästä ja vähitellen toisen lapioimista siitä ulos, kun kerran on lähtenyt.🙂👍

Kannustan sinua, sillä tien päässä odottaa sellainen sinä, joka olet pohjimmiltasi, itseään ja läheisiään rehellisesti arvostava ja vahvasti omilleen elävä tunteva ihminen, joka ei anna itseään toisten poljettaviksi. Sellaisia me pohjimmiltamme kaikki olemme ja haluamme olla, vaikka välillä näkökulmat vääristyy ja tilanteet vaivihkaa ajautuu sellaisiksi, että liian kiltit ihmiset alkaa kärsiä.
🙂👍

Pöllöhuuhkaja puhut asiaa. Teoriassa olen kaikesta samaa mieltä kanssasi ja ymmärrän, että minun on tehtävä juuri niin kuin kirjoitit. Käytännössä se tuntuu vain niin vaikealta. Varsinkin kun kolmas osapuoli tässä asuu lapsineen satojen kilometrien päässä ja minun on hyvin vaikea nähdä, että siitä voisi pitkällä tähtäimellä tulla mitään. Kumpikaan ei ole muuttamassa toiselle paikkakunnalle. Mieheni ottaa täällä yhteisen talomme hoidettavakseen ja lapset ovat täällä.

Mutta tilanne on tällä hetkellä mikä on ja minun on hyväksyttävä se.

En tiedä, mitä mieheni välttely tekee meille ja lapsillemme. Pelkään sitä, että jos nyt muutun näkymättömäksi, hän kokee, että en enää rakasta häntä ja olen luovuttanut. Lapset eivät tällä hetkellä näe meitä ollenkaan yhdessä, en tiedä mitä se tekee heille. Pelkään , että pilaan sen viimeisenkin mahdollisuuden yhteenpaluulle, jos eristäydyn hänestä. Ehkä se ajaa häntä vielä enemmän toisen luo. Olemme olleet toistemme parhaat ystävät ja avioliiton loppumisen myötä joudumme luopumaan myös siitä. Mieheni sanoo, että se, että en halua nähdä häntä, on minun päätökseni. Niin se onkin, mutta hän ei oikein jättänyt muutä mahdollisuutta. En voi olla ystävä ja ystävällinen nyt sellaiselle, joka petti minut pahimmalla tavalla (ja jatkaa sitä edelleen).

Järki sanoo toista ja tunteet toista. Yritä tässä nyt sitten käyttäytyä oikein.

Kertokaa vielä miten olette hoitaneet tilanteen. Kaipaan tukea ja neuvoja tässä järjen ja tunteen kamppailussa.

Hannuli kirjoitti 20.1.2014 15:40

En tiedä, mitä mieheni välttely tekee meille ja lapsillemme. Pelkään sitä, että jos nyt muutun näkymättömäksi, hän kokee, että en enää rakasta häntä ja olen luovuttanut. Lapset eivät tällä hetkellä näe meitä ollenkaan yhdessä, en tiedä mitä se tekee heille. Pelkään , että pilaan sen viimeisenkin mahdollisuuden yhteenpaluulle, jos eristäydyn hänestä. Ehkä se ajaa häntä vielä enemmän toisen luo.

Olemme olleet toistemme parhaat ystävät ja avioliiton loppumisen myötä joudumme luopumaan myös siitä. Mieheni sanoo, että se, että en halua nähdä häntä, on minun päätökseni. Niin se onkin, mutta hän ei oikein jättänyt muutä mahdollisuutta. En voi olla ystävä ja ystävällinen nyt sellaiselle, joka petti minut pahimmalla tavalla (ja jatkaa sitä edelleen).

Moi Hannuli, en voi neuvoa, itse päätät mitä teet, mutta kirjoitat tuossa asian, jota ihmettelen: "Hän kokee, että en enää rakasta häntä" ?!?!?!?!?😐🤨😠

Miksi sinun pitäisi enää rakastaa häntä, jos hän on valinnut toisen naisen ja jättänyt sinut???!!😑❓😐 Ei sinun todellakaan tarvitse olla hänelle ystävä, eikä ystävällinen. Pikemminkin sinun pitäisi alkaa olemaan ystävällinen, kiltti ja huomaavainen itsellesi.

Lapset kyllä selviävät, kun heille kertoo asiallisesti, mikä tilanne on ja painottaen että se ei johdu heistä. Hei eivät ole syyllisiä siihen, että isä ja äiti eivät enään tule toimeen keskenään. Isä ja äiti heille kuitenkin säilyvät ja rakastavat heitä, mutta eivät voi asua enää keskenään. He tutkimusten mukaan pärjäävät paremmin noin, kuin asumalla vuosikausia epämääräisen ristiriitaisessa väkisin tai kulissien takia ylläpidetyssä perheessä.

Miten miehesi julkeaa olla tuollainen? Syyttää sinua siitä, ettet voi nähdä ja tavata häntä?!?!? Ihan käsittämätöntä. Hän ei ilmiselvästi tajua, miten syvästi olet häntä loukannut.

Oletko kertonut hänelle, miten olet häntä loukannut, vai oletko vaan kuten minä kääntänyt vihasi sisäänpäin ja antanut sen "räjähtää" siellä (vrt explode-räjähtää ulos, implode=räjähtää sisään).

Nyt hei sassiin työstämään tuota asiaa oikean ihmisen kanssa ja varaamaan aikaa ammattiavulle. Ei sinussa ole vikaa, jos toinen syytä ilmaisematta hakeutuu toiseen suhteeseen toisen ihmisen kanssa. Sinulla on syytä olla vihainen ja tuntea mielipahaa ja sallia itsellesi, ettet tapaa miestäsi, jos ei ole pakko. Sinulla on oikeus tunteisiisi.

Itsestäni en nähnyt tätä samaa piirrettä, kun eksäni kutsui minut laulamaan karaokea, ja kun menin paikan päälle, oli tämä uusi mies sattumalta tulla tupsahtanut paikalle, ja minä vaan nätisti menin ilmoittautumaan eksälleni, ja kättelin tämän uuden kaverin enkä edes osannut suuttua siinä tilanteessa. Kiehuin sisältä, ja pois mennessäni kiehuin ja yön valvoin ja tein biisin ja sitten piirsin vihani ja kipuni ja suruni ulos monta kertaa. Ja vieläkin lapioin omaa suuttumustani ja kipua ulos sen jäljiltä, etten osannut ilmaista sitä ja arvostaa itseäni. Helvetti, miksi meidät on tällaisiksi lampaiksi kasvatettu... ainakin minut, rakkaussuhteessa. Kyllä minä muuten osaan raivota, mutten ilmaista sitä kaikkein lähimmälle ihmiselle. Siinä on minun vammani, - ei ole tarkoitus varastaa ketjua, mutta näin paljastuu mistä näkökulmasta asiaa kommentoin.

Toivotan sulle voimia oivaltaa oma arvosi ihmisenä ja tahtoa ilmaista se, miltä sinusta tuntuu ja mitä haluat. Olet sen arvoinen ja kun opit arvostamaan itseäsi, niin silloin on tois(t)enkin opittava. Ja oppivathan he, kun ei anneta muuta mahdollisuutta, eihän?!
🙂👍

Kiitos taas.

Luin viestisi juuri kun olin menossa kirjoittamaan ositussopimusta pankkiin mieheni kanssa. Sain siitä taas vähän voimaa vaikeaan koitokseen. Ilmoitin jo aluksi pankkivirkailijalle, että en halua puhua miehelleni. Kirjoitin tarvittavat paperit, tervehdin pankkivirkailijan ja lähdin pois. En voinut edes katsoa mieheeni. Hän jäi ihmettelemään ja katsomaan perääni kun lähdin. Hän ei ilmeisesti ollut oikeasti ymmärtänyt, että en halua olla hänen kanssaan tekemisissä tällä hetkellä.

En todellakaan ole padonnut tunteitani, olen hyvin vuolaasta surrut sekä vihannut ja antanut mieheni ymmärtää kuinka pieniksi murusiksi hän on minut rikkonut. En tosin usko, että hän on asiaa oikein vielä ymmärtänyt. En olisi ikinä uskonut, että suustani voi tulla sellaista, mitä olen hänelle huutanut. Toisaalta häpeän itseäni, mutta aion olla sen verran armollinen itselleni, että en jää sitä suremaan. Minulla on oikeus tunteisiini, myös niihin pahoihin. Uskon, että jos saan ne itsestäni ulos, voin tulevaisuudessa oikeasti päästä eteenpäin.

En ole tuskani kanssa yksin. Vanhempani ovat olleet suureksi avuksi sekä henkisesti että auttamalla arjen pyörityksessä. Minulla on onneksi muutamia oikeita ystäviä, jotka kuuntelevat aina kun sitä tarvitsen. Lisäksi kävimme aiemmin jo yhdessä perheasiaineuvottelukeskuksen perheterapeutilla ja nyt olen käynyt hänen luonaan yksin. Töissäkin on ihmisiä, jotka auttavat jaksamaan. Olen monesti ihmetellyt sitä, miten selviävät ne, joilla ei ole tällaista turvaverkkoa kuin minulla. Tuskan määrä on sama ja jos se jää yksin kannettavaksi... Kaikki ylimääräiset empatiat ja voimat teille, jotka kohtaatte vaikeuksia yksin!

Tällä hetkellä olen velaton ihminen perjantaihin saakka. Silloin Otan OMAN lainan ja teen kaupat OMASTA asunnosta. En ota kodistamme mukaan kuin omat vaatteet ja muutaman henkilökohtaisen tavaran ja valokuvan. Toivottavasti pieni remontointi ja muutto auttavat pääsemään tästä kurjasta olosta edes hetkeksi. Tunteita ei voi kuitenkaan huijata, mutta toivottavasti nekin muuttuvat pikkuhiljaa.

Nyt kuulostaa hyvältä, olet ottanut vastuun omasta elämästäsi, etkä sysännyt onnellisuuttasi toiselle tai vaatinut toiselta tekemään sinut onnelliseksi. Olen ihan kateellinen miten hienosti olet toiminut mielestäni. Olet antanut itsesi kokea olevasi loukkaantunut ja näyttänyt sen ja välttänyt tapaamasta häntä, joka sinua satutti ja jota et halua tavata.

Vitsi miten komeeta itselleen kilttinä olemista ja omien rajojen piirtämistä ja pitämistä! 🙂🎂

Nyt on oma asunto. Pelkäsin mennä kaupantekotilaisuuteen, arvelin, että se olisi hyvin ahdistavaa. Tilanne oli kuitenkin mukava ja tunsin sen jälkeen itseni jopa hieman iloiseksi.

Viimeiset kaksi viikkoa olen pysynyt pelkästään asialinjalla mieheni kanssa. Olemme olleet tekemisissä ainoastaan lasten asioissa tekstiviestien välityksellä. Eilen kauppojen jälkeen kuitenkin viestittelin miehelleni. Olin loukkaantunut siitä, ettei hän ollut kertaakaan kysynyt minulta kahteen viikkoon, olinko edes tehnyt päätöksen asunnon ostamisesta. Asialinjalla pysyminen päättyi siihen. Koin valtavaa tarvetta päästää ulos kaiken sen pettymyksen ja vihan, mikä oli kerääntynyt taas sisääni näiden muutamien viikkojen ajan.

Kaikki läheiseni sanovat minulle, että tuollainen vihapuhe kannattaisi lopettaa ja pysyä vain lasten asioissa. Puhuin siitä viimeksi myös terapeutilleni. Hänen mielestään se on tarpeellista ja sanoi kohteeni olevan oikea. Pelkään sitä, että vihan purkaukseni katkaisee välimme lopullisesti, mutta terapeuttini sanoi lohdullisesti: "Elämässä on hyvin harvoja asioita, jotka ovat peruuttamattomia".

Olen huomannut monesti, että jos on paha olo sisällä ja sen yrittää vain niellä, tulee se kuitenkin jossakin vaiheessa ulos. Silloin ikävän puheen kohteena saattaa olla vaikka oma lapsi tai kuka tahansa, joka on siinä lähellä. Se on todella epäreilua, enkä halua, että muut joutuvat kärsimään siitä tuskasta, jonka mieheni on minulle aiheuttanut.

Toisaalta myös mieheni on taitava sanankäyttäjä ja osaa sivaltaa juuri oikeasta kohtaa. Monesti vihan ryöpsähdyksen jälkeen oloni on kovin tyhjä ja poden pientä morkkista. Pystyn kuitenkin seisomaan kaikkien sanojeni takana. Koska mieheni päätti suhteensa paljastuttua jättää minut eikä toista naista, meillä ei ole samanlaista mahdollisuutta käsitellä asiaa, kuten niillä, jotka ovat päättäneet yrittää vielä yhdessä. Sen lisäksi, että minut petettiin ja jätettiin, joudun käsittelemään asiaa yksin. Kuinka epäreilua.

Haluan selvitä tästä tuskasta ja aion tehdä kaiken mitä on tehtävä, jotta voisin edes joskus olla vielä jotenkin ehjä. Mieheni tekemisiin en voi tällä hetkellä vaikuttaa, mutta yritän muistaa joka päivä edes hetken ajan, että minun on huolehdittava nyt itsestäni ja omasta jaksamisestani, jotta voin olla lapsilleni hyvä äiti.

Jatkan siis mieheni välttelyä niin kauan kuin se tuntuu minusta tarpeelliselta. En halua, että hänen läsnäolonsa pahentaa omaa oloani. Ehkä tähän tilanteeseen sopii hyvin vanha viisaus; poissa silmistä, poissa mielestä.

On luonnollista tuntea vihaa, on hyvä tietoisesti antaa itselleen lupa kaikenlaisten tunteiden tuntemiseen ja sitä mukaa käsittelyyn.

Jos eksäsi ei ota vastaan tunteitasi, niin sille ei voi mitään. Aina sä voit sille tunteesi ilmaista, kun tilanne on käsillä, josta tunne nousee, mutta kunhan nyt saat aluksi niitä ulos ja opeteltua pois patoamisesta ja pullottamisesta, jonka olet kuten mä, oppinut lapsena tai aikuisena selviytymiskeinoksi niihin menneisiin tilanteisiin tai malliltasi, äidiltä/isältä/sisaruksilta. Sillä piti silloin selvitä, nyt on nyt ja mahdollisuuksia aikuisella on muuhunkin kuin tunteiden nielemiseen.

Olen kokenut "implode"-ilmiön, jossa /toisin kuin "exlode"-tilanteessa missä räjähdetään ulospäin) vihan yms tunteet ovat räjähtäneet sisään päin, siitä nimi implode. Sitä saa istten jälkikäteen lapioida ulos itsestään toisin keinoin, joita on.

Etsi käsiisi kirjallisuutta esim Kiianmaan Hyvä ERo tai etsiydy eroseminaariin, jos paikkakunnallasi satttumoisin järjestetään. Hae peilauspintaa ystävistä ja ammattiavusta ja keksi itse mitä tahansa menetelmiä, kanavia, joihin voit purkaa vihaisuuttasi. Olen listannut näitä itselleni kokeiltuja ja toisilta kuultuja yhteen toiseen ketjuun, "mistä palikoita eron jälkeen" -tyypisellä otsikolla ja siellä on muidenkin kommentteja. Vihan käsittely on oleellisin asia opetella, jollei sitä ole osannut. Sureminen ja itkeminenkin siihen auttaa ja kaikkien apujen hakeminen, mitä vaan voi saada ja löytää. Mielikuvitus on hyvä apulainen, ja samoin kroppa on hieno värkki se kertoo meille paljon asioita, jos haluamme ja opimme itseämme sitä kautta kuulemaan. Teillä naisilla se taito tuntuu olevan vaan paljon paremmin hanskassa varmaan kuukautissysteemin pakottaman jo nuoresta lähtien kuin meillä miehillä.

Voimia ja jaksamista - hyvä kun pidät itsestäsi huolta.🌻🙂🌻