Miten jaksaisin avioliitossani?
En oikeastaan tiedä mistä aloittaisin. Tuntuu, että taakkani on tällä hetkellä niin suuri, että itse ongelmaa on vaikea määritellä.
Olen nuori aviovaimo. Meillä on kaksi pientä (alle 3v) lasta. Olen palannut töihin muutamia kuukausia sitten, monista eri syistä ja lapset aloittivat päivähoidossa. Työhönpaluu tuntuu kiristäneen välejä mieheni kanssa entisestään, joskaan suhteemme ei ollut kukoistuksessaan ennen työhön paluutanikaan.
En tiedä, mikä on vikana. Taloudellinen tilanteemme on mielestäni hyvä eikä meillä ole puutetta mistään. On oma talo, koneet, pelit ja kaikki apuvehkeet mitä normaaleilla perheillä nyt on. On autot ja vakituiset työpaikat, ihanat ja auttavaiset isovanhemmat, jotka liittyvät oleellisesti elämäämme ja olemme läheisiä. Meillä on ystäviä ja seksikin on…ainakin säännöllistä.
No tämän listauksen jälkeen mietin itsekin mitä oikein valitan…
Olen loputtoman väsynyt. En muista koska olisin nukkunut kokonaista yötä, esimerkiksi kymmenen tunnin unta yhtenäisesti ja niin, että olisin tuntenut itseni levänneeksi tai virkistyneeksi. En ehdi tavata ystäviäni, koska kaikki lapsilta jäävä aika menee talomme siivoamiseen, ruuanlaittoon, pyykinpesuun ja niihin miljoonaan kotityöhön, joita mieheni ei koskaan tee käskemättä. Väsymys ei ole vain fyysistä vaan myös henkistä. Koen, että kannan päävastuun perheestämme vaikka mieheni onkin lähes toivottoman kunnollinen perheenisä. Hän ei käy baareissa eikä ”roiku” ystävineen joutilaana. Hän harrastaa liikuntaa, tekee puhdetöitä pihapiirissä ja viettää aikansa lasten kanssa. Olen kehottanut häntä ottamaan aikaa ja menemään huvittelemaan, mutta ei, hän ei (enää) edes lähde minnekään.
Mieheni pitää itsestään selvyytenä, että kotimme hoituu kuten ollessani lasten kanssa kotona. Myös se, että hän on kotona (lähes aina) tarkoittaa, että niin pitäisi olla minunkin. Olen sosiaalinen ja minulla on paljon läheisiä ystäviä, joita haluan eri merkeissä tavata. Mieheni saattaa kommentoida menojani ja vertailee sitä omaan ”uhrautumiseensa” perheen eteen. Tämä on pieni asia koko vyyhdissä, mutta tätä elämämme paljon on.
Riitelemme nykyään paljon, joskus jopa päivittäin. Työni on mielestäni vaativaa ja siinä täytyy olla todella valppaana koko pitkä päivä enkä tahdo jaksaa kantaa avioliiton tuomaa ahdistusta työni lisäksi. Olemme seurustelleet mieheni kanssa yli vuosikymmenen ennen avioitumista eli tunnemme pitkältä ajalta. Kääntyykö se kaikki nyt meitä vastaan? Tunnemme toisemme liian hyvin? Emme kumpikaan halua avioeroa. Vai haluammeko? Onko tämä henkinen pesäero alitajunnan suunta realismiin? Miten tämä vaikuttaa lapsiin, mikä heidän kannaltaan olisi paras ratkaisu?
Emme pääse koskaan mieheni kanssa kahden minnekään. Toki isovanhemmat ovat meillä paljon ja lapset ovat hullaantuneita heihin, mutta en halua heidän (isov.) enää tunkeutuvan elämäämme enempää ja muutenkin, en halua aina pyytää apua.
Haluaisin kuulla muiden työssäkäyvien perheenäitien ja toki muidenkin vinkkejä miten saan voimia. Miten jaksan tätä, jos edessä on vielä vuosia samaa kotielämää ja lasten ehdoilla pyörimistä, päivästä toiseen?
Kiitos.
Tutultapa kuulostaa,fariini hyvä
Kaikki ainekset kasassa: pienet lapset,uupumus, "loppuun kulunut" parisuhde,työ,joka vie voimat.
Koska viimeksi sait aikaa itsellesi,levätä, harrastaa, tavata ystäviä. Kerroitkin,että yhteistä,kahdenkeskistä aikaa ei miehesi kanssa ole.
Samanlaista elämää elin minäkin,kolmen lapsen äitinä,mies kiireinen yrittäjä, aina kiinni työasioissa, kotona jaksoi vain toipua työstä.
No, erohan siitä seurasi, ensin sairastumiseni masennukseen, totaalinen loppuunpalaminen,fyysisen ja psyykkisen jaksamisen loppuminen.
Olet kuitenkin minua paremmassa asemassa, olet tiedostanut, että näin ei ole hyvä,että jotain on tehtävä.
Luulen, että jos itse olisin aikoinani vain ymmärtänyt vaatia ja ottaa omaa aikaa harrastuksille, ystäville ja vain yksinkertaisesti lepäämiselle, en olisi tässä jamassa kuin nyt.
Ei taida kukaan tulla kysymään, haluaisitko vapaaillan, levätä tai tehdä jotain omaa.
Minulla oli rasitteena myös tietynlainen ylpeys, aina piti tehdä kaikki itse, kaiken piti olla tip top, kulissit olivat upeat ja kaikki hoidettu viimeisen päälle.
Sinuna vain yksinkertaisesti ilmoittaisin miehelle, että et jaksa, eikä sinun kuulu yksin selvitä kaikesta kotona tehtävästä. Jos isovanhemmat ovat saatavilla, jätä toki lapset heille, kerro suoraan, että tarvitset hengähdystauon. Uskon, että ymmärtävät. Levänneenä ja hiukan elpyneenä et ole yhtään huonompi äiti kuin marttyyrinä, joka ajaa itsensä loppuun.
Lähde ilman huonoa omaatuntoa tapaamaan ystäviäsi, pyydä miestä mukaan yhteisiin menoihin.
Parisudekin elpyy, kun teette välillä jotain mukavaa yhdessä, iänkaikkisten kotivelvollisuuksien sijaan. Jos miehesi ei halua lähteä, mene itse, tarjoa miehelle mahdollisuus vastavuoroisesti harrastaa. Jos hän viihtyy paremmin kotona, et tietenkään voi pakottaa.Ehkä omat voimani loppuivat, kun yritin vain täydellisesti suorittaa elämääni, sen sijaan että olisin elänyt sitä.
Lapset ovat pieniä vain hetken, vaikka se on rankaa aikaa, se on ainutkertaista. Kohta muistelet ja kaipaat sitä.
Siltikin, ota omaa aikaa ja tilaa, älä suostu yksin hoitamaan kaikkea.
Toivon sinulle jaksamista ja hiukan tervettä itsekkyyttä.
saga f
Hei fariini, kirjoitat todella tärkeästä asiasta ja hyvä, että haet tätä kautta apua ja toisten kokemuksia!
Minulla ovat lapset jo isoja, molemmat koulussa, mutta muistan vieläkin sen väsymyksen, mitä koin, kun lapset olivat pieniä, kävin töissä, hoidin kodin ja jossain vaiheessa viellä opiskelinkin.
Silloin kun olin päivät töissä ja illalla vielä opiskelemassa, mies hoiti lapset ja kotiakin ainakin jonkin verran. Mutta kun opiskeluni loppui, mies lipesi harrastuksensa pariin pian töistä tultuaan. Harrastus oli toki samassa pihapiirissä, mutta silti "kaukana". Jäin sisälle lasten kanssa leikkimään, siivoamaan, pyykkäämään ja nukuttamaan. Siinä vaiheessa olin jo niin väsynyt, että nukahdin jopa ennen lapsia kesken iltasadun luvun.
Hyvin harvoin pääsimme kahdestaan minnekkään, sillä meidän tukiverkko, sukulaiset, asuivat muutaman sadan kilometrin päässä ja miehen isä oli jo sen verran iäkäs, ettei häntä voinut ajatellakaan lapsenvahdiksi. Avioliitto jäi hoitamatta ja suhde hautautui kaiken arkisen aherruksen alle.
Sitten koitti aika, jolloin huomasin, että jotain on nyt tapahtunut. Ilmapiiri kotona minun ja miehen välillä kiristyi ja tunsin olevani kuin pahainen piski jolle isäntä tiuskii. Mietein mitä ihmettä on tapahtunut kunnes sain selville, että mies oli rakastunut toiseen naiseen. Heillä oli suhde kestänyt jo puolen vuoden ajan.
Kun syitä pettämiseen kyselin, olihan mies aiemmin sanonut, ettei koskaan tule minua pettämään sillä hän ( enkä minäkään ) tulisi sitä hyväksymään eikä sellaiseen ole edes koskaan tarvetta.
Mutta tarve tuli, kun mies tunsi, ettei kotoa saa enää mitään hellyyttä ja huomiota. Hoidin kodin ja lapset, miehelle ei jäänyt enää voimia.
Elimme erossa puolisen vuotta ja palasimme takaisin yhteen. Helppoa ei ole ollut, luottamuksen rakentaminen on vaikeaa, tunnen itseni edelleen erittäin loukatuksi ja tuntuu, että olen "ikuinen kakkonen" miehelleni. Kun aloimme seurustella ja menimme naimisiin, mies kaipasi vuosia edellistä tyttöystäväänsä ja nyt hän kaipaa naista jonka kanssa minua petti. Hän sanoi suoraan, ettei ole koskaan ketään rakastanut niin paljon kuin tätä toista naista, eikä ketään kohtaan tuntenut yhtä voimakkaita tunteita. Vaikka lopulta palasimme takaisin yhteen, nuo sanat ovat loukanneet enemmän kuin itse pettäminen. Ne sanat ovat loukanneet todella syvältä ja tuntuu, että ehkä käy niin, etten kuitenkaan voi antaa anteeksi vaikka olen niin luullut voivani tehdä. Aika ehkä näyttää kuinka käy, tällä hetkellä ei hyvältä näytä.
Sinulle fariini sanoisin, kerro miehellesi miltä sinusta tuntuu ja mitä eläämääsi kaipaat. Pyydä isovanhempia vaikka yhdeksi viikonlopuksi tai edes yhdeksi yöksi katsomaan lapsia ja varaa teille kahdelle hotelli yö tai mökki. Pyydä miestäsi mukaan, on sitten hänen asiansa lähteekö vai jääkö kotiin, mutta mene sinä ainakin. Jos miehesi lähtee mukaan, antakaa toisillenne aikaa ja jutelkaa, syökää hyvin ja ennenkaikkea nukkukaan kunnolla.
Käytä rohkeasti isovanhempia ja muita ystäviä tai sukulaisia apuna ja varmasti he auttavat mielellään, varsinkin kun sinä pyydät ja kerrot myös, että olet väsynyt ja tarvitset apua. Oman heikkouden myöntäminen on suurta vahvuutta ja viisautta, joka kääntyy aivan varmasti teidän koko perheelle hyödyksi.
Älä sinä fariini tee sammaa virhettä kuin minä, että väsyneenäkin on vain jaksettava ja omaa heikkouttaan ei voi myöntää ja jätät(te) avioliiton hoitamatta lapsiin ja väsymykseen vedoten.
Myös ihan tavallisessa arjessa olisi hyvä ottaa edes hetkeksi omaa aikaa itselle, ystäville ja harrastuksille. Voisitko niitä yhdistää jotenkin, ystävän kanssa yhteinen harrastus, vastavuoroisesti lasten perään katsomista ja sillä aikaa toinen äideistä vaikka shoppailemaan tai uimaan, mikä nyt sitten kiinnostaakin.
Toivon, että löydät jonkin muun ratkaisun ainakin aluksi kuin eron miettimisen, sillä sekin on lopulta kuitenkin aika rankka kokemus kaikille.
Toivon sinulle fariini voimia jaksaa eteenpäin ja rohkeutta pyytää apua ja puhua omalle miehelle!
KIITOKSENI teille, saga ja pimpa. Oli ihana lukea myötätuntoisia sanojanne. Uskokaa tai älkää, olen palannut tänne jo moneen kertaan lukemaan ne uudelleen ja uudelleen- saan voimia :´)
Olen aina vierastanut verkkokirjoittelua, olen pitänyt sitä jotenkin "pinnallisten ihmisten" foorumina enkä ole itseasiassa (ennen tätä) kirjoitellut minnekään. Nyt kuitenkin ymmärrän tämänkin tavan jo paljon paremmin- täälläkin voi todella koskettaa toista ihmistä.
Avioliittoomme menee kummallisissa periodeissa. Olen kyllä siinä uskossa, että aina kun olen saanut levätä ja siten virkistynyt, niin jaksan touhuta kotona(kin) ihan mitä vain ts. mieheni on tyytyväinen. Ja mitäpä minäkään silloin valittaisin, hyvin kun menee niin menköön. Se jakso kestää aina aikansa, mutta sitten tulee väsymys, uupumus ja turhautuminen ja elämä muuttuu yhdeksi riitelyksi ja saman typerän ympyrän kiertämiseksi. Sitten kierros alkaa alusta: muutama paremmin nukuttu yö ja minä jaksan taas...
Eräs ystäväni kertoi avioliitostaan yhtenä päivänä ja hän puhui kuin minun suullani. Aloin melkein nauraa, koska se kuulosti liian todellliselta.
En enää tiedä mikä on normaalia ja mikä ei. Onko tämä tätä jokaisessa pikkulapsiperheessä?
Olen yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni. Menen tänään illalla tapaamaan ystäviäni ja syömään heidän kanssaan. Seuraavalle viikonlopulle varasin kylpylästä meille pienen loman, lapset saavat jäädä vanhempieni kanssa. Meillä olisi niin paljon puhuttavaa, mutta liian vähän aikaa eikä tolkkua, mistä aloitetaan.
No, odotan että aika tekisi tehtävänsä. Odotan, että saisin voimia jostain niin, että jaksaisin ajan kunnes lapset ovat edes vähän isompia. Ehkä silloin sitten jaksan taas itseäni, miestäni, avioliittoa.
Lisää lapsia? Ei koskaan.
f.
Minulla on pieniä lapsia. Olen ollut se joka on miettinyt eroa, olen ollut se joka tiuskii toiselle, se joka on pettänyt. Mutta mieheni on aina jaksanut vaan.
Olen ollut omien ongelmien vuoksi onneton, ja se on heijastunut suhteeseen. Sitten vielä univelat ja pienten lasten kanssa touhuaminen. Minä en ole edes töissä ja tunnen huonoa omaatuntoa, koska olen vaan ollut kotona, enkä edes kauhean hyvin siivoa tms. Lapset ovat ykkössijalla, mutta monet kerrat lapset ovat nähneet kun äiti itkee väsymystä. Onneksi pahimmat ajat ovat siltä osin ohi. Mutta vauvoja en enää tahdo, tai ehkä joskus kun selviän omista ongelmista. Ihaninta nähdä, kun lapset voivat kuitenkin hyvin ja ovat iloisia. Se auttaa jaksamaan.
Mieheni kanssa yritämme taas, aina olemme pysyneet yhdessä, vaikka olenkin tahtonut erota, etten aiheuttaisi enempää mielipahaa. Toki miehessä on omat "vikansa" mikä saa minut onnettomaksi. Mutta hän näyttää aina, kuinka toivoa on. Kuinka aina kannattaa yrittää. En edes halua miettiä tulevaisuutta, mutta onneksi nyt päätimme jatkaa.