Miten ikävästä pääsee eroon?
Asuin avoliitossa seitsemän vuotta mieheni kanssa. Vuosien varrella vastaan tuli niin hyviä kuin huonojakin aikoja. Viimeiset kaksi vuotta oli tarpomista, mutta yhdessä selvisimme eteenpäin tai ainakin minä luulin niin. Hyvä ysävämme siarastui vakavasti ja kuoli vain muutamassa kuukaudessa. Seuraava vuosi meni minun kantaessani puolisoani, jotta hän olisi saanut taas elämästä otteen. Unohdin pitää huolta itsestäni ja omista tarpestani. Vuoden loppupuolella ehdin jo huokaista helpotuksesta. Olimme selvinneet raskaasta koettelemuksesta yhdessä ja kumpikin aloimme ajatella taas tulevaa. Miten yhdessä parantaisimme suhteemme taas sille tasolle, että jaksaisimme nauttia elämästä.
Mieheni teki paljon työmatkoja, joiden aikana hän saattoi olla kuukaudenkin poissa kotoa. Hoidin kodin ja juoksevat asiat. Olin aina vastassa, kun hän palasi ruoka ja sänky lämpimänä.
Tammikuun lopussa kaikki muuttui… mieheni tuli työmatkalta kotiin, ilmoitti samalla oven avauksella, ettei rakasta, eikä halua minua enää. Minun olisi muutettava pois kotoamme mahdollisimman pian. Hän halusi elää yksin, juhlia, harrastaa seksiä niin monen naisen kanssa kuin mahdollista. Minä murruin..Päätin, että jos toinen haluaa minusta eroon on ainut vaihtoehtoni vai toimia hänen halunsa mukaan. Jaoin itse kaikki meidän tavaramme, koska hän käytti vapaa-aikansa kavereidensa kanssa juhlien. Hän jopa antoi asunnonvälittäjälle minun puhelinnumeroni, jotta olisin hoitanut hänen asuntonsa myynnin hänen ollessaan työmatkalla..
Sain hommattua itselleni uuden asunnon ja muutin jo muutaman viikon kuluessa. Elämäni muuttui täysin. Yritin epätoivoisesti pitää välimme kunnossa ja ymmärsin häntä. Olinhan itsekin ollut vasta 19-vuotias kun aloimme seurustella. Ajattelin, että ehkä tämä voi olla hyvä ratkaisu meille, että pidämme hieman etäisyyttä. Elämme kummatkin sinkkuina, mutta lopulta ehkä palaamme yhteen. Hän itse piti eroa hyvänä asiana ja halusi, että teemme sen yhdessä. Siitähän voisi seurata meille molemmille jotain hyvää. Voisimme tehdä kaikkea sitä, mitä emme välttämättä olisi parisuhteessa voineet.
Mieheni muuttui muutaman viikon päästä todella kylmäksi minua kohtaan ja valitti vain kuinka minä olen muuttunut ja minun pitäisi ymmärtää, että tilanne on yt tämä ja elää asian kanssa.
Kuukaudet kuluivat ja sain tietää koko ajan lisää asioita. Mieheni oli muuttanut samantien toisen naisen luokse asumaan. Hän väitti minulle ja kaikille yhteisille ystävillemme, että he ovat vain kämppäkavereita. Tunsin itseni tyhmäksi, mutta jollain ihme tavalla halusin silti uskoa häneen. Olinhan luottanut häneen kuin kallioon viimeiset seitsemän vuotta.
Meillä on yhteinen kaveripiiri, joka on muutaman kerran aiheuttanut ongelmia. Tapasin heidät yhdessä ystäväni illanistujaisissa, jossa he kuhertelivat keskenään ja suutelivat toisiaan koko illan.
En voinut olla muuta kuin välittämättä tilanteesta vaikka kehoni itki ikävää ja surua..
Nyt viime kuussa sain kuulla, että tämä uusi nainen, jonka kanssa hän asuu yhdessä on mieheni työkaveri. He ovat tunteneet toisensa jo ennen eroamme. Emme siis olleetkaan eronneet pariskuntana vaan mukana oli koko ajan toinen nainen. Kaikki mitä mieheni oli puhunu omasta vapaudestaan oli valhetta.
Silmäni avautuivat ja totesin, että en ole ansainnut tällaista. Päätin yrittää jatkaa elämääni eteenpäin. Nyt olen kuitenkin palannut taas surun vaiheeseen. Minulla on ikävä niitä vanhoja hyviä aikoja. Tunnen itseni epäonnistuneeksi. Joku muu korvasi minut. Koen, että minussa oli jotain vikaa, en riittänyt, koska joku toinen vei paikkani samantien. Minulle ei annettu mahdollisuutta keskustella asioista käydä niitä läpi ja saada aikaan ns. puhtaampi ero jolloin olisin itsekkin ehkä ollu valmiimpi irtaantumaan.
Miten ikävästä pääsee eroon? En halua miettiä entistä miestäni. Haluan elää omaa elämääni ja kohdatessani taas heidät olla se vahva, joka voi vaan säälivästi katsoa alaspäin. Miten ihmeessä tästä suosta noustaan ylös? Vertaistuki olisi nyt kultaakin kallimpaa…
Ikävä on karmea asia, oli sitten kyse kuolemasta tai parisuhteen päättymisestä. Itse olen kohdannut paljon kuolemaa ja menetyksiä jo nuorena ja suosta nouseminen on aina vaikeaa, parhaiten siihen auttaa joku/jokin mistä saa voimaa jaksaa uuteen päivään. Itsellä on tällä hetkellä ikävä vaimoa kun parisuhde on vaikeuksissa ja hänestä on tullut etäinen, ystäviä minulla on huonosti ja hyvää ystävää ei lainkaan. Tukea olen koittanut kaivaa täältä löytyvistä kirjoituksista ja tänne avautumalla.
Aikanaan syytin itseäni pitkään hyvän ystäväni kuolemasta ja siitä toipuminen oli vaikeaa, mutta sain itseni nousemaan suosta kun tiesin sisimmässäni ettei syy ole minun ja hoin sitä itselleni. Et ole syyllinen miehesi toimintaan vaan hän on se joka tässä on hävinnyt ja menettänyt jonkun joka on häntä kantanut eteenpäin vaikeina aikoina.
Ikävästä pääsee eroon suremalla. Sinun on surtava ne asiat, jotka surettavat. Huomattava se epäoikeudenmukaisuus, jota koit. Korvattava se itsellesi, hoivattava itseäsi, hemmotella itseäsi. Ihmissuhteita kariutuu, ystävyyssuhteita, rakkaussuhteita, jopa perhesuhteita. Maailma on muutoksia täynnä. Rakastit ihmistä, jota ei oikeastaan enää ole. Hän muuttui, aika ja ihmiset muuttivat häntä.
Suret nyt paljon, etkä tunnu pääsevän yli hylkäämisestä. Onko sinut aiemmin hylätty? Ehkä aiempikin hylkääminen on läpikäymättä ja kumuloituu tässä.
Aika parantaa osan haavoista, osa jää ja pyrkii välillä esiin. Koeta elää tätä päivää ja olla kiinni pienissä asioissa. Toivon sinulle uusia asioita elämään. Jos et pääse surusta yli, hae ammattiapua. Voimia sinulle.🙂🌻
Katariina
Itse koin avioeron vuonna 2005. Tuolloin entinen vaimoni ja entinen lapsuuden ystäväni pettivät molemmat minut. Entinen lapsuuden ystäväni oli hirveän arka ja hiljainen. Kun aloin seurustelemaan entisen vaimoni kanssa vuonna 1998, niin minusta oli tärkeää, että myös entinen lapsuuden ystäväni hyväksyttäisiin porukkaan. Minulla ja entisellä lapsuuden ystävällä oli takana 13-vuoden tiiviskaveruus ennen seurustelua.
No aloimme viettämään aikaa kolmestaan paljon ja toki siinä oli muitakin kavereita läsnä. Otettiin paljon alkoholia ja vietettiin rajua elämää. Työ- ja opiskeluvelvoitteet tuli hoidettua tavallaan vasemmalla kädellä. Meni vuosia menin naimisiin. Seksielämä oli kokoajan lähes olematonta.
Avioliiton loppupuolella kävikin niin, että kun entinen vaimoni puhui kokoajan omasta iltalukion käynnistä ja työpaikkakiusaamisesta. Häntä piti kuunnella ja hänen pillinsä mukaan ihmisten piti mennä myös työyhteisössäkin hyväksyen se, että hän sai jakaa vuosilomaansa oman päänsä mukaan. Entinen lapsuuden ystäväni jaksoi kuunnella häntä aina kun hänelle sopi ja avautui omasta lapsuuden perheensä traumoista ainoastaan entiselle vaimolleni.
Olisihan tämä pitänyt arvata, että parisuhdehan heille kahdelle muodostui. Kuljiin sitten itse kolmantena pyöränä mukana ja mulle tuli sellainen olo, että entinen vaimoni kuului edelleenkin mulle. Aloin epäilemään samalla olematonta miehisyyttäni ja sitä, että jos minä olisinkin nainen. Uskottelin itselleni kaikki lapsuudessa kavereiden kertomat läpät todeksi. Ja olipahan mut puettu naiseksi omissa polttareissanikin. No hakeuduin sitten transtutkimuksiin ja aloin opettelemaan naisen elämää entisen vaimoni ja entisen lapsuuden ystävän patistaessa mua eteenpäin prosessissa.
No toi symbioosi säilyi ja silti tunsin kokeneeni vääryyttä. Vuonna 2008 sukupuolen korjausprosessi alkoi jo ahdistaa niin kauheasti, että päätin lopettaa kun olin muuttanut ja päässyt eroon näistä kahdesta ihmisestä. Koin, että mulla alkoi uusi elämä. Toki ikävä piti otteessaan ja välillä kokemukset vääryydestä tulevat edelleenkin pintaan.
Olen nykyään uudessa parisuhteessa ja olen kertonut nykyiselle kumppanille tarinamme. Hän välittää minusta tosi paljon ja olen hänelle tärkeä ihminen. Minä välitän myös hänestä tosi paljon. Hän on kokenut myös avioeron, jäänyt lapsensa kanssa yksin, kun mies löysi toisen naisen. Nyt elän onnellista miehen elämää ja haluan keskittyä naiseni tyydyttämiseen ja yhteisiin hetkiin. Kyllä se ikävä päästää irti otteestaan, mutta siihen tarvitaan aikaa ja se, että annat itsellesi luvan surra mennyttä elämän vaihetta.
Itse käyn samaa prosessia läpi! mies sanoi rakastavansa minua,olen elämäni nainen hänelle-2p noista sanoista hä halusi eron. kun yritämme keskustella asioista viestin kautta,niin loukkaamme toisia vaan.yritän kovasti tunteista päästä-se sattuu välillä. en pääse eteenpäin elämässä,kun ajattelen vaan meitä ja sitä miksi miksi kaikki kaunis päättyi☹️ olimme suhteessa1,5v sitä en jaksa ym.miksi rakstaa ja silti ei halua olla enään? voiko joku tuohon vastauksen antaa?
En tiedä elääkö_toivo.
Tarinas on todella tutun kuuloinen. Ikävä on jotenkuten vähentyny mutta pettymys ja epätoivo ei. Epäonnistumisen tunne varsinkin on päällä joka päivä.
Nainen ilmotti jouluna haluavansa erota itsenäistyäkseen kun rakkautemme oli vähentyny suhteemme alusta(yllätys?), mutta totuus olikin tämän suhde työkaveriinsa. Sekin paljastu mulle vasta eron konkreettisesti toteutuessa nyt keväällä.
Alle neljä kuukautta oon vasta asunu yksin/välillä yhteisen lapsemme kanssa, mutta toivo paremmasta huomisesta tuntuu vaan kuolevan päivä päivältä vaikka ikävä jollain lailla ehkä helpottaa.
Oon jo ehtinyt hyvästellä ajatukset uusista suhteista ja muista itseeni liittyvistä mahdollisista hyvistä asioista. Edustan jo lähtökohtasesti miestyyppiä joka sijottuu parisuhdemarkkinoiden pohjalle. 30-vuotias mielenterveyspotilas pitkällä sairaslomalla ja työttömänä. Eli rahaa ei oo, eikä hetkeen tuu. Jos joskus "paranen" niin työpaikan saaminen on mahdotonta kun on hullunleima ottassa. Asiaa ei auta sekään että oon melko ruma pieni kääkkä ja mun parisuhteen myötä kohonnu itsetunto on nyt sen kaatuessa olematon.
Enkä oo vierasta naista "siinä mielessä" lähestyny n. 13 vuoteen, kun oon ollu 17-vuotiaasta asti samassa parisuhteessa. Ei taida ujona teininä opitut vähäiset jutut enää muistua mieleen aikuisemman naisen kanssa. Enkä varmaan uskaltais kellekään mennä edes jutteleen, saati yrittään ketään iskeä.
Joku jo kirjotti yhdessä aikuiseksi kasvamisesta tossa äsken, mutta tuntuu että niin sun kuin munkin tapauksessa se toinen osapuoli ei kasvanu samanlailla mitä ite luuli ja oletti sen kasvaneen. Siitäkin syyttää itteensä vaikka syy ei olis yksin itessä.
Lapsen varttumisen seuraamisen lisäksi ei mun elämässä tunnu tällä hetkellä olevan mitään aitoo iloo tuottavaa sisältöö.
Tottakai tää kuulostaa katkeralta ja toivottomalta mutta nyt mun olo on sellanen että mun elämältä on vedetty pohja alta ja ite en sitä toivoo paremmasta nyt osaa nähdä.
Pelottaa miten osaan kasvattaa lastani kun masennun ite joka päivä enemmän.
Ensin tehdään lapsi rakkaudesta ja muutama vuosi siitä eteenpäin lapsen petturiäidin näkeminen ja tälle puhuminen on vastenmielistä. Voi olla että kuvittelen mutta musta tuntuu ettei tätä kaduta pätkääkään suhteen lopettaminen ja se puhuu mulle koppavasti mutta pirteesti, ikäänkuin olis ylpee itestään kun huomaa miten mä kärsin.
Tähän ihmiseen vielä alle vuosi sitten luotin enemmän kun mihkään muuhun yli 12v yhdessäolomme aikana. En enää.
Mikä estää vastaavaa tapahtumasta uudestaan?
Ei meillä tietenkään kaikki aina niin auvoista ollu mutta houkan toivo ja luulo siitä että mahdolliset pahat asiat tulisi käsiteltyä yhdessä ja homma toimis.
Olin väärässä.
Ihan ihmisestä itestään se on kyllä kiinni miten nopeesti menetyksistä toipuu. Jollain auttaa viina, jollain urheilu, jollain seksi/uus suhde, jollain aika, jollain ei mikään.
Kaikkiin ylläoleviin liittyy toiset ihmiset. Yksin murehtiminen ei kai auta ketään. Se on helpointa ja vähiten muille haitallista mutta yksin kaikki tuska ja pelot moninkertastuu.
Toivottavasti sulla ja muilla on toivoa tulevaisuuteen enemmän kun mulla.
Parisuhteiden päättyminen on kyllä yksi elämän suurimmista taisteluista. Varsinkin silloin, kun päätös ei ole yhteinen. Silloin jää aina varaa haihatella asioiden perään. Ja se, jos joku on kuluttavaa.
Tuntuu siltä, ettei kaipuu ja hyvät muistot koskaan kaikkoa ajatuksista, mutta omalla kohdallani olen purkanut tilannetta kirjoittamalla. Kirjoittamalla käsin kaikkia niitä ajatuksia ylös. Ettei tarvitsisi sano niitä enää ääneen. Teksti ei ole edes sellaista, johon haluaisin ikinä enää palata tai sitä lukea, mutta sen "rakentava" purkaminen kirjoittaen on ollut sopivan hidas ja pohdiskeleva väylä minulle. Silppuriin on mennyt suurin osa minun kirjoituksistani, mutta se on toiminut keinona päästää irti.
Kuulostaa tietysti monesta tyhmältä, varsinkin, jos ei ole kirjoittanut aiemmin. Mutta kokeilkaa, jos kuulostaa vähääkään omalta.
Kannustetaan toisiamme 🌻🙂🌻
toivo_elää? kirjoitti 22.8.2012 11:4
Meillä on yhteinen kaveripiiri, joka on muutaman kerran aiheuttanut ongelmia. Tapasin heidät yhdessä ystäväni illanistujaisissa, jossa he kuhertelivat keskenään ja suutelivat toisiaan koko illan.
En voinut olla muuta kuin välittämättä tilanteesta vaikka kehoni itki ikävää ja surua..Nyt viime kuussa sain kuulla, että tämä uusi nainen, jonka kanssa hän asuu yhdessä on mieheni työkaveri. He ovat tunteneet toisensa jo ennen eroamme. Emme siis olleetkaan eronneet pariskuntana vaan mukana oli koko ajan toinen nainen. Kaikki mitä mieheni oli puhunu omasta vapaudestaan oli valhetta.
Silmäni avautuivat ja totesin, että en ole ansainnut tällaista. Päätin yrittää jatkaa elämääni eteenpäin. Nyt olen kuitenkin palannut taas surun vaiheeseen. Minulla on ikävä niitä vanhoja hyviä aikoja. Tunnen itseni epäonnistuneeksi. Joku muu korvasi minut. Koen, että minussa oli jotain vikaa, en riittänyt, koska joku toinen vei paikkani samantien. Minulle ei annettu mahdollisuutta keskustella asioista käydä niitä läpi ja saada aikaan ns. puhtaampi ero jolloin olisin itsekkin ehkä ollu valmiimpi irtaantumaan.
Miten ikävästä pääsee eroon? En halua miettiä entistä miestäni. Haluan elää omaa elämääni ja kohdatessani taas heidät olla se vahva, joka voi vaan säälivästi katsoa alaspäin. Miten ihmeessä tästä suosta noustaan ylös? Vertaistuki olisi nyt kultaakin kallimpaa...
Näin aluksi tulee mieleeni, että jos et halua nähdä eksäsi kuhertelua nykyisensä kanssa, niin voit toki lähteä pois sellaisista tilanteista, joissa sitä tapahtuu. Eksäsi käytös on kyllä todella ala-arvoista, ei kävisi itselläni mielessä heti eron jälkeen esitellä yhteisissä tapaamisissa uutta kumppania. Enpä toisaalta ole koskaan noin lahjakkaasti petännytkään..😝
Ikävästä ei pääse hetkessä eroon. Itselleni on sanonut terapeutti, että kaikissa menetyksissä menee noin vuosi käsitellä menetys. Voit siis tyynin mielin antaa itsellesi vuoden ja sanoa, että vasta vuoden pitää olla haikailut 99 % loppu.
Mitäpä sitten? Olet ainakin ollut reipas ja tehokas nainen, kerta olet jakanut omaisuutenne ja muuttanut pikapuolin omaan asuntoosi. Etpä taida tarvita miestä hoitamaan asioitasi 😎
Hyvä olo? Sinun sisälläsi on hyvä olo. Hyvä olo on itsensä kuuntelemista ja itselleen hyvien asioiden tekemistä.
Menetyksestä ja erosta on kirjoitettu aika paljon kaikenlaisia oppaita. Niidenkin lukeminen voi auttaa.