Olen tehnyt eroa jo viiden vuoden ajan onnistumatta siinä. Olen eronnut aikaisemminkin joten tiedän kyllä miten se käytännössä tehdään, mutta jostain syystä (pelosta) olen nyt jumissa ja kaipaisin ajatuksia miten päästä siihen ratkaisevaan vaiheeseen.
Aikaisemmin ero on ollut helpompaa (raskasta toki silti) kun kumppani on ollut ns. suhteellisen normaali, mutta nyt asiaa vaikeuttaa, että puolisolla on paljon mielenterveydellisiä haasteita. Varsinaisia diagnooseja ei ole montaa (lähinnä masennus) kun hän lopettaa terapiat kesken (yleensä parin kerran jälkeen) jos siellä ilmenee liian arkoa asioita, mutta niin kauan kun hän saa puhua omaa tarinaansa niin hän kyllä kertoo.
Tiivistäen puolisoni käyttäytyminen vastaa epävakaasta- ja huominonhakuisesta persoonasta (ei tietääkseni diagnoosia) kärsivän henkilön käyttäytymistä. Hän käyttää runsaasti alkoholia (1-2 pulloa viiniä päivässä), voimakkaita kipu- tai psyykelääkkeitä, huijaa muilta rahaa ja valehtelee. Yhteisissä sopimuksissa hänellä on aina piiloagenda, eikä pidä lupauksia. Hän on valehdellut minulle mm. taloustilanteensa, terveystietonsa ja jopa lastensa lukumäärän. Hän on hyvin mustasukkainen, mutta on pettänyt minua useasti. Hän käyttää seksiä saadakseen mitä haluaa ja haluaa aina sopia asiat itse ja muiden puolesta, jolloin kukaan ei tiedä mitä kaikkea hän on sopinut. Hänen historiansa on karu lapsuudesta alkaen ja hänen lapsensa ovat kasvaneet hyvin turvattomassa ympäristössä, mistä johtuen useammalla lapsella vaikuttaa olevan eriasteisia mielenterveyshaasteita. Pahin lienee epäsosiaalinen persoona (ei saa diagnosoida), joka aiheuttaa jatkuvasti riitaa ja mielipahaa perheen sisällä.
Mutta puolisoni on aina osannut rakentaa täydelliset kulissit. Ulospäin hän on rakastava ja empaattinen puoliso, joka vielä työkseen auttaa vakavasti sairaita. Hän on kirjallisesti ja verbaalisti hyvin lahjakas.
Toisaalta kulissit romahtavat välillä, sillä kaikki ystävyyssuhteet hän tuhoaa, hän joko huijaa rahaa tai suuttuu silmittömästi aivan mitättömistäkin asioista ja katkaisee välit. Muutos ihailun kohteesta, vihan kohteeksi tapahtuu silmänräpäyksessä ja voi tapahtua yhdestä väärästä sanasta. Tästä johtuen elämä on jatkuvaa munankuorilla kävelyä, sillä vihanpurkaus voi tapahtua koska tahansa ja mistä tahansa. Myös ulosotto asettaa taloudelliset haasteensa, vaikka hän onnistuikin välttelemään sitä vuosikausia heittäytymällä vakavasti sairaaksi (valheilla).
Hän katuu kohtauksiaan, ei tosin pyydä anteeksi, mutta ne harmittavat häntä. Hän tarvitsee minua, jotta voi elää huomattavasti laadukkaampaa elämää kuin yksin (ja hän myös lypsää minut aivan tyhjäksi). Hän punoo valheellista rakkauden verkkoa ympärillemme, jotta muut näkevät meidän täydellisen tilanteen, jossa toki on murheita kuten kaikilla muillakin, mutta muuten kaikki näyttäysi aivan liian hyvältä.
Olen aivan pihalla ja sekaisin tästä kuviosta ja en osaa lähteä vaikka järjellisesti ymmärrän, että se minun hyvinvoinnin kannalta ainoa ratkaisu. Pelkään vain muiden reaktioita kun kaunis kulissi romahtaa. Ja toisaalta olen sekaisin näiden ääripäiden välillä, en ehkä enää itsekään erota mikä on totta ja mikä puolison luomaa fantasiaa ja mikä sitä henkistä väkivaltaa, joka on lamaannuttanut minut.
huh…
En oikein ymmärrä, miksi roikut näin tuhoisassa suhteessa,kun mitään muutosta parempaan ei ole tulossa. Ei puolisosi muutu miksikään, sen jo tiedätkin. Tulee jotenkin mieleen, että saat jotakin tyydytystä siitä, että rankaiset näin itseäsi ja koet itsesi marttyyriksi. Jos arvostaa itseään tekee jotakin elämänsä eteen.
Hei Tammyka, olet oikeassa, että tässä roikkumisessa ei ole mitään järkeä ja en ole marttyyri tai uhri. Minähän mahdollistan toisten loiselämän, eli olen todennäköisesti läheisriippuvainen, vaikka viihdynkin yksin.
Tämä loiselämä. Olen oppinut mm. puolisoni isovanhemmalta, että puolisoni on aina ollut huono raha-asioissa ja hän tarvitsee monta sataa euroa toisten rahoja kuukaudessa, jotka vain katoavat jonnekin. Aluksi kuvittelin, että hän pistää ne lastensa hyväksi, mutta kun selvisi, että hän huijaa myös omia lapsiaan, moni muukin romanttinen kuvitelma romahti. Lisäksi yksi hänen lapsistaan oireilee samankaltaisesti, mutta vaikuttaa enemmän antisosiaaliselta kuin epävakaalta ja siihen käsittääkseni kuuluu juuri loiselämä. Tämä poika on lainannut lähes kaikilta sisaruksiksilta, ystäviltä ja minultakin rahaa ja lupaa maksaa ensikuussa, mutta mitään hän ei koskaan maksa ja lainaa kertyy aina lisää. Lisäksi hän osaa vaatia itselleen koko ajan jotain ja vie veljensä puhelimen, vaatteet, pankkikortit, kaiken mitä hän tarvitsee. Ja jos äiti on epävakaa niin hän suojelee tätä poikaansa ja kukaan ei voi mitään. Summa summarun, minä joudun aina maksamaan heidän tuhlaamiset ja välinpitämättömyydestä aiheutuneet sakot, mobiilimatkaliput kun ei jaksa ostaa aikaa jne.
Mutta miksi roikun tässä? Aluksi olin vain hämmentynyt äkillisesti (yhdestä väärästä sanasta) alkaneista raivokohtauksista ja siitä seuranneesta vuorokauden mykkäkoulusta ja minun ja lasteni haukkumisesta. Sitten epäilin, että kaikki ei ole hyvin, mutta laitoin asian lääkkeiden ja sairauden piikkiin. Hoidin puolisoani useasti sairaalakäyntien jälkeen (leikkauksia) ja hän jättäytyi pois työelämästä omien sanojen mukaan sairauden takia. Pikkuhiljaa ymmärsin, että kaikki palaset ei loksahda paikoilleen ja ymmärsin puolisoni olevan patologinen valehtelija. Seuraavien vuosien aikana paljastui että kaikki merkittävät asiat olivat valhetta, myös se tauti jonka perusteella hän jäi kotiin. Tilanne oli minulle hyvin kuluttuva ja olin henkisesti aivan puhki ja ensimmäisen kerran elämässä jäin työttömäksi ja taloudellisesti ansaan hänen kanssaan ja sain valtavat ulosottovelat niskaani kun puoliso oli huijannut talousasioissa ja jotenkin hän sai ne kaadettua päälleni ja häneltä ei peritty mitään! Seuraavaksi kuvioon tuli mukaan runsas alkoholinkäyttö ja siitä seuranneet raivokohtaukset. Lisäksi hän myös petti minua.
Minä yritin saada taloutemme pystyyn ja isolle perheelle ruokaa ja katon pään päälle. En osannut erota, vaikka siihen tuli sopivia tilanteita. Jotenkin yritimme aina uudelleen kun puolisoni osaa lukea minua kuin avointa kirjaa ja antaa juuri sopivasti siimaa jotta en lähde, mutta sitten kiristää siimaa uudelleen kun olen nieleissut koukun. Olen mennyt tähän ansaa jo useamman kerran ja saanut paljon petettyjä lupauksia.
Eniten taidan pelätä lastemme ja vanhempieni reaktioita eron kohdalla. Heistä osa näkee puolisoni sankarina, todellisena taistelija läpi kurjan elämän. Pelkään niitä syytöksiä kuinka voin hylätä hänet ja hänen lapsensa kun he ovat joutuneet kokemaan niin paljon vääryyttä elämässään.
Olen käynyt terapiassa yli kolmen vuoden ajan, osaksi jotta jaksan töissä, ja kuullut useasti, että ero on ainoa vaihtoehto ja silti olen vielä jumissa ja toivon kuulevani kokemuksia miten tämmöisestä tilanteesta pääsee pois säilyttäen työkyvyn ja terveyden. Olen eronnut paristakin liitosta ja selvinnyt niistä ja uuteen liittoon en halua, vaan nauttia elämästä, mikä nykyisestä vankilasta käsin on varsin rajoitetua.
Tämä tunteiden sekamelska ja manipulointi on saanut pääni aivan sekaisin ja tietenkin minä olen ainoa joka voi poistua etuovesta uuteen alkuun, mutta en haluaisi lähteä täysin tyhjän päälle ilman mitään, mutta ehkä en voi ottaa mitään mukaan, sillä täällä on aina joku kotona. Ehkä minun pitää vain poistua ja uskoa, että he selviävät ja puolisoni ei tee itsemurhaa. Hänellä on jo useampi yritys takana ja tuskin sitä oikeasti toteuttaa vaan uhkailee. Viimeksi soitin hätäkeskukseen ja siitähän vasta suuttuikin, joten tuo keino on ehkä nyt jo kokeiltu ja pelkään mitä hän keksii seuraavaksi.
Sinun pitää alkaa elää omaa, arvokasta elämääsi eikä elää toisen kautta. Et tarvitse kenenkään lupaa toimia niin kuin parhaimmaksi näet. Kannat vastuun omista valinnoistasi ja niin kantaa puolisosikin omistaan. On todella hienoa pohtia, miten oma toiminta vaikuttaa muiden elämään, mutta jossakin menee se raja itsen ja toisten välillä.
Et ole vastuussa siitä, mitä puolisosi tekee sinun päätöksesi jälkeen. Eikä sinun todellakaan tarvitse pelätä muiden reaktioita, he kun eivät elä sinun elämääsi, sinun nahoissasi. Saatat hämmästyä, mihin kaikkeen energiaa riittääkään, kun saat välimatkaa tuohon sairaaseen tilanteeseen. Koska sairas se on. Tiedät itsekin, että näin ei voi jatkua. On vaikea luovuttaa, kun on jo niin paljon pannut peliin, mutta parempaa ei tällä menolla liene tulossa.
Tee ensin se päätös lähteä. Kirjoita vaikka suunnitelmia ylös. Olet niin sisällä tilanteessasi, ettet näe vaihtoehtoja selvästi kenen kanssa voisit keskustella? Ystäviä, ammattiapua? Saisitko hommattua oman asunnon? Onko sinulla ketään, jonka luo voisit lähteä? Mitä on aivan välttämätöntä ottaa mukaan? Mitä puolisosi saattaisi tehdä, aiheuttaa jotakin harmia sinulle? Miten voisit varautua siihen?
Jos olet huolissasi puolisostasi, jätä hänelle esim. kriisipuhelimen numero. On hänen vastuullaan hakea apua itselleen. Sinä et ole kenenkään terapeutti etkä hyvästä tahdostasi huolimatta pysty häntä parantamaan. Eikö tämä ole jo nähty? Oikein toimiminen ei useinkaan ole helppoa.
Hei peruskallio!
Ajattelen samalla tavalla kuin Tamarindin!
Eihän tuollaisessa symbioosissa eläminen ole tervettä kuten itsekin sen hyvin tiedät.
Sinähän itse olet "syypää" pahaan oloosi mahdollistamalla ruokkimalla kumppanisi valheellista elämäntapaa!
Kun ja jos saat tehtyä totaalisen pesäeron kumppanistasi se olisi teille molemmille hyväksi...
vaimosi joutuisi ottamaan vastuun omasta elämästään tekemisistään.
Sinä et ole syypää vaimosi valintoihin!
Muista sekin, että sääli on sairautta!
:🙂🌻
Kiitos ajatuksista. Sääli on sairautta, sen ymmärrän, sillä olen elänyt monta vuotta toisen määrittämää elämää, enkä ole voinut olla oma itseni. Tämä lienee suurin syy, että tunnen katkeruutta ja vihaakin, sillä olen menettänyt mahdollisuuden olla paremmin läsnä omien lasteni elämästä, mahdollisuuden elää taloudellisesti turvattua elämää ja elää omien arvojen ja ajatusten mukaan.
Kirjoitettuna kaikki on niin selvää, enkä tiedä muuttuisiko tilanne jos sitä katsoisi kärpäsenä katosta, mutta oman pääni sisältä katsoessa tilanne on paljon sekavampi ja kaottisempi. On hyviä päiviä ja kauheita päiviä, mutta pikkuhiljaa olen kadottanut itseäni koko ajan yhä enemmän.
Ero tuntuu minusta kuin lopettaisin suloisen koiranpennun, joka katsoo minua suloisilla nappisilmillään aivan viattoman näköisenä. En siinä tilanteessa näe sitä hirviötä naamion takana, joka tulee esille yhdestä väärästä sanasta, joka herättää hänessä hylkäämisen tunteen ja että koko maailma on häntä vastaan. Toisaalta olen nyt ymmärtänyt, että puolisoni todella rakastaa minua, vaikka rakkaus ei ole samanlaista kuin mitä yleensä sillä ymmärrämme. Hän voi rakastaa ja samaa aikaa upottaa yhteistä venettä. Olen myös ymmärtänyt, että hän katuu tekojaan, ne tuntuvat hänestä pahalta seuraavana päivänä kun hän hiljaa tuijottaa eteenpäin ja miettii asioita. Hän ei itsekään ymmärrä miksi hän teki niin. Mutta samaa empatiaa hänellä ei ole, eikä hän korjaa virheitään, esim. maksa huijaamiaan rahoja takaisin tai pidä muita antamiaan lupauksia, esim. terapiaan menosta. Nämä epätyypilliset käyttäytymismallit saavat omat aivoni käymään ylikierroksilla kun yritän saada tilanteesta tolkkua, etsin järkeä toiminnasta, missä ei ole mitään järkeä. Olen nyt kuitenkin oppinut tietyn logiikan ja mallin ja se vastaa hyvin epävakaan toimintaa, mikä tekee tilanteista paremmin ennakoitavia ja pystyn miettimään paremmin miten itse toimin ja mitä sanon. Mutta se todellakin tarkoittaa, että minun tunteet ja tarpeet jää taka-alalle.
Minulla on suunnitelmat työn alla, vaikka pelkään vielä sitä konkreettista askelta ja minkälaisen vihareaktion se tulee laukaisemaan. Tiedän, että puolisoni ystävyys- ja intiimisuhteet päättyvät aina suureen vihaan ja mustamaalaukseen ja heillä on suvussa selvästi myös geeniperintönä väkivaltaisuutta mihin useampi hänen pojistaan on jo sortunut, joten kovin rakentavia ja aikuismaisia keskusteluja tuskin on luvassa.