Miten eroon päättyneen parisuhteen taakasta?
Olen 40-vuotias nainen ja kirjoitan, koska en tunnu pääsevän millään eroon päättyneen suhteeni taakasta. Olin neljä vuotta miehen kanssa, joka kohteli minua huonosti ja koin erinäistä henkistä väkivaltaa. Olen aina ollut itsenäinen ja vahva, iloinen ja hyväntuulinen, hyvällä itsetunnolla varustettu nainen, enkä olisi koskaan kuvitellut voivani joutua noin alistetuksi parisuhteessa. Se tapahtui pikkuhiljaa ja jossain vaiheessa vaan huomasin olevani kynnysmaton asemassa.
Mies oli täysin kyvytön käsittelemään minkäänlaisia negatiivisia tunteita. Jos halusin puhua suhteemme ongelmista, hän saattoi sanoa, että nyt on niin huono ilmapiiri, että minun on parempi poistua paikalta. Emme siis asuneet yhdessä, vaikka enimmäkseen hänen luonaan olinkin. Tätä tapahtui useasti, hän saattoi heittää minut ulos asunnostaan, jos tuli vähänkin jotain riitaa. Tai jos aloin itkeä, sitä hän ei sietänyt ollenkaan. Hänen kommenttinsa saattoi olla, että mitä v….a rääyt siinä, ja silloinkin minut saatettiin heittää pihalle. Riitojen jälkeen hän ei vastannut viesteihini tai soittoyrityksiini useaan vuorokauteen ja piti mykkäkoulua. Itse olin aina erittäin ahdistunut noiden mykkäkoulujen ajan, en saanut nukuttua ja mietin vaan, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Näistä asioista sanoin miehelle moneen kertaan, mutta mikään ei koskaan muuttunut. Joskus sain kuulla olevani v…n ämmä, joskus minun käskettiin painua v…..n keskellä yötä. Ja nämä asiat ovat vain pisara meressä. Mies ei halunnut seksiä kanssani enää viimeiseen kolmeen vuoteen ja kun tästäkin yritin keskustella, niin lopputulos oli vuorokausien mykkäkoulu ja se, että minut heitettiin ulos.
Olen itse hyvin kiltti, sovitteleva ja rauhallinen ihminen, ja menen toisen käyttäytyessä tuolla tavalla täysin lukkoon. En ymmärrä tahallista ilkeyttä ja toisen ihmisen loukkaamista. Tiedän, että olisi pitänyt puuttua käytökseen heti, kun sitä alkoi tapahtua, mutta olin vaan niin hämmentynyt alkuun toisen käytöksestä, etten osannut puuttua siihen. Ja myöhemmin kaikki alkoi toistua vaan uudelleen ja uudelleen. Mies myös testaili minua eri tavoin, hän mm. saattoi sanoa vaan, että aikoo hakea ehkä toiselta paikkakunnalta kaukaa töitä. Hän teki vain omia suunnitelmiaan ja heitti niitä ilmoille testatakseen, kuinka reagoin. Tämän hän myönsikin joskus jälkikäteen. Millainen ihminen haluaa tahallaan pahoittaa puolisonsa mielen? Jos puhelimessa yritin varovasti keskustella suhteemme ongelmista, hän saattoi huutaa, että jos en ole hiljaa niin hän lopettaa puhelun. Tämä kaikki johti siihen, etten uskaltanut enää ottaa esille mitään asioita, koska pelkäsin hänen reaktioitaan ja sitä, että minut taas kerran heitetään ulos. Hän oli myös suuttuessaan ja raivotessaan erittäin pelottava, vaikken koskaan joutunut pelkäämään hänen käyvän minuun kiinni.
Hän ei koskaan halunnut viettää aikaa perheeni tai ystävieni kanssa. Olin kaikissa juhlissa aina yksin ja väsyin selittelyyn, että miksei mies taaskaan ole mukana. Eikä kyse ole siitä, että olisin halunnut jatkuvasti ravata sukuloimassa. Mies saattoi tällaisissakin tilanteissa kehittää jonkun riidan, jonka seurauksena piti mykkäkoulua, eikä näin ollen lähtenyt paikalle. Kun minulla oli syntymäpäivät, joita juhlittiin perheeni kanssa, hän sanoi, ettei hän halua juhlia ihmisten kanssa, joita ei tunne, eikä näin ollen tullut paikalle. Kuinka voisi edes tutustua, jos ei koskaan tule paikalle? Hänen perheensä ja sukulaistensa kanssa kyllä vietettiin aikaa.
Suhteemme ensimmäinen vuosi meni hyvin, mutta viimeiset kolme olivat kuvaamani kaltaisia. En käsitä, miksi jaksoin noinkin kauan yrittää. Silloin, kun meillä oli kivaa, meillä oli todella kivaa, ja tiesin, millainen mies osaa olla. Ja jollain typerällä tavalla varmaan uskoin, että asiat muuttuvat vielä sellaisiksi kuin ne olivat alussa.
Suhteemme päättyi jo melkein kaksi vuotta sitten, mutta edelleen mietin näitä asioita lähes päivittäin. Että miksi hän kohteli minua niinkuin kohteli, ja miksi annoin sen kaiken tapahtua. Monet yksittäiset tilanteet nousevat mieleeni edelleen. Eromme jälkeen hän meni saman tien Tinderiin ja löysikin itselleen uuden naisen hyvin nopeasti, ja tekee tämän naisen kanssa nyt asioita, joista minä yhteiselomme aikana vain haaveilin.
Haluaisin jo päästä irti asioiden miettimisestä, koska tämä mies aiheutti minulle ihan riittävästi tuskaa jo yhdessäolomme aikana. En haluaisi enää joutua miettimään näitä asioita jatkuvasti. Jätin hänet itse silloin, kun vihdoin osasin päästää irti, ja kun hän oli jälleen kerran tehnyt minulle yhdet oharit ja haistatellut. Sitäkin tapahtui aika ajoin, hän vaan saattoi jättää tulematta ilmoittamatta mitään, vaikka olimme sopineet tapaavamme. Ja kun asiasta sanoin, niin sain haistettelua osakseni. Ei minkäänlaista kunnioitusta toista ihmistä kohtaan. Kaikki se väärinkohtelu ja törkeä käytös nousevat edelleen mieleeni. Toisaalta myös se, että miksi ihmeessä annoin hänen kohdella itseäni sillä tavalla. Monet ystäväni ovat sanoneet, että jos minulla ei olisi alunperin ollut niin hyvä itsetunto, niin olisin nyt aivan rikki, ja se pitää varmasti paikkansa. Onneksi hän ei kuitenkaan täysin saanut minua nujerrettua.
Huomaan myös ajattelevani, että toivon hänen saavan ansionsa mukaan. En tietenkään toivo kellekään mitään pahaa, mutta haluaisin voida luottaa siihen, että jokainen joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan toisille tekemänsä asiat.
Miten voisin päästä irti tuon menneen suhteen taakasta? Haluaisin keskittyä nykyhetkeen ja elää onnellisena, koska minulla on kaikki hyvin, ja monta aihetta olla kiitollinen. Nämä ajatukset vaan valtaavat päässäni jatkuvasti liikaa alaa. Enkä missään tapauksessa todellakaan kaipaa häntä takaisin, olen tyytyväinen siitä, että tein silloin ratkaisun, joka olisi pitänyt tehdä jo paljon aiemmin. Soimaan kai itseäni siitäkin, että miksi olin niin typerä, että annoin hänen kohdella minua huonosti niin kauan. Hölmönä sitä halusi uskoa siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi.
Hei!
Painiskelin pitkään samanlaisen ongelman kanssa. Keskustelin asiasta ystävieni kanssa. Ratkaisevaa eroon pääsemisessä minulle oli Paula Salomaan kirja Narsistin tunnistaminen (vai onko nimessä tiedostaminen?). Kirja pakotti katsomaan omaa osuutta suhteen aloittamisessa ja jatkamisessa. Itseään ei pidä syyllistää, mutta on hyvä katsoa asioita rehellisesti myös itsensä kannalta. Jos pidät lukemisesta, jokin muukin kirja voisi sopia sinulle.
Kiitos Tähtitalvikki, voisinkin lainata tuon kirjan. Olen monesti yrittänyt miettiä omaa käytöstäni, että teinkö itse jotain sellaista, mikä aiheutti miehen käytöksen. Vaikea sanoa, en ole löytänyt siihen vastauksia. Olen itse ollut aina rauhaa rakastava ja sovitteleva ja hyvin kiltti ihminen. Mutta toiminnallani ainaki mahdollistin hänen käytöksensä, kun en puuttunut siihen ajoissa. Hän mm. tottui siihen, että jokaisen useamman päivän mykkäkoulun jälkeen minä joka tapauksessa otin yhteyttä, koska en kestänyt sitä ahdistusta. Toisaalta sanoin moneen kertaan minua häiritsevistä asioista, kuten juuri noista usean päivän mykkäkouluista, mutta mikään ei koskaan muuttunut. Jos otin jonkun suhteemme epäkohdan esiin, mies saattoi alkaa huutaa, että "ei tässä ole pakko olla", "jos ei huvita niin tee ratkaisus", "nyt täällä on niin negatiivinen ilmapiiri, että kannattaa varmaan lähteä menemään" ym ym. Joko hänen pillinsä mukaan mentiin, tai sitten ei ollenkaan. Hänen mielestään mitään ongelmia ei ollut niin kauan, kun niistä ei puhuttu. Jos halusin vain keskustella jostain mieltäni vaivaavasta asiasta, hänen mielestään haastoin aina riitaa.
Huoh. Olipa se raskasta aikaa.
Hei!
En usko, että aiheutit miehen käytöksen omilla suhtautumisillasi asioihin. Miehen luonne on vaan sellainen, josta kerroit.
Kiltit ihmiset vaan sietävät tällaista käytöstä usein liian pitkään. Kiltit voivat erehtyä myös luulemaan, että asioita voi muuttaa. Sinulle on käynyt hyvin, kun selviydyit vain neljällä vuodella. Monet kärsivät kauemmin.
Oman itsensä rehellinen tutkiskelu auttaa siihen, että ei joudu toistamiseen tällaiseen suhteeseen. Kilttikin oppii laittamaan tarvittaessa rajoja.
Palmunen, kun luin viestiäsi, oli kuin olisin lukenut omasta elämästäni. Minulla on täsmälleen samanlaisia kokemuksia nyt jo reilut viisi vuotta jatkuneesta parisuhteesta. Arvaamattomia raivokohtauksia, nälvimistä, vähättelyä, jatkuvaa varuillaan oloa. Mekään emme ole asuneet yhdessä, luojan kiitos. Olemme tavanneet vain miehen luona, josta minut on heitetty ulos milloin mistäkin syystä. Mies ei ole halunnut tavata ystäviäni eikä lapsiani, minun olisi kyllä pitänyt olla äiti hänen lapselleen. Ja siivooja, ja rahoittaja. Hänen pillinsä mukaan on koko ajan tanssittu, hän on aina ilmoittanut minulle, mitä hän aikoo nyt tehdä ja minun tehtäväni on ollut kävellä perässä. Jos olen halunnut tehdä jotain omaa, on seurauksena ollut raivokohtaus ja päivien mykkäkoulu.
Olen myös tuntenut hirvittävää ahdistusta saamastani kohtelusta. Lukuisia kertoja olen ajatellut, että se on nyt tässä ja olen jo tehnyt mielessäni eron. Muutaman päivän päästä olen niin ahdistunut, että olen taas ottanut yhteyttä mieheen tai taipunut hänen yhteydenottoonsa ja taas on jatkettu ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mistään ei ole koskaan voinut keskustella eikä pahojakaan asioita ole saanut selvitellä.
Nyt olen taas sitä mieltä, ettei tällaista elämää voi jatkaa ja minun on pystyttävä eroamaan. En halua elää näin. Huolestuneena luin viestisi. Käykö siinä sitten niin, että vuosien jälkeenkään ei selviä saamastaan kohtelusta, vaan tuska jatkuu edelleen? Mikä saa naisen alistumaan huonoon kohteluun?
Olen itse ajatellut, että auttaisiko, jos hakeutuisi terapiaan. Luulen, että vuosien pyristelyn jälkeen tällaisesta ei selviä omin avuin. Järkipuhe itselle ei tunnu auttavan. Ilmeisesti se ei ole sinullakaan auttanut. Huono kohtelu on syöpynyt jonnekin niin sisälle ja vaikuttanut tunne-elämään sillä tasolla, että oma järki ei auta.
Olen myös kertonut kaikille ystävilleni, että haluan tosissani eroon miehestä ja pyytänyt ystäviäni tukemaan minua. Kaikki ovat kyllä jo vuosia sanoneet minulle, että miehestä on päästävä eroon enkä ole heitä uskonut. Silti pyydän heiltä apua. Olen avoimesti kertonut heille, että itsetunnossani on jotain pahasti vialla suhteessa miehiin. Itsetunto-ongelmaa ei ole muilla elämänalueilla.
Nämä kaksi asiaa minulle tulee mieleen. Mitä vielä voisi tehdä? Mitä sinä olet tehnyt? Oletko pystynyt luomaan uutta parisuhdetta? Luulisi sen nyt ainakin auttavan pois vanhasta.
Hei Emma7!
Niin tutun ja ahdistavan kuuloista... Ja kamalaa, että sinäkin joudut tuollaisesta kärsimään. Olen tässä itse mietiskellyt suhteemme alkuaikoja ja ensimmäisiä riitojamme, jolloin alkoi tuo mykkäkouluilu ja viesteihin vastaamattomuus ym. Olin silloin todella, todella rakastunut mieheen ja varmaan pelkäsin menettäväni hänet, jos en itse "antaisi siimaa" ja siinä tein virheen. Tuon käytöksen alkaessa olisi pitänyt saman tien laittaa hänelle rajat sen suhteen, mitä minä siedän ja mitä en. Mutta typeränä katselin samaa kuviota kerta toisensa jälkeen ja mies tietenkin oppi jo alusta siihen, että aivan sama mitä hän tekee, niin kyllä minusta kohta taas kuuluu. Ja tosiaan koskaan näitä riitoja ei selvitetty millään tavalla. Jos aloin puhua "vanhoista asioista", niin hänen mielestään haastoin riitaa. Hän sanoikin, että meillä olisi kaikki hyvin, jos minä en haastaisi riitaa näistä asioista - eli jos kaikki olisi vaan lakaistu maton alle.
Kun sanoit tuosta pillin mukaan tanssimisesta, niin hän itse muutamaan otteeseen huusi minulle, että hänhän ei ala kenenkään pillin mukaan hyppimään. Tämä mm. silloin, jos halusin itse esim. lähteä aiemmin pois mökiltä kuin hän, tai jos hän oli valehdellut minulle muutamista asioista. Pikkujutuista, mutta sitä suuremmalla syyllä, miksi niistä täytyy valehdella...
Tiedän, ettei tuosta kuviosta irtautuminen ole helppoa. Mutta onneksi ette asu yhdessä! Minäkin puhuin ystävilleni asioista moneen kertaan ja he sanoivat jo suhteen puolessavälissä, että mieti, miten kauan itse meinaat tuota jaksaa. Olin jatkuvasti ahdistunut ja surullinen näistä tilanteista ja vuodatin kaiken ystävieni niskaan. Silti jaksoin vaan jollain typerällä tavalla uskoa ja luottaa, että kyllä kaikki vielä muuttuu, että kyllä mies jossain vaiheessa ymmärtää. Juuri tuota, mihin Tähtitalvikkikin viittasi.
Kun lopulta jätin hänet, niin hän oli vain vihainen. Ei surullinen, kuten moni normaalilla ajatuksenjuoksulla varustettu ihminen olisi ollut, pelkästään vihainen. Sain häneltä siinä vaiheessa vielä täyslaidallisen viestillä niskaan.
Luotan siihen, että kyllä tästä selviää, ja sinäkin selviät, Emma7. Suurimman työn olet kuitenkin tehnyt jo siinä vaiheessa, kun saat itsesi irti miehestä. Se on kamalaa huomata olevansa yhtäkkiä täysin jonkun kynnysmattona, ja kun minäkin olen aina ollut sellainen, ettei ylitseni kävellä. Näin vaan kuitenkin pikkuhiljaa kävi.
Minulla on uusi miesystävä, ollut nyt vuoden verran ja kaikki on siis sillä rintamalla hyvin. Ja tällä kertaa mies jopa kohtelee minua niinkuin ihmisen kuuluu toista kohdella. Huomaan silti olevani hyvin varovainen suhteen etenemistä ajatellessa, ja ajattelen lähinnä ehkä niin, että päivä kerrallaan, koska kaikki voi muuttua missä vaiheessa vaan. Vaikkakin tämän miehen kanssa meillä on myös yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia, joita ei edellisen kanssa ollut. Jos eksälle esim. ehdotin jotain yhteistä matkaa muutaman kuukauden päähän, hän saattoi sanoa, että eihän hän voi sinne asti edes tietää, missä silloin on. Eikä yhteenmuuttamisesta tms ollut puhettakaan. No näin jälkikäteen ajateltuna se oli erittäin hyvä asia.
Ja tuosta jatkuvasta ahdistuksesta olen päässyt eroon täysin. Vaikka mietin asioita edelleen lähes päivittäin, ne ovat onneksi kuitenkin vain ajatuksia, eivätkä aiheuta ahdistusta tai unettomia öitä. Eksän kanssa ollessani kärsin jatkuvista unihäiriöistä, koska en pysty nukkumaan, jos olen ahdistunut, tai jos on jotain stressaavia ja selvittämättömiä asioita mielessä.
Menneen suhteen tapahtumat ovat välillä enemmän taka-alalla ja välillä taas mietin niitä paljonkin. Joku tietty yksittäinen paikka asia saattaa taas tuoda mieleen tapahtumia, joita sitten jään mielessäni kertaamaan. Mutta tosiaan, enää ajatukset eivät aiheuta ahdistusta. Mutta huomaan miettiväni lähes joka kerta, että toivon hänen saavan ansionsa mukaan. Ja mietin myös, että miten ihminen voi kohdella toista noin ja jatkaa sen jälkeen elämäänsä täysin normaalina, vaihtaen vaan naista ja potematta minkäänlaisia omantunnon tuskia? Sitä on tällaisena tunteellisena ja ihmiset huomioon ottavana ihmisenä erittäin vaikea ymmärtää.
Sinäkin Emma7 olet varmaan miettinyt monta kertaa, että jospa kaikki tästä muuttuisi ja mies ymmärtäisi muuttaa käytöstään. Mutta ei sitä tule tapahtumaan. Nyt yrität vaan kaikin keinoin päästä miehestä irti. Helppoa se ei ole, mutta veikkaanpa, että jo sillä hetkellä, kun olet lopullisen päätöksen tehnyt, olet mielessäsi helpottunut. Surua tulee olemaan varmasti, mutta omalla kohdallani se ei ollut surua suhteen päättymisestä, vaan siitä, miten minua kohdeltiin. Päätöksen tehtyäni en missään vaiheessa sitä katunut. Monesti tietenkin kävi mielessä, että miksi asiat eivät voineet mennä toisella tavalla, koska jostain omituisesta syystä miestä kuitenkin niin paljon rakastin. Mutta vaikea on toista ihmistä muuttaa.
Itse kävin työpaikan kautta viisi kertaa psykologilla juttelemassa, mutta en tiedä, oliko siitä erityisemmin hyötyä. Olen luonteeltani sellainen, että vuodatan kaikki mieltä vaivaavat asiat ulos joka tapauksessa, ja minulla on ystäviä, joiden kanssa olen voinut jutella asioista vielä tämän ajan jälkeenkin. Ei terapiasta silti varmaan haittaakaan olisi.
Tsemppiä, nyt alat järjestellä asioita itsesi parhaaksi. ☺️❤️
Emma7, jollain heikolla hetkellä kirjoitin tarinani myös tuonne Cityn Suhdeklinikkaan, missä käsittääkseni kirkon perheneuvojat paneutuvat ihmisten tarinoihin. Voit käydä lukemassa saamani vastauksen täältä:
Palmunen,luin myös saamasi vastauksen perheneuvojalta. Mielestäni erityisten hyvää vastauksessa on se, että et ole nujertunut huonosta neljän vuoden suhteesta 🙂
Kiitos Tähtitalvikki, näin se on 🙂
Palmunen. Minulle oli todella tärkeää, että löysin tämän viestisi. Olen kuvitellut, ettei tällaista voi olla kenelläkään, ja että lopultakin kaikki johtuu sittenkin minusta. Järki on sanonut, ettei se niin voi olla, mutta nujerettuna alkaa epäillä itseään.
Olen todella iloinen puolestasi, että pääsit irti, selvisit ja olet päässyt elämässä eteenpäin, jopa uuteen parisuhteeseen.🙂🌻
Minäkin olen rakastanut ja pelännyt miehen menettämistä. Alussa hän toi elämääni juuri sellaisia asioita, joita olin kaivannut. Vuosien mittaan olen kuitenkin alkanut pelätä, mitä taas tapahtuu. Usein mukava päivä on päättynyt raivokohtaukseen jostain aivan järjettömästä asiasta. Mies ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua. Sen sijaan hän on usein sanonut, että ei rakasta. Hän on myös usein sanonut, että minun pitäisi olla kaksikymmentä vuotta nuorempi ja että hänella olisi kyllä kysyntää. Kuitenkaan hän ei ole missään tapauksessa koskaan halunnut erota, vaikka olen sitä usein ehdottanut.
Mykkäkoulun ja raivon tuoma ahdistus on aiheuttanut minulle fyysisiä oireita: elimistö on ollut ylikierroksilla, en ole syönyt ja nukkunutkin vain unilääkkeillä. Paha olo on saanut minut aina ryömimään miehen luo ja pyytämään selvittämään asiaa. Sitten hän on taas raivonnut, kieltänyt minua sanomasta mitään ja lopuksi ilmoittanut, että asia on käsitelty ja taas jatketaan yhdessä.
Hän on myös pettänyt minua ja yhdessä ollessakin katselee avoimesti muiden naisten perään ja tekee rivoja eleitä. Meillä seksiä ei ole ollut nimeksikään. Olen tullut pääsääntöisesti torjutuksi väsymyksen tai humalatilan vuoksi, tai koska miestä ei vain ole kiinnostanut.
En ole voinut puhua omista asioistani, en iloistani, en suruistani. Jos olen koettanut kertoa, mies on huutanut, ettei hän jaksa kuunnella. Ystäviäni ja lapsiani hän on nimitellyt minulle eikä ole halunnut tavata heitä. Olemme olleet aina vain kahdestaan, koska minua ei voi viedä hänen ystäviensä tai sukulaistensa seuraan, sillä en kuitenkaan osaa käyttäytyä. Jos meidän olisi pitänyt mennä yhdessä vaikkapa johonkin hänen sukulaisensa juhlaan, hän on keksinyt jonkin konfliktin, joka on ollut minun syytäni ja hän on ajanut minut pois.
Järki on sanonut kaiken aikaa, ettei tässä ole mitään mieltä. Ajan myötä olen koettanut työntää häntä elämässäni ja ajatuksissani taka-alalle. Nyt luulen, että alan olla kypsä eroon. Mykkäkoulua on taas jatkunut muutama päivä ja normaalisti olisin jo ahdistuksessani koettanut selvittää tilannetta. Nyt en ole sitä tehnyt enkä aio tehdä. Pelkään kuitenkin, että hän ottaa yhteyttä minuun. Huomaan, että en kaipaa häntä. En kaipaa enää kivoja yhteisiä tekemisiäkään, koska niihin liittyy aina arvaamattomuus ja mahdollinen raivo. En kaipaa hänen yhä lisääntyvää juomistaan. En kaipaa itseeni kohdistuvaa ivaa.
Toivon todella, että pääsen tuonon tilanteeseen kuin sinäkin Palmunen. Valat minuun uskoa. Jos sinäkin selvisit samanlaista suhteesta ulos ja olet saanut onnellisen elämän, minäkin pystyn siihen. Kaikki muut elämänalueeni ovat kunnossa, vain parisuhde on hirvittävää kärsimystä. Aion kuitenkin käydä asiaa itseni kanssa läpi. Ihmettelen, mikä ajaa naisen sietämään tällaista. Kuinka nainen voi aina vain rakastaa itseään huonosti kohtelevaa miestä?🤨
Voi Emma7, sinun tilanteesi kuulostaa vielä paljon pahemmalta kuin omani oli. Minun mieheni monesti kyllä sanoi rakastavansa, mutta teot olivat aivan ristiriidassa sen kanssa. Enkä ainakaan tiedä hänellä olleen muita naisia. Nykyinen mieheni ei juuri rakkaudesta puhu, mutta teoillaan osoittaa sen sitäkin enemmän, ja olen oppinut, että pelkät sanat eivät merkitse mitään.
Tunnistan myös itsessäni täysin tuon, että nujerrettuna alkaa kuvitella, että vikaa on itsessä, ja sekin on aika sairasta. Tavallaan tietää, ettei toisen käytös ole millään tavalla oikein, mutta samalla miettii, että olisiko itse pitänyt sittenkin toimia toisella tavalla, ettei toinen olisi alkanut käyttäytyä niinkuin käyttäytyy. Itsekin silloin suhteen loppuaikoina välttelin mieltäni vaivaavien asioiden esille ottamista, ettei mies vaan taas saa raivokohtausta. Ystäväni sanoivat minulle muutamaan otteeseen, että minulla on jo täysin vääristynyt kuva normaalista parisuhteesta, ja tämä pitää varmasti paikkansa. Kun siihen omaan alistuneeseen rooliinsa ajan mittaa tottuu, sitä alkaa pitää normaalina.
Edelleen minulle tulee aika ajoin tunteita, että olinkohan sittenkin itse liian herkkä ja että olisikohan pitänyt esittää asioita jotenkin eri tavalla, toimia jotenkin muutoin tms tms. Kuitenkin seuraavassa hetkessä ymmärrän, että asia ei todellakaan ollut näin. Jos olisin ollut hiljaa ja myötäillyt miestä asiassa kuin asiassa ja tyytynyt alisteiseen rooliini, niin silloin hänen mielestään asiat varmaan olisivatkin olleet "hyvin". Mutta ei kenenkään pidä joutua elämään niin.
Sinun täytyy lopettaa tuo suhde jo terveytesikin kannalta. Olen jälkikäteen miettinyt, että mitenköhän kolmen vuoden nukkumattomuus on omaankin terveyteeni vaikuttanut... Muistan esim. viikon, kun mies kehitteli konfliktin sunnuntaina, ettei tarvitsisi lähteä syntymäpäivilleni perheeni luo seuraavana perjantaina. En kuullut hänestä mitään sen sunnuntain jälkeen perjantaihin saakka. Nukuin joka yö ahdistuneena vain kaksi tuntia yössä siihen asti, kun asiat taas näennäisesti saatiin muka selvitettyä melkein viikon päästä tapahtuneesta. Jouduin itsekin hakemaan uni- ja nukahtamislääkkeitä tämän vuoksi. Niitä popsinkin noiden vuosien aikana enemmän kuin tarpeeksi. Nykyään nukun hyvin ja sikeästi koko yön aamuun asti ilman mitään lääkkeitä.
Ja kuinkakohan monta yötä valvoinkaan sen takia, kun mietin, miksei mieheni minua halua. Seksi kanssani oli hänelle pelkkää pakkopullaa ensimmäisen vuoden jälkeen. Viimeisen vuoden aikana sitä oli kaksi kertaa, ja se oli hänelle pelkkää pakollista suorittamista.
Näin jälkikäteen asioita muistellessa ja asioita jäsennellessä taas miettii, että miksi ihmeessä olen ollut niin hölmö, että olen vaan jaksanut tätä kaikkea sietää. Että miksi olen kaikesta huolimatta vaan rakastanut miestä. Samoja kysymyksiä kuin sinäkin mietit. Olen miettinyt myös mahdollista läheisriippuvuutta, mutta mielestäni en ole sellainen. Päinvastoin, olen aina ollut hyvin itsenäinen ja viihdyn yksin ja olen ajatellut, etten todellakaan tarvitse parisuhdetta ollakseni onnellinen. Että mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa. Silti noin pääsi käymään. Mutta koska se tilanne muodostuu pikkuhiljaa, se alkaa myös pikkuhiljaa vaikuttaa jollain omituisella tavalla normaalilta. Olen aiemmin itse miettinyt, että miksi naiset eivät lähde liitoista, joissa saavat fyysisesti turpiinsa aika ajoin. Nyt ymmärrän senkin, että se ei vaan ole niin helppoa. Ja koska ihminen alistettuna alkaa uskoa siihen, että on itse aiheuttanut saamansa kohtelun.
Mutta hyvä, kun olet pikkuhiljaa alkanut päässäsi irtaantua miehestäsi. Muistan, että itsekin mietin asioita moneen, moneen otteeseen vuosien aikana. Ehkä ajatus tarvitsi vain riittävästi aikaa (ja kaltoinkohtelua) kypsyäkseen. Päätänsä piti hakata liian kauan seinään ymmärtääkseen, ettei tilanne tule koskaan muuttumaan. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! 🙂👍