En ole mikään paras kertomaan tuntemuksistani, mutta yritän ja näen, että tämä on viimeinen vaihtoehtoni saada oikeasti jotakin tukea/apua asiaani.

Olen 18-vuotias nuori nainen, mieheni minua viisi vuotta vanhempi. Tapasin hänet noin parisen vuotta sitten. Ensitapaamisesta kesti noin nelisen kuukautta kun menimme kihloihin. Sain vasta muutaman seurustelu kuukauden päästä tietää, että kumppanillani on vaikea opiaattiriippuvuus ja mukana on huumeidenkäyttöäkin. Olin osannut arvata jotain vastaavaa, mutta en ikinä olisi voinut kuvitella, että asiat on niin kuin on. Hänellä oli monen vuoden tausta aineiden kanssa. Puhuimme asiasta ja hän koitti todistaa tekojaan, näin ollen ajattelin että katson mihin suhde etenee.

Valehtelu, salailu ja kaikki vastaava on ollut arkipäivää siitä lähtien. Hän ei kuitenkaan koskaan ole tehny minulle mitään pahaa fyysisesti, vaikka on muutaman kerran uhkaillut lääkkeiden alaisena tms. Katoamistemppuja on ollut pari-kolme tässä parin vuoden aikana. Puhelin on ollut kiinni tai niin, ettei minulle vain ole vastattu. Reissuista minulla ei vieläkään ole parempaa tietoa, mutta tähän asti hän on kuitenkin aina niiltä palannut ja sen jälkeen aina ylistänyt rakkauttaan ja kertonut, ettei koskaan enää voisi niin tehdä. Meidän oli tarkoitus muuttaa lähiaikoina yhteiseen asuntoon, mutta sellaista tapahtumaa ei nähtävästi tule.

Hänellä on myös lapsi, jonka kanssa on tekemisissä silloin kun on ”selvänä”. Pidän tätä kuitenkin myös yhtenä syynä miksi en tiedä mitä teen koko suhteen kanssa. Hän kertoo usein kuinka lapsi merkitsee hänelle eniten jne, mutta samalla hän saattaa käyttää lapsensa tekaistua vakavaa ”sairautta” syynä aineiden käyttöön. Lapsella ei todellisuudessa ole ollut mitään suuria sairauksia, mutta mies saattaa heittää yhtäkkiä että ”Muksu on teholla ja voi kuolla… Mulla on oikeus ottaa jotain, en kestä olla selvänä”. Lapsen äiti luulee miehen olleen jo pitkään selvillä ja näin ollen antaa lapsen tavata isäänsä (kohta mahd. jopa viikonloppuisin). 🤔

Selvinpäin mies on aivan ihana ja huomaavainen. Hänessä on kaikki mitä mieheltä olen koskaan halunnut. Mutta kun hän ottaa jotain (oli se alkoholia, huumeita tms) hän muuttuu täysin. Silloin mun tekisi mieli oksentaa, koska en kestä katsoa miten hän piikittää hirveitä aineita itseensä jne. Hän toi myös minun elämääni lääkkeet ja huumeet. Ajauduin hänen takiaan kokeilemaan niitä, mm. amfetamiinia, kannabista, subutexia, bentsoja, vahvoja kipulääkkeitä yms. Onneksi kuitenkin tajusin suhteellisen äkkiä jo alussa (miestä katsoessani) mihin se touhu vie, ja lopetin niiden satunnaisenkin käytön. Mies on moneen kertaan selvänä itkenyt minulle ja kertonut pelkäävänsä, että en jaksa katsoa häntä, koska maailmassa on paljon parempiakin miehiä. Tottahan se onkin.

Mies aloitti korvaushoidon noin puoli vuotta sitten. 8vkoa sairaalassa kului suht äkkiä ja lääkkeiden/huumeiden mieliteoista hän (tietääkseni) selvisi ilman käyttöä. Sieltä päästyään meni noin kuukausi, kunnes kävi retkahdus. Sitten seuraava ja sitä rataa. Nyt hän menee jossakin päin Varsinais-Suomea seuranaan mm. subutexia, lääkkeitä ja paljon muuta. Luonne on muuttunut täysin, en edes tunnista häntä samaksi ihmiseksi kuin ennen pahinta retkahdusta. Itsekeskeisyys, ilkeys, omahyväisyys ja välinpitämättömyys kuvastavat häntä paremmin kuin hyvin. Olen koittanut soittaa ja sopia aikaa koska nähtäisiin (jossakin?!?) ja puhuttaisiin asiat selviksi, mutta aina on muuta tärkeämpää meneillään, ja puhelu katkeaa hänen toimestaan lyhyeen. Edellispäivänä soveimme tapaamisen, mutta tuntia ennen sovittua aikaa tuli soitto että sovittu aika ei käykään, koska ”on pakko mennä ostoksille”. Tämä sai minut tuntemaan itseni niin turhaksi. Miksi edes jaksan vaivata päätäni moisen narkkarin kanssa (jota kuitenkin rakastan haluamattani…). Muita naisia ei kuulemma ole ollut, eikä tule. Tiedä sitten…

Olen itkenyt ja miettinyt päätäni puhki, mutta tajunnut että minä en ole epäonnistunut ainakaan tietääkseni. Olen kuitenkin kiintynyt tähän ihmiseen, vaikka samalla koko ihminen kuvottaa ja vihastuttaa minua. Onneksi nyt olen päästämässä irti, vaikka kokoajan sisimmässä tuntuu että pitäisi vielä jaksaa. Mutta ei. Olen niin hukassa, koska en enää jaksa. Vaikeaa on ollut ja tulee olemaan, mutta en vain pysty jatkamaan ihmisen kanssa, jolla on monta psyykkistä sairautta, lääke -ja huumeriippuvuus, c-hepatiitti ja vaikka mitä.

Onko teillä muilla vastaavia kokemuksia? Mitä minun pitäisi tehdä? Olen niin hukassa, että pelkään tekeväni vääriä valintoja ja antavani hänelle anteeksi. En halua enää elää sellaisen ihmisen kanssa, jolle minä merkitsen jotain vain selvinpäin ja jolle valehtelusta on muodostunut elämäntapa. Tuntuu että olen niin yksin ajatusteni ja tunteitteni kanssa tässä maailmassa. Ystäviä minulla ei erityisemmin ole…nekin ovat jääneet. Muutama kaveri on, mutta niidenkin kanssa tekemiset ovat harvinaisia. Pyydän sydämestäni apua. Miten ihmeessä pääsen eteenpäin elämässäni ja pääsen ylös tästä ahdistuksen ja masennuksen suosta? Kaikki tieto, tuki ja neuvot kelpaavat. Olisin niin kiitollinen jos tätä kautta saisin selvyyttä päähäni. Kiitos ☹️