Heippa
Nämä on sitten minun neuvoja ja itse teet omat valintasi ja ratkaisusi
eikä ole tarkoitus moralisoida.
Mut nyt kyllä suosittelisin että laitappas jäitä hattuun en kyllä ymmärrä sinun käytöstäsi.
Käytökselläsi rikot niin monen ihmisen ja moni kärsii siinä sivussa.
Kannattasko miettiä miten omaa parisuhdetta parantas ja hoitas kun on noin
pitkä parisuhde takana???!!!
Hetken hurmiot ei yleensä kauvan kestä kun alku huuma on ohi ja arki astuu kuvijoon.
Me ollaan oltu eukon kanssa yhdessä noin 17 vuotta ja ollaan todella onnellisia
mut ollaan hoidettu parisuhdetta meillä on yhteistä tahtoa ja halua ja väitän että
kaksi ihmistä pystyy elämään onnellisena mut se vaatii töitä.
Jos olisit minun eukko niin olisin antanut sinulle jo kyytiä meillä on kummallakin
mies / nais ystäviä mut kumpikin tietää rajat missä mennään.
Kaunista syksyä sinulle

Kirjoituksestasi tuli serkkuni mieleen, joka on aina välillä kovistellut minua ja ajatuksiani.
Kaikki on vaan niin vaikeaa. Olen koko elämäni ajatellut muita ja sitä mikä on oikein. Olen aina tehnyt ”oikein”. Kotona aikoinani ajatellut äitiäni ja hänen onneaan ottamalla vastaan isäpuoleltani ikävää (niitä tarkemmin tässä läpikäymättä). Sukulaiseni pyysivät aina minua vaikenemaan ja antamaan periksi koska äitini sairasti (kuoli ollessani 18v.). Jouduin käymään läpi kaikenlaista nuoruudessani, mutta aina ajattelin muita ja yritin toimia oikein ja myötäillen.

Naimisiin menin nykyisen mieheni kanssa pitkän seurustelun jälkeen, enkä ole koskaan pettänyt häntä (jos nykyistä minääni ei siihen lasketa, mutta nytkään en fyysisesti).
En väitä etteikö meillä olisi ollut aiemmin kriisejä niitä on varmaan jollain tasolla joka suhteessa. Olemme jopa joskus käyneet keskustelemassa ammattilaisten kanssa.
Itse en kokenut saavani siitä apua.

Voisi sanoa kärjistetysti että 20 avioliittovuodesta olen ollut n.17 vuotta neljän seinän sisällä tai vartioituna. Ei mitään omia juttuja kodin ulkopuolella kaikki miehen tai lasten seurassa. Kauppareissuilla joskus omineen, mutta kännykkäaikana soitetaan kauan vielä kestää tai missä nyt olen.
Tästä omasta ajasta ja luottamuksesta kaikki aiemmat pahat oloni ovat peräisin.
Mieheni ollut työurallaan paljon reissutöissä ja vanhimman lapsemme harrastuksen myötä oli n.5v. viikonloputkin hänen mukanaan ympäri Suomea. Tietysti ulkopuolinen sanoisi että hieno mies jaksaa vielä lasten harrastuksetkin hoitaa. Ei sitten jää aikaa parisuhteelle ja muille lapsille eikä yhteisille kaverisuhteille.

Mitä itse tein sinä aikana; kävin töissä, hoidin kaiken kotiin liittyvän ja muut lapset ja heidän harrastukset jne. ei aikuiskontakteja töissä eikä vapaa-ajalla. Elin toisille.
Olin ajatellut lähtöä laskenut pärjäisinkö jne. Kaikki olin suunnitellut eropaperin haun ja täytön ja mitä siitä eteenpäin. Yksinhän olin käytännössä jo ollutkin lasten kanssa.

Kun taas kerran vietin syntymäpäivääni yksin tuntui että ei enää. Soittelin läpi kaikki naistuttuni ja pyysin heidät kanssani juhlimaan syntymäpäiviäni. Veljeni soitti ja onnitteli ja pyysi luokseen ja menimme koko kööri. Siellä itkimme ja juttelimme(purin itseäni ensimmäisen kerran lähipiirille) ja lopulta lähdimme paikalliseen kapakkaan ja sen tapahtumista kerroinkin jo aiemmin.

Kerroin sen jälkeen miehelleni kaiken ja keskustelujen jälkeen päätimme jatkaa.
Sainkin häneltä enemmän huomiota ja aikaa (seksuaalista), mutta muuta muutosta ei vaan ole näkynyt. Taisi olla lähinnä hänellä se parempi olo. En edelleenkään voi poistua kotoa ilman että joku on mukanani tai hän kontrolloi kulkemistani.

Ainut luotettava henkireikä on tämä miespuolinen ystäväni, jolle soittelen kun voimani pettävät, mutta se seuraus siitä on että tunteeni vaan kasvavat vaikka tiedän ettei yhteistä tulevaisuutta ole.
Mieheni tietää näistä puheluistani koska välillä kuuntelee vieressä. Olen hänelle ilmoittanut että tämän ystävän pidän avioliittomme uhallakin. Koen että minullakin saa tähän ikään mennessä olla omia ystäviä ja jotain yksityisyyttä. En halua koko elämääni elää muille.
Tiedän että olen tehnyt väärin kun halaan ja annan suukon tälle ystävälleni kun tapaamme. Mutta mitään muuta en edes pystyisi tekemään(vaikka sisimmässäni haluaisin). Olenhan naimisissa ja kuitenkin arvostan perhettäni.

Se että ajatukseni ovat tuossa toisessa kaverissa lähes koko ajan kalvaa minua se repii rikki. Olen ollut viikon soittamatta tosin pari viestiä olen laittanut (niihin hän ei vastaa ollaan niin sovittu se on vain minun pahan olon purkausta). Taistelen koko ajan tunteitani vastaan ja yritän pitkittää soittamista, mutta samalla olen kotona täysin saamaton, äksyilevä ja apaattinen. Tiedän että puolentunnin keskustelusta hänen kanssaan saan voimia seuraavaan viikkoon. Olen yrittänyt usein olla soittamatta mutta lopulta olen aina soittanut koska sisukseni tuntuvat lopulta hajoavan.

Olen puhunut tunteistani myös mieheni kanssa ja siitä etten pysty jättämään tämän miehen ystävyyttä ja läheisyyttä. Kaikesta on juteltu paitsi siitä että voin tunnustaa hänelle rakkauteni mutta en miehelleni.

Välillä tuntuu että olisi vaan pitänyt hakea sillon ne paperit tuntuu että nyt olen antanut kaiken anteeksi ja voin jatkaa entiseen malliin vaikka sanoinkin että en enää palaa entiseen. Silloin puhuin paljon toiveistani mutta mitä jäi niistä käteen . Vain tämä Ystävyys niin kauan kun se mulle annetaan, tuntuu että sekin on koko ajan vaakalaudalla (mieheni voi sen lopettaa yhdellä puhelinsoitolla ja kieltää vastaamasta mun puheluihin tai muuten tapahtuu jotain...mitä en missään nimessä halua).

On pakko johonkin purkaa ajatuksiaan ja mielipiteitähän on kaikenlaisia. Koen
kuitenkin tehneeni oikeinkin tässä asiassa enkä vain väärin. Yritän edelleen kovasti olla hyvä äiti, vaimo, rakastaja mutta voimille se ottaa ainakin nyt.

Hei,

Kovasti tunnut liittävän kaikkea upeaa ja ihanaa tähän arjessa sinulle kuitenkin aika vieraaseen ihmiseen. Kyllä oma elämä tulisi rakentaa jonkin pysyvämmän varaan kuin sen mitä milloinkin tuntee eri ihmisiä kohtaan. Mieti omaa elämääsi kokonaisuutena. Olisitko valmis aloittamaan kaiken yksin, jos kerran nykyinen miehesi on sinulle lähes yhdentekevä? Eroamainen vain toisen takia on tyhmää, eroaminen siksi etttä ei enää jaksa ja on muuten vaikeaa on ratkaisuna pysyvämmällä pohjalla.

Koko ajan ruokit noita fantasiatunteita toista ihmistä kohtaan ja se energia on koko ajan pois teidän liitostanne. Tuo toinen mies tekisi teille kaikille oikein jos jättäisi sinut kerta kaikkiaan rauhaan (koska sanoi ettei kuitenkaan kanssasi aio olla, koska on miehesi ystävä) Sinulle tylysti luuri korvaan.

Kiehnäämiselläsi teet kaikkien olon vaikeaksi. eroa jos liittosi on kuollut, mutta eroa oikeiasta syistä.

Heippa
voi itku kun tuli itsellenikin niin paha mieli kun luin tuon sinun kirjoituksesi
ja kyllä ymmärrän ajatuksesi.
Aina pitäisi korjata heti virheet ja puutteet parisuhteessa kun vähänkin näyttää että
menee väärään suuntaan tai tuntuu pahalta sillä kun se on jatkunut pitkään vuosia / vuosikymmeniä niin on vaikea asioita korjata.
Mut ei elämässä voi tehdä aina toisen mieliksi ja niin kuin toinen sanoo se ei ole onnellinen
parisuhde se kuuluu mennä silleen että jos toinen joustaa nyt niin toinen joustaa seuraavalla
kerralla kuin myös toisen ajatuksia pitää kunnioittaa, pitää pystyä puhumaan kaikista asioista
jne
Siitä ei tule mitään jos toista kontrolloidaan menemisiä ja tulemisia jos pitää kertoa
minuutti aikataululla missä on ja millon tulet jne ( kertoo tietynlaisesta mustasukkaisuudesta
ja toisen elämän rajoittamisesta )
Sinulla täytyy olla omaa aikaa ja harrastuksia ???!!!
se antaa iloa ja virikettä elämään.
Onkos sinulla ystäviä / kavereita joiden kanssa voisit jutella??? ( ymmärsin että ei oikein ole )
se olisi niin tärkeätä että voisi iloja ja suruja kertoa toiselle.
Pystyisitkö tekemään esim jotain vapaehtiustyötä näitä on vaikka mitä esim spr,seurakunnat,
martat, kansalaisopistot jne siellä tapaisit varmasti erilaisia ihmisiä ja piristäs elämää.
Kerroppas mulle miten haluaisit elämäsi menevän???
Kaunista syksyä sinulle.

Hei sasu66,

Koska Ystäväsi on sanonut sinulle, ettei koskaan voisi olla kanssasi, koska miehesi on hänen ystävänsä, sinun on mielestäni turha haaveilla rakkaudesta häneen. Ja koska tämä selkeästi vaikuttaa parisuhteeseesi, mielestäni sinun kannattaisi laittaa ystävyytesi häneen vähintään jäähylle.

Minulla on kaksi kertaa ollut vastaavan tapainen tilanne elämässä - tunteet ovat myllertäneet. Ensimmäisellä kerralla jätin silloisen mieheni ja aloitin parisuhteen uuden kanssa. Olen vieläkin sitä mieltä, että tämä oli erinomainen päätös, sillä näin jälkikäteen ajatellen silloinen suhde ei ollut mitenkään tyydyttävä. Jälkimmäisellä kerralla, noh, siitä voi lukea toisessa ketjussa täällä. Yhteenvetona, tunteeni toista miestä kohtaan tuntuvat nyt elämäni suurimmalta virheeltä.

Mielestäni päätös pitäisi ensisijaisesti tehdä nykyisen avioliittosi perusteella. Kannattaako sitä mielestäsi jatkaa? Joko eroat, tai panostat kunnolla liittoosi. Keskitie "katellaan nyt" satuttaa vain turhaan kaikkia osapuolia. Eli mieti tarkkaan, haluatko erota vai haluatko olla yhä liitossa, ja sitten oikeasti toimi sen mukaan. Jos et eroa, panosta. Ja toisaalta jos oikeasti tuntuu, että pitäisi erota, tee päätös ennen kuin satutat kaikkia.

Muista kuitenkin, että jos eroat, päädyt todennäköisesti yksin. Mitään takeita sinulla ei ole edes ystävyydestä tämän jälkeen Ystäväsi kanssa. Hänhän saattaa kokea tilanteen (= hän on rikkonut teidän liittonne) niin ahdistavaksi, ettei ikinä enää halua nähdäkään sinua. Mieti siis - haluatko olla miehesi kanssa vai yksin? Yksinolo on parempi kuin toimimaton liitto, mutta onko liittonne varmasti parantumattomasti pilalla?

Itse olen hiljattain käynyt juttelemassa parin eri terapeutin kanssa asioistani, ja koin käynnit todella auttaviksi. Voit käydä pariterapiassa aivan hyvin yksin selvittämässä, kannattaisiko sinun erota vai ei. Ulkopuoliselle puhuminen voi todellakin auttaa sinua selvittämään, mitä haluat, ja terapeutit ovat koulutettuja ammattilaisia tässä.

Joka tapauksessa voimia sinulle, tulitpa mihin tahansa tulokseen.

Volvomies;
Uskotko, että on olemassa ihmisiä, usein naisia, joiden elinpiiri on hyvin pieni, se rajottuu siihen omaan pihaan ja ulkonakaan ei saa, kaikistellen liikkua, muuten kuin joku seuraa liikkeitäsi ikkunasta. Kaupassa juokset ostoslista kädessä ja toivot hartaasti ettei kassalla ole jonoa, sillä joka ainoa on selitettävä. Et soita kenellekkään, ilma kuuntelua, et pidä ihmisiin yhteyttä, jopa omien sukulaisten yhteydenotot loppuu.
Takana on usein sairaaloinen mustasukkaisuus tai narsistinen ihminen, jopa molemmat.

Jos tälläinen nainen hakee apua, niin mieshän on tietysti mukana ja kaikki keikahtaakin päälaelleen, sillä mieshän on siellä niiin ihana, että naisen puheiden uskottavuus katoaa kuin tuhka tuuleen, vaikka jo nurkan takana tulisi turpiin.
Siksi näitä asioita salataan niin pitkälle kuin oma pinna kestää ja se usein kestää liian pitkään, sillä paljastuksista seuraa pahat sanktiot!
Syödään mielenterveyslääkkeitä sen takia, että jaksetaan sitä elämää, ollaan "hullun kirjoissa", että on nimi omalle pahalle ololle, joka ei olekkaan omaa pahaa oloa, vaan ihan toisen ihmisen aiheuttamaa, alistamista, hallitsemista, vähättelyä, eristämistä ja kontrollointia!
Muistakaa, "ei vapaata vangita voi"...

heippa
Erityisesti nimimerkki Helmi
Sinulla on upeita kannanottoja ja kirjoituksia jatka noin niin monia autat kirjoituksillasi.
Mut kysymykseen et tiedänkö miten moni nainen on alistettu.
Joo kyllä minä tiedän kuin myös miten yleistä perheväkivalta on suomessa nuo asiat on niin
yleisiä että itseänikin hirvittää sen olen nähnyt työssäni ja elävässä elämässä.
Mut ikinä ei saisi alistua ja kyllä vaaran merkit kyllä huomaa aika nopeasti tosin
esim narsisti tosiaankin pystyy aika hyvin esittämään toista mitä on mut siksi
monelle olen sanonut että menisi yksin esim ammattiauttajan luokse niin pystyisi
paremmin huolijaan kertomaan.
Ja pääsääntöisesti jos kokee perheväkivaltaa / alistamista niin sellaisesta suhteesta on
parempi lähteä pois vaikka se on tässä helppo sanoa et lähde pois mut käytännössä se
ei ole niin helppoa mut sen vuoksi jokaisella pitäisi olla tietty tukiverkko josta saa apua.
Pahimmat timpurit mitä olen nähnyt niin on toista alistanut kymmeniä vuosia ( siis toistan kymmeniä vuosia ) mikä tuntuu todella uskomattomalta.
Mut ihminen on todella vahva viellä siinä vaiheessa kun se osaa hakea apua mut sillon
se on yleensä ihan henkisesti loppu ja todellakin monesti terveytensä menettänyt ja toipuminen kestää todella pitkään Mut jää elinikäiset arvet )
Mut kaikille viellä kertaukseksi jos puoliso
Alistaa
on väkivaltainen
kontrolloi toisen elämää
rajoittaa menoja, ystäviä, eristää toisista jne
on narsisti
on mustasukkainen
jne niin sillon kannattaa heti lähteä pois sillä ajan oloon asiat vaan yleensä pahenee.
Kaikille kaunista syksyä

Todella kymmeniä vuosia, minun "koulutukseni" kesti yli 30v, enkä ekaluokkaa pitemmälle päässyt, enkä paljoa pitemmällä ole vieläkään.
Puhun vain omista kokemuksistani, mutta tiedän meitä saman kokeneita ja samaa kokevia on paljon, aivan liian paljon ja apu tulee liian usein, liian myöhään.
Pelkästään narsistinen luonne on jo mahdoton, mutta kun siihen lisätään sairaaloinen mustasukkaisuus, väkivaltaisuus ja alkoholismi, niin siunaan itseni, että saan tässä vielä kirjoittaa.