Olemme olleet vaimoni kanssa 13-vuotta yhdessä ja meillä on kolme lasta ja yhteinen talo. Nyt tilanne on kärjistynyt siihen että harkitsemme avioeroa. Pinnalliset syyt ovat vaimon menohalut ja se että hän ei enää halua minua seksuaalisesti. Itse hän on kuitenkin varovainen liikkeissään ja ei lähde suinpäin muuttamaan asioita. Viikon olemme nyt käyneet asiasta keskusteluja ja hänen mielestä olemme muuttunee kavereiksi ja että hän haluaisi kokeilla onko suhteen ulkopuolisella ”kokeilulla” vaikutusta meidän parisuhteen tilaan. Hän on viimeisen parivuoden aikana etääntynyt ja luonut merkittävän kaveripiirin joiden kanssa pitää kokoajan yhteyttä, ja menoja myös piisaa. Hän itse sanoo ettei jaksa olla kokoajan kuin paita ja peppu.
Nyt kun asioita on käyty läpi luulen että yksi syy tähän muutokseen on vanha ongelma joka on hiertänyt välejämme koko suhteen ajan. Vaimoni sanoo että hän tuntee olevansa kakkosnainen minulle, että äitini on se ykkönen ja että hän on jo luovuttanut taistelun minusta. Itse näen asian aivan eri valossa ja olenkin sen hänelle sanonut että vaimoni on ykkönen.
Kaikki kisma alkoi jo seurusteluaikana jolloin kävimme kerran viikossa vaimoni kanssa syömässä äitilläni, vaimoni oli tilanteissa aina etäinen ja väkinäinen, välillä ennen hän myös itkeskeli tästä asiasta kun ei halunnut tavata äitiäni. Äitini on mielestäni hyvä ihminen joka kuitenkin on avoin ja kyselee paljon kuulumisia ja välillä toki antoi neuvojakin. No tilanne äityi niin pahaksi että harvensimme tapamisvälejä pikkuhiljaa ja muutimme jopa kauemmaksi. Nyt siis nähtiin ehkä kerran kuussa ja sekin oli vaimoni puolelta väkinäistä. Äitini kanssa tosin soittelmme muutaman kerran viikossa, koska olen ainoa lapsi ja hänellä ei ole miestä eikä muitakaan ystäviä lähellä.
Kun ensimmäinen lapsi syntyi, sanoi äitini sairaalassa että voi ”mummin prinsessa” josta vaimoni kopautti hänelle että ei ole mummin vaan meidän. Tämä vaimoni viha äitiäni kohtaan on aina kalvanut mieltäni ja en ole saanut selvyyttä siitä miksi hän sitä vihaa ja haluuaa ettei kuulu meidän elämään eikä siihen puuttuisi. Jotenkin olen saanut ymmärtää että vaimoni kokee itsensä ulkopuoliseksi minun ja äidin välissä. En vain ymmärrä että olen kuitenkin tietoisesti tehnyt työtä sen eteen että vaimoni on ykkösnainen mutta kuulemma hän ei sitä niin tunne. Hän on myös kirjoitellut ns. testamentteja että jos hänelle jotain sattuu niin äitiäni ei saa päästää lapsiemme elämään lähelle ym.. Viisi vuotta sitten äitini halvaantui ja olen ollutkin päivittäin yhteydessä häneen, ihan vain kyselläkseni kuulumisia ja piristämässä päivää ja tämä on sitten ajanut vaimoani kauemmaksi minusta.
se mikä minusta on tuntunut oudolta aina on se käsittämätön viha jota hän kokee äitiäni kohtaan, ikinä ei ole sanonut hyvää sanaa hänestä.
Nyt siis tämä ongelma on tuonut näitä lisäongelmia mukaan ja mietimmekin eroa. olemme varanneet parisuhdeneuvolaan ajan jotta kääntäisimme tämänkin kiven.
Mistä vaimosi päättelee että hän ei ole ykkösnaisesi? Kun jotenkin en usko että se syntyy tapaamiskerroista tai yhteydenpidosta itsestään, pikemminkin ehkä yhteydenpidon muodosta. Siis siitä miten puhut äidillesi ja mitä kaikkea hänelle kerrot. Oletko ehkä kertonut äidillesi sellaisia asioita suhteestanne jotka vaimosi mielestä eivät äidillesi kuulu? Entä jos vaimosi ja äitisi ovat kahvipöydässä jostain pienestä asiasta eri mieltä, kumman puolella olet silloin kun et voi sovitella?
Jos sinulla on jokin pieni palanen "aikuiseksi kasvamisesta" kesken, se voi näkyä muutenkin suhteessa. Ymmärsinkö oikein että itsekin olet sitä mieltä, eikä se ole pelkästään vaimosi mielipide?
Millainen suhde vaimollasi on omaan äitiinsä ja miten paljon tapailette tätä? Onko hän vain kateellinen ja mustasukkainen? Ovatko hänen vanhempansa yhtä paljon mukana?
Nuo säännölliset ruokailukäynnit, joihin vaimosi osallistui väkisin, antavat kyllä hieman vaikutelman, että teet niin kuin äiti haluaa etkä niinkuin vaimo. Miksi pitäisi ollenkaan viettää tuollaisia hetkiä, jos joku osapuoli ei halua? Olen itse "joutunut" osallistumaan tuollaisiin pakkoruokailuihin, joihin aina painostettiin, ja kyllä ärsytti. Siinäkään tapauksessa poika ei pystynyt sanomaan äidille, että nyt emme tule. Tuolla kyseisellä äidilllä oli kyllä joku takertumis- ja hallitsemisongelma. Olen nähnyt muitakin tapauksia, ja kyllä nämä äitiä tottelevat pojat yleensä nänkevät asian "toisessa valossa". Olisiko äitisuhdetta kuitenkin syytä miettiä tarkemmin? Pystytkö sanomaan äidille "ei"?
Itselläni on läheiset suhteet ainoaan poikaani, mutta miniän kanssa on onneksi hyvät välit. Meillä ei ole mitään pakollisia kuvioita, silloin tällöin syödään jossakin. Miniällä on hyvä itsetunto ja hän kestää hyvät välini pojan kanssa; en kyllä koskaan tuppaudukaan heidän asioihinsa. Tai sitten miniä on vain äärimmäisen kohtelias... Miniän vanhemmat ovat tasapuolisesti mukana kuvioissa.
Hei.
Minä olen vasta parikymppinen, mutta huomioni kiinnittyi tuohon vaimosi ja äitisi väleihin, jotka ovat olleet seurustelun alusta asti. Itselläni on myös melko huonot välit kumppanini äitiin, sillä tuo ihminen on liiankin usein ollut antamassa minulle neuvoja asioista, jotka eivät hänelle kuulu (kuten siitä, että en kunnioita ja kuuntele kumppaniani tarpeeksi, mikä ei todellakaan ole totta, sen on sanonut kumppaninikin tai vaikka vähemmässä määrin siitä, voinko olla kasvissyöjä vai en). Hän on myös inhonnut minua erittäin paljon aikoina, jolloin meillä on ollut vaikeaa. Ennen kaikkea tuotakin minulla oli häneen vaikea suhde, sillä en pidä siitä, että minun tekemisiini puututaan tai päätöksiäni arvostellaan. Olen aikuinen ihminen, ja minulla on omakin äiti. Tälläisissä tapauksissa miehen kuuluisi olla kumppaninsa puolella. Minun kumppanini ei ollut, ennen kuin asiasta tuli iso riita, eikä ole aina vieläkään, sillä hän ei huomaa sellaisia tilanteita. Minusta kuulostaa siltä, että sinäkin vähättelet äitisi puheita aivan kuten minun kumppanini tekee, sillä sinä selvästi olet huomannut nämä "neuvot". Minun neuvoni siinä suhteessa on että jos todella pidät vaimoasi ykkösenä, osoita tuollaisissa tilanteissa (jos niitä vielä tulee) ette hyväksy äidiltäsi mitän, mikä loukkaa vaimoasi. Sillä ei ole väliä, onko äitisi tarkoittanut pahaa vai ei. Eihän suhteessakaan hyväksytä käytösä, joka loukkaa toista, vaikka niin ei todellakaan olisi tarkoitettu. Sellaista ei pidä hyväksyä myöskään muilta ihmisiltä, jotka ovat lähellä suhdetta.
Olet myös ainoa lapsi. Oletko koskaan puhunut vaimosi kanssa tästä asiasta kunnolla? Voiko häntä häiritä esim. se, että äitisi on liian "äiti" edelleen sinua, aikuista miestä kohtaan? Minä en ainakaan ole nimittäin mielissäni tälläisestä piirteestä. Äiti on aina äiti, mutta aikuisista lapsista pitäisi osata päästää irti (mitä harvan miehen äiti tuntuu osaavan tehdä). Minusta ainakin tuntuu siltä, että kumppanini äidin holhoaminen on syytös minua kohtaan, sillä silloin hän ei usko, että minä osaisin pitää miehestä huolta tai ennen kaikkea että mies olisi aikuinen ja osaisi pitää itse itsestään huolta.
Minä olen myös sitä mieltä, että on tärkeää, ettet joutuisi katkomaan välejäsi äitiisi vaimosi takia. Minä en ainakaan tahtoisi kumppanilleni sitä. Tahtoisin yleensä vain, että hän puolustaisi minua (minkä hän on tehnyt silloin, kun hänen äitinsä minua eniten haukkui) eikä koskaan puolustaisi äitiään silloin, kun minusta tuntuu pahalle. Tiedän, ettei hänenkään äitinsä tarkoita pahaa useimmissa asioissa, mutta ne loukkaavat silti. Ja minusta on väärin, että sellaista vähätellään.