Mitä minun nyt pitäisi tehdä?
Kokeillaan jos tämä auttaisi: Olen 34v mies, avioliitossa. Meillä on kaksi lasta 4v ja 8v joista toinen on biologisesti omani, toinen vaimoni edellisestä suhteesta, vanhemman lapsen isä ei ole kuvioissa mukana millään lailla. Tuon vanhemman lapsen elämässä olen ollut mukana jostain 1v ikäisestä asti joten pidän tuota lasta kutakuinkin omana lapsenani. Olemme olleet naimisissa n. 5v, yhdessä yhteensä 7v. Elämä ei ole tämän seitsemän vuoden aikana ollut helppoa.
Kun aloimme seurustelemaan elelin itse aika lailla rentoa sinkkuelämää johon kuului viikonloppujen varsin railakaskin meno. Kun muutimme yhteen, luonnollisesti mukana tuli tuo silloin 1,5v lapsi johon myös loppuivat minun railakkaat viikonloppuni. Tämä toki aikoinaan ehkä hieman ahdisti mutta toisaalta olen aina ollut jotenkin ”kaikki tai ei mitään” ihminen näissä asioissa joten vaihdoin railakkaat viikonloput hiekkalaatikkoon. En ole korkeasti koulutettu mutta olen onnistunut lähinnä uskoakseni hyvällä tuurilla ja työnteolla hankkimaan itselleni kohtuullisen aseman työmarkkinoilla ja sen myötä myötä myös kohtuullisen hyvän taloudellisen aseman.
Tämä aiheutti ensimmäisen ongelman, jo suhteemme alkuaikoina: Työhöni kuului ja kuuluu matkustaa tarpeen mukaan enemmän tai vähemmän paljon ja olin välillä useitakin viikkoja maailmalla. Tämä ei silloiselle tyttöystävälleni, nykyiselle vaimolleni maistunut lainkaan ja aiheutti aika pahojakin riitoja kun koitin selittää että se ruoka kaappiin tulee siitä työnteosta ja se työ nyt vaan sattuu pitämään sisällään matkustamista, hän ei tätä halunnut ymmärätää missään vaiheessa. Tässä vaiheessa on syytä todeta että tänä aikana hän ei tosiaan ollut töissä vaan elimme puhtaasti minun tuloillani. Näin jatkettiin jokunen vuosi kunnes hän lopulta meni kouluun ja sen myötä myös työpaikan.
Tästä alkoi luultavasti paras ajanjakso suhteessamme joka johtikin siihen että menimme naimisiin 2013, samalla sai alkunsa yhteinen lapsemme joka syntyi 5/2014. Lapsemme synnyttä ostimme talon koska vanha kerrostalokämppä tuntui aika ahtaalta siinä vaiheessa. Talo rahoitettiin minun puolestani myynti voitoilla edellisestä asunnostani sekä lainalla, vaimoni osalta hänen isovanhempansa ”lainasivat” hänelle tarvittavat rahat. Yhteisen lapsemme synnyttyä vaimoni sairastui vakavaan masennukseen. Tätä jaksoa kesti noin vuoden jonka aikana en käytännössä pystynyt hoitamaan työtäni kunnolla ja oli ihan siinä ja tässä etten saanut kenkää tästä syystä, mikä toki oli iso ongelma sikäli että elelimme taas täysin minun tulojeni varassa.
Tämä masennus kuitenkin helpotti lopulta(tilapäisesti) vaimoni saatua uuden työpaikan ja sopivan lääkityksen. Tämä uusi työpaikka kestikin sitten noin 1,5 jonka jälkeen hän sai potkut ja jäi taas kotiin, ja siitä alkoi taas uusi alamäki. Tässä vaiheessa on myös syytä todeta että lapset ovat olleet ja ovat päivät lastentarhassa ihan maksimi maksulla maksettuna.
Sitten tuli kevät/kesä 2017; Ensin toukokuussa vaimoni isä menehtyi ja heti perään heinäkuussa oma isäni. Tätä seurasi jonkinlainen ”päivä kerrallaan” jakso jonka aikana mielestäni löysimme ehkä tavallaan uudelleen toisemme, tämä kuitenkin vaimoni osalta nähtävästi loppui tänä keväänä.
Huhtikuussa tänä keväänä vaimoni heitti täysin puskista minulle pöytään ehdotuksen ”avoimesta suhteesta” johon suhtauduin aika skeptisesti alkuun mutta tavalla tai toisella hän sai minut siihen puhuttua, säännöt sovittiin ja kilpaa hoettiin avoimuuden merkitystä ja sovittiin että mistään ei saa valehdella plaa plaa plaa. Sen jälkeen kaikki menikin sitten täysin päin helvettiä. Tämän jälkeen homma lähti vaimoltani nähdäkseni täysin lapasesta, kaikki aika minkä voi viettää kodin ulkopuolella vietetään ”lenkillä, tai kavereilla” kenenkään kanssa ei koskaan ole touhuttu mitään missään, mitään ei myönnetä ellei jäädä suorastaan housut kintuissa kiinni, kaikesta mahdollisesta valehdellaan. Sitten kun on jääty kiinni hoetaan vilpitöntä anteeksipyyntöä, luvataan että ryhdistäydytään kunnes seuraava päivä ja uudet perseilyt koittavat. Nyt varmaan jokainen normaalilla järjellä varustettu sanoisi tähän että ainoa vaihtoehto on avioero, niin se varmaan onkin.
Mutta.. kun en halua, en halua että lasten täytyy kestää se ralli mikä erosta seuraa, en halua heittää hukkaan kaikkea mistä on jo päästy yli, enkä ole ollenkaan varmaan että oma pääni kestää enää mitään ero tappelua tämän kaiken paskan päälle… Toisaalta tunnen ihan helvetillistä katkeruutta tuo historia huomioon ottaen, olen laittanut tähän suhteeseen kiinni kaiken mitä minulla on, luopunut omista ystävistäni, rahoittanut vaimoni elämää enemmän tai vähemmän täysimääräisesti koko yhdessä olo aikamme, ja tässä on kiitos. Ja nyt sitten ei ilmeisesti ole muuta vaihtoehtoa kun laittaa paperit vetämään ja todeta että epäonnistuin…
Hei Juha, jopa olet tilanteeseen joutunut. Minusta vaikuttaa, että.vaimosi kärsii masennuksen sijaan kaksisuuntaisesta ja on meneillään maaninen vaihe. Varsinkin kun saanut sinut vakuutettua avoimesta suhteesta, joka on mielestäni täyttä potaskaa.
Voisit ainakin yrittää turvata oman jaksamisesi kertomalla tilanteestanne /puhumalla jollekin ulkopuoliselle auttajalle. Saisit ainakin tukea omiin ratkaisuisi. Toki puolisosi tuota tukea tarvitsisi vielä enemmän normalisoidakseen käytöksensä ja hillitäkseen tuhoisaa impulsiivisuuttaan, mutta kun sairaudentunto voi olla ko. sairaudesta johtuen hyvin heikko. Ehkä avun hakeminen ulkopuoliselta saa hänet havahtumaan käytökseensä, mutta takeita siitä ei ole. Sinä saisit kuitenkin vähän etäisyyttä ja ammatillisia neuvoja. Voimia sinulle, tiedän liiankin hyvin miten puolison parisuhdevälinpitämättömyys ja loukkaukset syö ihmistä!
🙂🌻
Mulla aika samanlainen taustatarina, tosin yksi biologinen lapsi enemmän eikä vaimolla masennustaustaa (ainakaan diagnosoitu). Voit lukea vuodatukseni "vaimo lähdössä" pari sivua aiempaa.
Kuukauden päivät olen lueskellut parisuhdekirjallisuuta, miettinyt suhteemme historiaa, lukenut erotarinoita ja ennen kaikkea tehnyt vakavaa itsetutkiskelua.
Mun mielestä miehen ja naisen suurin ero tulee just tässä: kun mies kokee antaneensa perheen eteen kaikkensa ja luopuneensa omasta elämästään, niin nainen ei samaan aikaan koe saaneensa yhtään mitään. Toki perhe on saanut paljon, mutta naisen itsetunnolle (joka on synnytysten jälkeen muutenkin maissa) on supertärkeää ottaa se nainen yksilönäkin huomioon. Mieti itse, oletko elänyt lapsille vai vaimolle? Jos vastaat samoin kuin minä, niin en ihmettele jos vaimo tekee lähtöä.
Nainen toki arvostaa että otamme heidän jälkikasvunsa omiksemme ja tuomme talouden perustan. Mutta kun se hellyys, puolison huomioonottaminen ja sohvalla hempeily unohtuu, niin sitten aletaan puhumaan parinvaihdoista ja avoimista suhteista. Toisaalta naiselle on tärkeää myös se lasten tulevaisuus ja meidän hyvien isien kohdalla uskovat syystäkin, että lasten talous ja turvallinen koti säilyisi eronkin jälkeen. Ja samalla uusi kumppani antaisi uudessa kodissa hellyyttä.
Eikä nämä seksihelteet ainakaan vähennä hormoonien hyrräämistä. Parikymppiset baaripojut saa sukat pyörimään jaloissa ja jos jostain olen kiitollinen, niin oma rouvani on ainakin vielä pitänyt jalat muille ristissä.
Minä olen tehnyt käytöksessäni täyskäännöksen ja nyt tuo rouva on mulle todellinen kuningatar. Eilen viimeksi myönsi pitävänsä käytöksestäni, mutta toki epäilee (ihan varmaan syystäkin) onko se aitoa ja pitkäkestoista. Toisaalta tämän kesän kriisin jälkeen myös koen rakastavani tätä naista enemmän kuin koskaan.
Mieti mihin aikanaan hänessä rakastuit ja jos koet samaa edelleen niin iske se nainen itsellesi uudelleen. Vain sinä tiedät parhaiten miten se aikanaan onnistui 😉
Meillä mennään nyt suvannossa, joka päivä on ehkä hieman valoisampaa mutta en edelleenkään uskalla sanoa että kriisi ois ohi.
Tsemppiä! Ja jos päädytte kuitenkin eroon, niin oo ylpee että oot ollut hyvä isä lapsille!
Avoin suhde, sinänsä, ei ole "potaskaa" - mutta eihän yksiavioinenkaan suhde toimi ja voi hyvin, jos se sisältää jatkuvaa valehtelua ja vilunkia. Itse elän avoimessa suhteessa, joka toimii, koska me pyrimme olemaan avoimia ja rehellisiä aivan oikeasti. Totta kai meilläkin on suhteessa ongelmamme, mutta eivät ne nyt oleellisesti poikkea yksiavioisten ongelmista. Luottamuus, avoimuus ja rehellisuus ovat mielestäni _kaikkien ihmissuhteiden_ edellytys, jos siis halutaan niiden toimivan ja voivan hyvin.
Ulkopuolisena on paha sanoa, mikä vaimoasi "vaivaa", mutta selvää tietenkin on, että suhteenne ei voi hyvin. Chillerin neuvo ei ole huono; voit yrittää ja pyrkiä voittamaan vaimosi takaisin. Se on eräällä tavalla "julmaa", mutta valitettavan totta, että ihminen, joka vaatii, kiukuttelee ja mankuu, vaikuttaa hyvin epäseksikkäältä siinä missä itsevarma ja tyyni ihminen on seksikäs. Se on "julmaa", koska on hyvin vaikeaa olla jälkimmäistä, jos/kun tilanne on tosi kipeä, mutta näin se valitettavasti tosiaan on.
Toinen konsti on, että jos et halua ottaa varsinaista eroa, voit ottaa "henkisen eron". Se on tunnepuolelta vaikeampaa kuin perusero, koska siinä täytyy koko ajan elää toisen ihmisen kanssa eikä tästä "pääse eroon" ja siten toipumaan. Mutta se siis tarkoittaa sitä, että irrottaudut henkisesti vaimostasi ja siten lakkaat välittämästä sen suuremmin, mitä hän tekee.
Teit mitä teit, loppuviimeksi pystyt vaikuttamaan vain omiin tekoihisi ja tunteisiisi - et vaimosi. Voit vaatia ja pyytää, mutta jos vaimosi ei pysty tai halua muuttaa tapojaan, sille ei mitään voi muuta kuin lakata välittämästä tai tehdä täyden irtioton.