Olen hukannut itseni totaalisesti. Olen mennyt piiloon väkivaltaisen avoliiton aikana, ehkä aiemminkin. En oikein tiedä milloin minä menin hukkaan, minne menin. Myrsyisessä avoliitossa menin ainakin yhä enemmän hukaan itseltäni. Enkä totisesti tiedä mistä itseni löydän, miten saan selville mitä haluan ja mitä tarvitsen.

Avolitton aikana keskityin siihen, että tein kaikeni, ettei lapseni joutuneet kokemaan isänsä väkivaltaa. Itsestä viis’ kunhan mies ei kajoa lapsiin. Loin itselleni erilaisia keinoja mm. tein kaikkeni, että isän ja lasten ei tarvinnut olla kuin jonkin aikaa yhtäaikaa kotosalla. Ryntäsin töistä mahdollisimman äkkiä siivoamaan koulusta tulleiden lasten sotkuja, ennen kuin lasten isä saisi raivarin siivottomasta kodista. Haalin lapsille mahdollisimman paljon harrastuksia ja leirejä siten olimme ”luvalla” pois lasten isän tieltä ja emme ärsyttäneet häntä.

Nyt olen ollut vuoden verran tästä miehestä erossa. Hän löysi uuden naisen ja jätti meidät lasten kanssa keskenään. Olin epätoivoinen ja varma, etten selviä siitä mitenkään. Pikku hiljaa sain voimia ja varmuutta, tunsin myös voimieni kasvavan. Mutta sitten sain töitä toiselta paikkakunnalta ja ex alkoi kiristämään, uhkailemaan ja panettelemaan minua. Olen täysin kelvoton äiti ja hän ottaa kaikki lapset luokseen asumaan, jos yritän muuttaa pois nykyiseltä asuinpaikkakunnalta, jossa myös hän asuu. Hain apua viranomaisilta, mutta heiltä saamani apu oli kovin heppoista.

Minua mm. istutetiinn ex:n kanssa samassa neuvottelupöydäss tuntikausia vaikka olin peloissani ja ahdistuin hänen läsnäolostaan painostavista sanoista ja mitätöinnistä. Hän haukkuu minua kaiken aikaa lapsille ja kertoo kaikesta ihanuudesta mitä lapsille hankkii, kun hän saa heidät luokseen asumaa.

Nyt olen uupunut – lopen uupunut nukun vähintään 14 tuntia vuorokaudessa ja olen saamaton, arka, enkä saa itseäni ankarillakaan ”potkuilla” liikkeelle ja tekemään yhtään mitään muuta kuin aivan kaikkein välttämättömimmän. Psykiatrini kehoittaa minua tekemään jotain mitä minä haluan ja mikä tuo minulle mielihyvää. Mutta mistä minä tiedän mitä minä haluan? Miten löydän itseni? Tuntuu, että minun sisälläni minä itse olen pikkuruinen otus tai sikiö tms. sillä ei ole silmät vielä auki, se ei näe mitään, se ei kuule mitään, sillä on alkeellisia ajatuksia – ehkä, mutta se ei pysty ilmaisemaan niitä minulle mitenkään niin, että kykenisin ne jotenkin kuulemaan.

Sitten pelkään ihan kamalasti hylätyksi tulemista. Pelkään, että lasten isä onnistuu uhkauksissaan ja saa kaikki lapset taivuteltua luokseen asumaan ja minut hylätään. Minullla ei ole voimia eikä aseita taistellla vastaan, en jaksa? Minun pitäisi huolehtia omasta itsestäni tuosta kesken kasvuisesta ilmaisukyvyttömästä otuksesta ja sitten taistella lapsista. En jaksa… taidan seota… 😭