Olemme mieheni kanssa olleet noi 6 vuotta yhdessä ja meillä on kaksi lasta.
Viime viikolla mieheni ilmoitti että on jo kaksi kuukautta miettinyt että mikä meitä pitää yhdessä, olemmeko me vain lapsien takia yhdessä. Häneltä on kuulema viimeisen kahden kuukauden aikana kuollut tunteet sekä rakkaus minua kohtaan ja hulluinta tässä on se että en todellakaan ole aavistanut mitään! Mieheni on kohdellut minua rakastavasti ja muutenkin kaikki on ollut normaalia, joten tämä tieto oli minulle suuri järkytys! Ja miksei mieheni ole puhunut tunteistaan minulle mitään? Syyksi hän sanoo että on odottanut jos ne tunteet vielä palaa takaisi eikä ole halunnut hätiköidä. Mutta miten ne tunteet voi noin vain kadota?
Mieheni on vieläkin tunteistaan aivan sekaisin sillä välillä hän halaa ja on ihana mutta aivan yllättäen hän muuttuu minua kohtaan todella kylmäksi. Toista naista tähän ei liity, mutta noin pari kuukautta sitten mieheni vaihtoi työpaikkaa ja tämä nykyinen työ on paikoillaan olemista ja entisessä työssä hän sai olla kokoajan liikkeellä ja yksin. Voisiko vain näin pieni asia muuttaa ja stressata häntä näin paljon että hän purkaa sen minuun?
Suunnittelimme jo hetkeksi erilleen muuttoa, mutta onko sekään ratkaisu ongelmiin sillä se voi todellakin pilata loputkin!?!?😑❓
Tulevat mieleen omat pohdintani rakkauden olemuksesta noin yleensä. Useinhan rakkautta ajatellaan nimenomaan rakastavan ihmisen "pään sisällä" olevana tunteena. Teidänkin kohdallanne siis miehen käytös sinua kohtaan ei ole muuttunut, vaikka hän kokeekin rakkauden tunteen juuri hiljakkoin kadonneen.
Ajattelen niin, että toista ihmistä (miksei eläintäkin tms.) kohtaan "omassa päässä" tunnettu rakkaus on melko hyödytöntä, ellei sitä kykene rakkauden kohteelle välittämään sanoillaan ja toiminnallaan. Minun mielestäni siis rakastaminen on rakkauden kohteeseen suunnattua toimintaa, ennemmin kuin omaa tunnetta.
Omat tunteet ja oma toiminta eivät elämässä aina osu johdonmukaisesti yksiin. Ainakin äidin rakkauden osoittaminen lapselleen tuntuu menevän metsään, jos nuori kokee, että äiti ei luota häneen, ei hyväksy häntä sellaisena kuin on tai että äiti peräti vihaa häntä. Äiti saa yleensä synninpäästön lausumalla taikasanat "Mutta minähän RAKASTAN häntä, tottakai".
Miehesi kohdalla tilanne on juuri päinvastainen: siis (hänen tulkitsemanaan), että vaikka sinä (ilmeisesti) koet hänen rakastavan sinua edelleen (koska hänen toimintansa sinua kohtaan on ennallaan) hän ei kuitenkaan omasta mielestään rakasta.
En osaa muuta neuvoa antaa, kuin että keskustelun paikka tuntuisi olevan. Itse en usko, että rakkaus kuolee itsekseen. Olen ikisinkku, mutta olen ympärilläni nähnyt moneen kertaan, kuinka elämän muita ongelmia (esim. juuri työelämän) yritetään ratkaista avioerolla.
Sinkkuna minulla onkin se puute, että kun ongelmia aina tulee - ja etenkin nyt minua vaivaa valtava loppuelämän kauhu ja muutoksen kaipuu - en voikaan projisoida ongelmiani kumppaniin tai häntä kohtaan tuntemiini tunteisiin ja sitä kautta koko parisuhteen olemassaoloon. Siispä olen hakenut apua psykoterapiasta ja masennuksen lääkehoidosta.
Kumppanin puuttuessa ei tosin ole sitten sitä läheistä keskustelukumppaniakaan, jonka kanssa voisi muistella yhdessä jo kuljettua matkaa ja yhdessä voitettuja ongelmia. Samalla voisi pohtia, onko oikeasti mitään mahdollisuutta päästä tulevaisuudessa yhtä lähelle mahdollista uutta kumppania. Ihastumisen ja rakastumisenhan sanotaan menevän aina ohi jo parissa vuodessa. Sitten kasvaa se aito rakkaus yhdessä eläessä ja kasvaessa.
No, onnea yritykselle!