Olen 8vuotta elänyt parisuhteessa joka on ollut yhtä alamäkeä välillä myös sitä ylämäkeä. Ajatus jolla suhdetta on jaksanut on ollut että kyllä kaikki vielä paremmaksi muuttuu, noh nyt on tilanne se että olen kohta 30v ja haluan perheen mutta ajatus perheen perustamisesta nykyisen miehen kanssa tuntuu täysin mahdottomalta.
Minua pelottaa ajatus että olisimme perhe, koen että altistaisin itseni ikävään tilanteeseen lapsien silmissä. Hänen tapansa puhua minulle on vähättelevä ja yleensäkki koen että minun tarpeita ei huomoida ja toiveita kuunnella.
Kun esitän jotain asioita hän jotenki aina onnistuu ymmärtämään asiat jollakin käsittämättömällä tavalla väärin ja siitä tulee riitaa.
Hän on hyvin sulkeutunut ja kun yritän puhua niin hän syyttää minua että kanssani ei voi keskutella koska valitan aina kaikesta. En pysty ymmärtämään hänen käytöstä. Nyt käydessämme hänen vanhempien luona sain ehkä sen viimeisen niitin kun tajusin että en koskaan voisi viedä lapsiani sinne kylään koska mummu ja pappa on aina humalassa viikonloppuisin ja minun mielestä lasten ei kuulu olla sellaisessa seurassa (vanhemmat ovat alkoholisteja, käyvät töissä mutta juovat kaiken vapaa-aikansa). Tästä mainitsin hänelle niin hän otti asian nin että kiellän häneltä vanhemmat vaikka ihan selkeästi sanoin että jos meillä olisi lapsia niin niitä ei voisi viedä sinne jos siellä ollaan humalassa. Tätä hän ei ymmärtänyt vaan sanoi minun olevan kaheli ja luulenko minä niin että lapsiako tekee että se tarkoittaa ettei saa juoda koskaan enään. No enhän minä sitäkään tarkoittanut vaan kyllä se kuitenkin tulee muuttamaan elämää jos on lapsia.
Tästä kaikesta johtuen hakeuduin etsimään netistä tukiryhmää eroaville ihmisille ja törmäsin aiheeseen narsismi. Sanan toki olen kuullut ja jotain tietänyt mutta enemmän sitä lukiessani aloin tunnistamaan piirteitä mihestäni. kuten empatian kyvyn tunteminen ja itsensä korostaminen että teen enemmän kun joku muu esim. hänen työpaikkallaan töitä, ei koskaan minusta tunne aidosti olevansa pahoillaan vaan toistaa monessa riidassa että hänellä oli täysi oikeus sanoa mitä sanoi minä olin syypää riitaan, hän on aika karskea muita ihmisiä kohtaan, yleensä ei koskaan näe missään mitään hyvää, ruokaakin kun esim laitan niin varsinaisesti ei hauku mutta huomauttaa aina että jos olisit sitä laittanut niin tämä olisi maistunut enemmän joltakin.
Mutta minä olen useati kyllä se joka tosiaan aiheuttaa sen riidan koska tunnen että minua ei kuunnella, eron hetkellä takerrun ja kuvittelen etten voisi pärjätä ilman häntä ja koko haave perheestä katoaa jos nyt eroan kun jään 30v sinkuksi ja kaikilla kavereilla on jo perhe.
Mietin että olenko itse osittain myös narsisti kun aiheutan riidan ja takerrun sitä lujempaa mitä lähempänä ero tuntuu olevan. Olen salannut sen että olin vuosi sitten hyvin ihastunut toiseen mieheen jota näin aina joskus mutta mitään seksuaalista välillämme ei tapahtunut. Minä olen ollut se suhteemme mustasukkainen osapuoli ja alkuun miehelläni olikin hyvin paljon naisia kavereina jotka ajanmittaa ovat kadonneet koska olen vaatinut sitä.
Olemmeko narsisteja kumpikin ja kuinka tästä kaikesta voi selvitä niin että löytää sen todellisen onnen joka tuo tulleessaa sen kauan haaveillun perheeni?