Olen 34 vuotias nainen ja ollut yhdessä mieheni kanssa 8 vuotta. Avioliittoa on takana 4 vuotta ja meillä on viisivuotias lapsi.

Suhteemme on rakoillut viimeisten vuosien aikana. Lapsen syntymän jälkeen huomasin, että vastuut lapsen asioista kaatui pitkälti minun niskaani. Mies kyllä hoiti lasta, syötti yms. Mutta minun vastuullani on jäänyt kaikki metsätyö (hoitoon puhtaat vaatteet ja oikeat varusteet, hammaslääkärit, hoitoaikojen ilmoittaminen, lapsen huoneen siivous). Lisäksi koen, että aina kotona ollessamme lapsen kanssa leikkiminen, ruuan laitto ja arkisiivoamimen on minun vastuulla. Saan omaa aikaa opiskella illalla kun lapsi on nukkumassa tai jos herään tunteja ennen kuin muut heräävät. Olemme keskustelleet näistä asioista useasti, mutta jotenkin emme ole saaneet tilannetta muuttumaan. 

Olen koittanut muuttaa omaa suhtautumistani, asettaa itselleni rajoja ja oppia sanomaan mitä toivon tai haluan. Mieheni kokee tämän välittömästi niin, että mikään hänen yrittämässä ei riitä. Keskustelu jumittuu siihen vaikka yrittäisin kertoa aina myös kaikista niistä asioista joihin olen tyytyväinen. ”Aina vaan teen jotain väärin, eikä mikään kelpaa”. 

Seksielämämme on hiipunut minun halittomuuteno takia. En nauti miehen kosketuksesta koska hän usein koskettaa minua vain kun haluaa seksiä. Lisäksi olen toisinaan illalla niin väsynyt työpäivän, kotihommien ja lapsen kanssa touhuamisen jälkeen, että ajatuskin seksistä ahdistaa. 

Jotta tilanne ei menisi liian helpoksi minulla todettiin vuosi sitten ADHD. Mieheni on jonkun verran kuunnellut omaa pohdintaani tästä ominaisuudesta, olen ymmärtänyt paljon asioita itsestäni ja pyytänyt myös miestä, että lukisi asiasta. En tiedä onko hän näin tehnyt, tuskin, sillä koen, että en saa asiaan mitään tukea. Sen sijaan saan vittuilua asioista, joita unohtelen vaikka ne eivät isoja olisikaan. Sain esimerkiksi viestin joka alkoi sanoilla ”onko se niin vitun vaikea..”. Koen tämän tosi inhottavan ja olen sanonut tästä useasti. En koe, että mieheni kuulee minua tai haluaa oppia ymmärtämään kuka olen. Enkä tiedä voinko sellaista edes vaatia. Toisinaan olen koittanut aloittaa keskustelua mahdollisimman neutraalisti, olen kertonut mitä tunnen ja miltä hänen käytöksensä tuntuu. Olen koittanut kertoa omista haaveistani ja kysellä hänen näkemystään kaikesta. Lopputulos on yleensä se, että hän kertoo että hänelle kaikkein tärkeintä on meidän perhe ja hän rakastaa meitä yli kaiken. Näiden keskustelujen jälkeen koen olevani kohtuuton koska haluan jotain enemmän tai syyllistän itseäni siitä että kehtaankin valittaa, monilla muilla menee huonommin.

Kuitenkin koen, että minä aiheutan tämän ja osaltani olenkin ”syypää” suhteemme ongelmiin. En vain tiedä miten suhteen saa korjattua enää. Olemme puhuneet pariterapiaan menosta, mutta en ole saanut aikaiseksi (kiitos ADHDn ehkä) varattua mistään aikaa koska en oikein tiedä mistä se olisi järkevää  arvata. Mies ei ole itse pyrkinyt edistämään terapian varaamista mitenkään. Kaiken tämän jälkeen tunteeni miestäni kohtaan ovat sammumassa. On olo kuin en vaan jaksaisi tuntea mitään, olen kuin puhkikulutettu. Välillä tuntuu että olen suhteessa vain koska meillä on lapsi ja koska en usko pärjääväni yksikään, välillä yritän kovasti lisätä läheisyyttä, huomioida miestä ja toivon, että tuntisin taas enemmän.