Mistä tietää, ksoka valehtelu menee jo sairauden puolellle?
Avopuolisoni valehteli jo ensitapaamisella nimensa ja ikänsä. Oikean iän paljasti vasta muutaman kuukauden tapailun jälkeen. Syyksi sanoi, että luuli minun pitävän häntä liian vanhana(?). Joukkoon mahtui myös muita valheita mitä tulee parhesuhteisiin, asumiseen, työhön jne.. Mies on erittäin hurmaava ja itsevarman oloinen. Hän tykkää ylläpitää tietynlaista imagoa/julkisivua muille, vaikka ei itse asiassa olisikaan sellainen.
Jonkin ajan tapailun jälkeen puhuimme nämä valheet auki ja mies kertoi halunneensä luoda paremman kuvan itsestään. Positiivisemman ja mielenkiintoisemman. Muistan sanoneeni, että valehtelu ei koskaan luo hyvää kuvaa kenestäkään..
Joka tapauksessa, luulin, että pääsimme tuosta valehteluvaiheesta irti.
Nyt kun olemme pidemmän aikaa asuneet yhdessä, olen alkanut huomaamaan mitä ihmeellisimpiä asioita. Alla muutama esimerkki.
Mies esimerkiksi jättää vuokraosuuksia maksamatta kertomatta minulle asiasta mitään. Sitten hän lupaa maksaa ne, mutta ei maksakaan. Kaksi erinäistä tapausta. Kun kysyin syytä miksi hän ei ollut vuokria maksanut oli syy ”Kyllä maksoin, en tiedä mitä tapahtu”.. Järkeni sanoo, että kai aikuinen ihminen tietää, onko vuokran maksanut vai ei ja jos ei ole, niin miksi ei. Lopulta maksoi, kun sanoin, että irtisanon itseni asunnosta, jos hän ei vuokria maksa. Minä en hänen anna pilata omaa talouttani (ja silti annan?!). Tämä koskee itseasiassa kaikkia hänen raha-asioitaan. Hänen mukaansa meillä on yhteinen talous. Mutta käytännössä en tiedä pätkääkään hänen rahan käytöstään. Pelkään, että tämä maksamattomuus ilmenee myös muissa laskuissa.
Lisäksi hieman intiimimpi asia. Seurustelun alkuaikoina sain mieheltä sukupuolitaudin. Se hoidettiin pois. Reilu kaksi vuotta tämän jälkeen sama sukupuolitauti oireili (minulla) ja menimme lääkäriin. Koska itse tiedän, että en ole petänyt, heräti epäluuloni miestä kohtaan..
Hänen selityksensä asiaan ”varmasti hoidin sen, en ole pettänyt, en tiedä mitä on tapahtunut. Ehkä se lääke ei toiminut. tai se on tullut takas meidän intiimeistä leluista”.. Jokseenkin halusin taas uskoa tuonkin hölmöltä vaikuttavan vastauksen. Mutta järjellä ajatellen, kyllä se olisi aikaisemmin oireillut. Ensimmäiselläkin kerralla n. kuukauden sisään alkoi oireet. ja tämän uuden kerran ilmenemisen jälkeen mies oli ollut jonkin aikaa ennen juuri sopivasti ”miesten kesken ulkona” eikä edes löytänyt tietätänsä kotiin yöksi. Oli fiksumpaa mennä kaverille. Koska oli lähempänä.Hänen mukaansa.
Olen myös huomannut, että meidän keskustelumme, joiden tarkoituksena olisi selvittää ratkaisuja ovat oikeastaan vaan sitä varten, että mies saa rauhoitettua minun mieleni hetkeksi. Toisin sanoen, mies itse keksii sopivat toimintamallit ongelman estämiseksi ja molemmat sitoutuvat sitä noudattamaan.. Mies osaltaan hetken. Kunnes taas käydään samat ”ratkaisukeskustelut” samoihin ongelmiin liittyen.
Mies itse lupailee ja sanoo tekevänsä asioita, joita hän ei tee tai ei ole koskaan edes aikonut tehdä. Alan olemaan erittäin väsynyt jatkuvasti puimaan samoja asioita sekä elämään epäluulossa mitä tulee oikeastaan kaikkiin parisuhteemme osa-alueisiin.
Viimeisin niitti oli se, kun mies vaihtoi puhelinta, jätti vanhan kotiin ja lähti reissuun. Pari päivää katselin kun puhelin (sim kortiton) piippaili muistutuksia ja herätyksiä. Sitten pyysin mieheltä koodia, jotta pääsisin poistamaan kaikki nuo ilmoitukset jne.
Mies oi unohtanut salasanan päivässä! Kuka unohtaa salansanan päivässä? Salasanan, jota on käyttänyt pitkään, joka päivä ja toistuvasti. Sitten taas minun mieleni rauhoittamiseksi hän keksi kolme salasanaa jota kokeilla (vääriä tietysti).
Ihan naurettavaa mun mielestä valehdella tuollaisista asioista. Vai voiko jossain simkortittomassa puhelimessa olla tallella jotain niin salaista, että ei sovi minun silmille? Saati, että minua kiinnostaisi niitä katsella (tämän jälkeen kylläkin kiinnostaa). Miksi ei voi vaan suoraan sanoa, jos ei halua minun jotain tekevän/tietävän?
Tällaista tämä on käytännössä monissa pikku asioissakin. Valehdellaan ja sitten valehtelua peitellään keksimällä mitä ihmeellisimpiä selityksiä ja uusia valheita. Jopa ihan merkityksettömiinkin asioihin.
Onko tämä no0rmaalia? Voiko ihminen itse tämän tiedostaa? Muuttua? Vai onko parasta vaan pakata tavarat ja häipyä. Itselle luottamus toiseen on kaikki kaikessa ja parisuhteen perusta. En halua muuttua itse katkeraksi ja epäluuloiseksi ihmiseksi, joka kyttää ja rajoittaa toisen ihmisen elämää siksi, että ei voi luottaa toiseen.
Hei,
Melaina, kirjoitit, että luottamus on sinulle kaikki kaikessa ja suhteen perusta. Edelleen kerroit, että miehesi osaa olla hurmaava ja itsevarman oloinen. Hänen käytöksensä kertoo kuitenkin hyvin heikosta itsetunnosta. Hän on jäänyt itse luomansa ihanneminän ansaan. Hän ei osaa olla oma itsensä ja olisitko hurmaantunut hänen omaan itseensä. Olet kuitenkin saanut sen henkilön joka on kiiltävän pinnan alla eli kroonista asioiden kaunistelua ja suoranaista valehtelua. Miehesi pakenee todellisuutta valheisiin, vaikka se ajaa hänet usein yhä hankalampiin tilanteisiin. Jostain syystä hän on oppinut tällaisen toimintamallin ja se on niin syvällä, että on vaikea uskoa menestykseen hänen muuttamisessaan. On hyvin epätodennäköistä, että hän tulee ottamaan kunnolla vastuuta omista tekemisistään. Sen sijaan hänestä on kehittynyt mestari aistimaan mitä häneltä odotetaan joten hän lupaa mitä haluat hänen lupaavan. Se lupaus ei vain lähde hänestä itsestään, se vain peilautuu hänestä takaisin. Millä tavalla olet selittänyt itsellesi sen, että kuuntelet yhä uusia valheita, vaikka luottamus on sinulle suhteen perusta?
Hei Baren, Kiitos vastauksestasi.
Jollain tasolla olen selittänyt itselleni näitä miehen käytöksiä sillä, että hänellä takana "vaikea ero" lapsensa äidistä (hänellä on siis lapsi). Lisäki monesti hän on maininnut oman käytöksensä meidän suhteessa juontavan juurensa myös tähän edelliseen katastrofi suhteeseen (ennakkokäsitykset, toimintamallit, olettamukset). Ymmärrän, että puolet näistäkin miehen sanomisista on vähintäänkin liioiteltuja.
Totuushan on se, että kiiltävän kuoren alta tosiaan paljastuikin ihan normaali (?) ihminen huolineen suruineen ja ongelmiin.
Olen katsonut vierestä huoltajuuskiistaa, miehen tulehuneita välejä eksään, taistelut ulosoton kanssa (joka selvisi mi9nulle vahingossa).
Hetken aikaa asiat näyttivätkin sujuvan paremmin. Miehen välit eksään suhteessa lapseen, meidän suhde ja hänen talous (UO:t maksettu)..
Olen paljon miettinyt tätä omaa tilannetta suhteessa meidän parisuhteeseen. Ja rehellisesti sanottuna en ole koskaan kenenkään toisen ihmisen takia ollut niin joustava ja antanut niin paljon anteeksi ja katsonut sormien välistä. "olihan tällä ihmisellä vaikeaa".
Nyt olen alkanut miettimään tuleeko miehelle koskaan sitä hetkeä, että asiat eivät ole vaikeita? Nyt kun minun voimavarani ovat menneet meidän kahden suhteen ylläpitämiseen ja miehen tukemiseen erinäisissä asioissa,että omien ongelmien ja oman elämän epäkohtien läpikäynti on vaan siirtynyt tai jäänyt puolitiehen.
Suoraan sanottuna, en tiedä. En yksinkertaisesti tiedä. Ehkä se on se pelko luovuttaa, ja jos luovuttaakin väärän henkilön suhteen. Ehkä kuvittelen kaiken?
Hei Melaina!
Tunnistan kirjoituksessasi paljon omaani. Rakkaus toista kohtaan antaa uskomattoman paljon anteeksi, jopa siinä määrin, että alkaa epäillä onko kyse edes rakkaudesta. Onkohan toisen kanssa vain yksinäisyyttään tai laiskuudesta erota... Meillä mies ei kuitenkaan harrasta valehtelua, itse asiassa mielestäni on harvinaisen rehellinen jopa silloin kun moni valehtelisi. Meillä on ollut paljon kaikkea muuta, pelaamista, alkoholia, lääkkeitä, yhteisen ajan ja luottamuksen puutetta. Aina on onneksi kysyttäessä suoraan vastannut niin ei ole tarvinnut arvailla.. Mutta monesti olen saanut miettiä miksi ihmeessä olen tämän ihmisen kanssa vielä?? Eikö todella olisi helpompiakin suhteita. Mutta kun eihän sitä voi tietää.. Tällä hetkellä olen kuitenkin iloinen kun olen jaksanut yrittää muutamasta luovuttamisesta huolimatta. Joka keskustelusta on päästy hiukan eteenpäin, välillä enemmän välillä vähemmän. Tällä hetkellä suurin ongelma on tuon yhteisen ajan löytäminen ja käyttäminen.
Itsekään en ole halunnut luovuttaa liian helposti. En ole uskonut että ruoho olisi vihreämpää sen aidan tuolla puolella, jokaisessa ihmisessä on jotakin haastetta koska parisuhteen ei kuulu olla liian helppoa (tämä on siis minun kokemukseni 🙂. Missä vaiheessa sitten kuuluisi jo tajuta luovuttaa, se lienee se vaikein kysymys. En usko että on oikeaa tai väärää vastausta. Yrittää saa niin kauan kuin se tuntuu mielekkäältä. Uskon että tiedät sen hetken, kun se ei enää ole mielekästä !
Jatkuvan valehtelun kuunteleminen syö varmasti kaikki voimat sinulta. On hankala keskustella myös toisen kanssa asian tiimoilta, mikäli hän ei tunnusta omaa toimintaansa tai ilmassa on vain epäilyksiä ("kuinka et muista salasanaa"). Ihmisen on hyvin hankala muuttua, jos ei edes näe omassa toiminnassaan vääryyttä. Yritä saada hänet näkemään se. Mikäli hän suhtautuu sinuun väheksyvästi, olet mielestäni väärän ihmisen kanssa...
Paljon tsemppiä!
🙂👍