Oletko puhunut miehellesi pahastaolostasi? Kuunteleeko hän sinua, kunnioittaako? Oletko vaatinut kunnioitusta -vaikka olisi mitä sairauksia tms. alamäkeä, niin itseään ei pidä unohtaa... Teetkö asioita, joista sinä nautit vai huomaatko koko elämän pyörivän puolison ympärillä?

Mitäs jos nostat kissan pöydälle, ja avoimesti omin sanoin ilmoitat miehellesi olevasi tyytymätön tämän hetkiseen elämäntilanteeseenne. Jos tahdot muutosta, niin se on vain löydettävä, se rohkeus, -sinusta itsestäsi se löytyy!

Sanoit pelkääväsi miestäsi. Oletko sanonut siitä, voiko miehellesi puhua, vai suuttuuko hän siitä..? Kerro rohkeasti pahasta olostasi, (muista että SINUN paha olosi ei ole kenenkään muun syy kuin omasi), mutta NYT olet siihen havahtunut ja tahdot muutosta -elämä ei voi jatkua samana. Jos miehesi ei tue sinua, ei koe pahaa oloasi kuuntelemisen arvoisena tai suuttuu, niin silloin tilanne on huonompi. Ja silloin ero saattaa todella olla ainoa ratkaisu.

En tiedä oliko tästä nyt mitään apua -mutta kai itse kokeilisin ensin puhumista, ennen kuin tosissaan suunnittelisin eroa. Toisinaan keskustelun aloittaminen voi olla vaikeaa, mutta jos todella tahdot tilanteen muuttuvan, niin ei ole muuta vaihtoehtoa. Toki itse tunnet itse miehesi, jos pelkäät hänen alkavan riehumaan jo keskustelemisesta, niin en missään nimessä pyydä aloittamaan keskustelua - tuolloin ero on ainoa oikea ratkaisu.

Kiitos kimn vastauksestasi.

Olen joskus aikoinaan yrittänyt aloittaa keskustelua. Silloin mieheni lähti tilannetta karkuun, eikä suostunut edes kuuntelemaan. Viime kerrastakin kun olen yrittänyt, on kulunut niin paljon aikaa, etten edes muista koska se oli...

Elämäni pyörii mieheni ja lasten ympärillä. Annan lasten harrastaa niin paljon kuin haluavat (ja isovanhemmat suostuvat maksamaan) osittain senkin takia, että saan tekosyyn päästä pois kotoa. Omia harrastuksia minulla ei ole ollut aikoihin.

Olemme käyneet perheneuvolassa lähes puolitoista vuotta. Mutta en koe saaneeni sieltäkään mitään apua. Siellä se nainen oli täysin puolisoni puolella asioissa.
Kerran menin sinne yksin, koska puolisoni oli joutunut samana päivänä osastolle. Kerroin tuntemuksistani, väsymyksestäni ja harkitsevani eroa. Vastaus oli; etten voi ajatella niin, koska minun pitää ymmärtää puolisoani, hänhän on sairas.
Sen jälkeen en enää puhut tapaamisissa oikeastaan mitään.

Tänään minulta kysyttiin työhön liittyvässä tilaisuudessa, miten jaksan. En voinut vastata mitään, vaan aloin itkemään. Se tuntui todella pahalta, sillä olen onnistunut peittämään todelliset tunteeni lähes kaikilta. Vain äitini ja lähin ystäväni tietävät asioiden todellisen tilanteen. Kaikki muut luulevat, että meillä on kaikki hyvin.
Osa tietää, ettei puolisoni käy töissä, syystä ei ole puhuttu. Ja jos olemme koko perheen voimin jossain, kaikki luulevat meitä todella onnellisiksi. Mutta karu totuus paljastuu kun olemme keskenämme kotona. Puolisoni pelaa tietokoneella/pleikkarilla tai tuijottaa TV:tä koko ajan. Lapsille ja minulle hän pääsääntöisesti tiuskii tai huutaa.

Jollain tavalla olen nyt herännyt todellisuuteen. Olen vain tyytynyt tilanteeseen liian kauan.

Jaksamisia sinulle!!

Itselläni on saman tapainen tilanne. Mies sairastui vuosi sitten masennukseen, jonka mukana tulivat paniikki kohtaukset. Pahimmillaan minun piti mennä lapsen kanssa häntä alaovelle vastaan, että pystyi nousemaan autosta ulos.

Kaikki läheiset olivat huolissaan ja pyrkivät tukemaan ja auttamaan. Minä jäin yksin 8 kuukauden ikäisen lapsen kanssa. Yritin kuitenkin tukea ja ymmärtää tilannetta. Viime kesänä neuvolassa kysyttiin miten jaksan. En saanut sanaa suustani vaan aloin myös itkemään. Miehellä oli silloin jo kaiki hyvin, mutta kaikki vastuu oli jäänyt minulle. Huolehdin lapsesta, kodista, laskuista jne. Jouduin laittamaan lapsen hoitoon ja menemään töihin, koska rahat eivät enää vain riittäneet.

Nyt minulla olisi tiedossa unelmatyöpaikka, MUTTA työmatka on turhan pitkä käveltäväksi eikä mies anna minulle autoa. Vuorotyö olisi, joten bussejakaan ei aina kulje. Saisimme asunnon lähempää, joka olisi kaikin puolin parempi kuin nykyinen. Tämäkään ei miehelle jostain syystä käy.

Alan olla siinä pisteessä, etten enää jaksa huolehtia kaikesta ja haluaisin sanoa miehelle, ett voin kyllä muuttaa lapsen kanssa kahdestaan. Jotenkin ei vain vielä rohkeus riitä....

Kuulostaa siltä, että jollain tasolla tosiaan olet päätöksen tehnyt. Että tietynlainen piste on saavutettu... Mitä koet ja tunnet, kun katsot miestä (sellaisena hetkenä kun ei ole "kriisi" päällä, eli tällanen perus tv-hetki menossa tms)?

Tilanteessa jossa toinen ei kuuntele, tai ota tosissaan vastuuta suhteen hyvinvoinnista, niin ei sinunkaan tarvitse terveyttäsi siinä menettää. On toinen kuinka sairas tahansa, niin kyllä suhteessa pitää kaksi olla. Tietysti on tilanteet, joissa toinen vaikka halvaantuu tms. tuolloin tilanne rinnalla pysymisestä on toinen (varsinkin jos suhde on terveellä pohjalla)... Tavoitat varmaan, mitä tarkoitan.

Voisin suositella vielä jotain muuta keskusteluapua, tosin siinä on aina riskinsä, että vastassa on juuri tuon perheneuvolan kaltainen "ammattilainen". Eihän kukaan voi toista syyllistää tunteistaan?! Jos tuntuu pahalta olla toisen kanssa, ei saa sitä mitä jokainen suhteelta tarvitsee: ymmärrystä, turvallisuutta, läheisyyttä ja keskustelua/kehittymistä/kasvua YHDESSÄ, niin tottakai on lupa olla pettynyt, väsynyt jne. vaikka toinen olisi kuinka sairas (varsinkaan jos ei ota vastuuta omasta hyvinvoinnista). Pian olet sinäkin (tai olet jo väsynyt, aivan liian väsynyt yrittämiseen...) ja sitten on vaakalaudalla monen elämä. Lapset tarvitsevat sinua terveenä ja onnellisena. Ja sinulla on ITSESI takia oikeus onneen. Saavutat sen sitten yksin tai yhdessä, niin sinulla on oikeus onneen.

Voithan aloittaa ajatusten selkeyttämisen vaikka miettimällä, jos sinulla olisi aikaa ja energiaa, mitä tekisit? Mistä liikunnasta nautit, tykkäätkö liikkua luonnossa, laulaa? Oletko halunnut kenties repäistä ja kokeilla jotain ihan muuta, bailatinoa tai karatea? Ennen kuin tilanne meni tähän, mistä asioista haaveilit?