Mistä saan voimia?
Hei.
Olen tyypillisissa ruuhkavuosissa kipristelevä nuori äiti. Minulla on kaksi alle 4 v lasta, aviomies, omakotitalo, ok työpaikka.
Tuntuu että annan kaikkialle kaikkeni. Yritän olla vaimo, äiti, alainen ja kaikkea, mitä missäkin roolissa minulta vaaditaan. Kaikki on kai okei; kotimme on uudehko ja kauniiksi kehuttu, lapset suurinpiirtein hyvin kasvaneet ja terveitä, ”hyvämaineiset” työt ja koulutukset.
Mutta siltikin, olen niin kyllästynyt ja väsynyt kuin olla voi. Olen aivan aallon pohjassa.
Tuntuu, että olen pelkkä ”kodinhoitaja” perheelleni, rakastajatar (tosin himoton ja epäeroottinen sellainen), työtäni vain palkan takia tekevä marmattaja. Väsymykseni on hirveää enkä oikein tahdo päästä sängystä ylös uuteen päivään. Mieleni ajelehtii siellä ja täällä enkä tahdo millään pystyä olemaan oikeasti läsnä tilanteissa.
Avioliitto on hurjan kovilla. Tulee raivontunteita ja suunnattomia vastenmielisyydentunteita miestäni kohtaan, ja olen tosi paha suustani. Riitelemme, tai paremminkin minä huudan ja mekastan ja mieheni vaikenee tyypilliseen tapaansa. Olen kireänä lapsille, saan huutokohtauksia pienistäkin erheistä enkä siedä mitään ylimääräistä. Jonain aamuina olen huomannut toteavani lapsilleni etten jaksa tänään enää komentaa, saatte tehdä kuten itse haluatte. Ja hehän tekevät -ja minä en komenna.
Kuluneella viikolla perhe-elämä alkoi tuntua helvetille. Keskustelimme avioerosta ja talon myynnistä. En osannut kuin itkeä ja sen jälkeen oksentaa. Mieheni vetäytyi omiin oloihinsa.
Olen aloittanut omat ohjaavat käynnit psykologilla. Tuntuu kuitenkin, että tästä suosta en pääse ylös. Olen miettinyt mielialalääkkeiden aloittamista vaikken niihin usko ollenkaan. Olen miettinyt myös äärimmäisiä ratkaisuja kuten ”katoamista” (muuttoa vähin äänin muualle) tai jotain, pois tästä näennäisestä perheonnesta. Suisidaalinen en kuitenkaan ole ollenkaan, sentyyppisiä asioita en harkitse.
Onko ketään samassa tilanteessa elävää tai muuten hyviä neuvoja, joilla voisin kokeilla eteenpäin? Mitä voin tehdä? Mitä hyötyä tai haittaa minulle on lääkkeistä?
Apua, apua, apua, tuntuu että uppoan ☹️
jos vaan osaisin, niin laittaisin sinulle tuhat hyvää neuvoa, kuinka saada kaikki taas raiteilleen ja toimimaan, mutta eipä sellaisia poppakonsteja taida löytyä.
minusta itse olet ottanut jo sen parhaimman askeleen hakemalla terapeutin itsellesi, koska loppujen lopuksi sieltä se paras ja ammattitaitoisin apu löytyy.
minusta, tarinasi lukeneena, sinun pitäisi löytää aikaa aivan vain itsellesi. jotain ihan omaa juttua, josta nautit ja jossa tunnet saavasi arvostusta. kuulostaako yhtään hyvältä idealta? joskus pienet asiat saa hurjasti energiaa.
älä polta siltoja takanasi, entäpä perheterapia? jossa kaikki saisivat purkaa ajatuksiaan? masennuslääkkeet, no joo... kuinkahan kauan olen niitä syönyt saamatta apua, mutta taitaa olla yksilöllinen juttu sekin. niissä on se 4-6 viikkoa aloituksesta ennenkuin alkaa missään tuntua, jos tuntuu. pika-apua ei taida olla olemassakaan.
kuuntele mitä terapeutti sanoo ja kuuntele samalla omaa sisäistä ääntäsi. jossain välimaastossa on se oikea tie. usko minua. minäkin täällä yhä porskutan, vaikka kuinka siipi maata raahaa. voimia sinulle ja älä anna periksi, ethän?🙂🌻
Hei. Minulla on hieman samantyyppinen tilanne, vaikka minulla ei olekaan omia lapsia
vaan mieheni kaksi murrosikäistä asuvat meillä. Olen aina kireä, vihainen ja ärtynyt ja
hermostun joka asiasta. Miehelläni on pitkä pinna mutta nyt se on loppumassa. Olen
myös menossa ammattipsykologille ja miettinyt pitäiskö ottaa jotakin mielialalääkkeitä
vaikken haluaisikaan. Vaikka yritän pyyteettömästi antaa ym. en tee/vie/laita ym.
asioita hyvillä mielin vaan ärsyyntyneesti.
Minua kutsuu myös katoaminen. Olisi ihanaa olla yksin ja rauhassa. Hiljaa ja vailla
stressiä.
Tsemppiä!
Kiitos teille vastanneille! Ja voimia molemmille!
Olen yrittänyt hankkia "omaa aikaa" ja omia juttuja perhe-elämän lisäksi kuten musiikkiharrastuksen. Myös liikunta (yksin) on voimauttava juttu vaikka lähteminen tekeekin välillä tuskaa. Mieheni ei kehota minua koskaan mihinkään omaan, hän päinvastoin paheksuu menoani esim kysymällä "milloinkohan mahdat tulla kotiin" tai muuten kommentoimalla ovatko menoni pakollisia. Yritän olla välittämättä, joskus kyllä ärsyynnyn niin että mielenosoituksellisesti jätän menemättä kokonaan. Mieheni siis saavuttaa sillä tavoitteensa, en tiedä... Joskus olen toki kysynyt eikö halua minun menevän tai estääkö, mutta siihenhän voi vain todeta ettei niin ole sanonutkaan. Eikä olekaan, en voi väittääkään. Äänensävy vain on sellainen, että tiedän...
Täytyy kyllä sanoa, että ajan ollessa todella kortilla, on myös laitettava asioita perheen näkökulmasta arvojärjestykseen ja se tarkoittaa, että pyykkivuoren kasvaessa minun täytyy jättää musiikki-iltani väliin ja hoidettava vaaterumbaa. Kukaan muukaan sitä ei tee. Jos ruokakaupassa on käytävä, minun on käytävä; jos seuraavan päivän päivällistä ei ole, minun on siitä vastuu kannettava. Niin se vain menee. Ette usko miten odotan aikaa, jolloin lapset ovat isompia ja heille voi antaa omia vastuualueita kotitöistä!
Jatkan sumussani kulkemista. Olen menossa lähipäivinä lääkäriin keskustelemaan asiasta. Kysyn mielipidettä mielialalääkkeisiin. Luulen, etten niitä kuitenkaan uskalla aloittaa. Toisaalta en voi kokeilematta tietääkään.
Hyvää joulunodotusaikaa jokaiselle. Kirjoittelemisiin.
Vaikka alunpitäen aloitinkin kirjoittaa toisen otsikon alla, niin en voi olla osallistumatta tähänkin, kun liippaa hyvin läheltä omaa elämääni. Ymmärrän hyvin "Murusen" elämäntilannetta. Mietin omaa elämääni taaksepäin ja näen hankaluuksien alkaneen todella ns. ruuhkavuosina; lapset pieniä, paljon kotitöitä ym. maatalon töitä, työ kodin ulkopuolella. Siinä koettaa olla äiti, vaimo, työntekijä, miniä, tytär, naapuri, ystävä, sukulainen, hoitaja, kuuntelija, järjestelijä jne. jne. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Itse luultavasti tein sen virheen, että silloin kun olisi ollut aika ruveta pohtimaan elämää ja mitä siltä todella haluan, kiristinkin vain tahtia joka saralla. Ja se ei totta tosiaan auttanut, suisti elämän ennenpitkää suohon. Ihminen ei todella jaksa loputtomiin ohittaa omia toiveitaan ja elää "sittenkun" elämää. Ihmisarvoa ei osteta työnteolla ja saavutuksilla, vaikka usein se malli on juuri pesiytynyt takaraivoomme. Kun palkitaan lapsia hyvistä suorituksista ja moititaan epäonnistumisista, niin sillä luodaan juuri pohja tällaiselle käyttäytymiselle.
Turha luulla, että itsekään olisin kasvattanut lapsiani oikein. Olen syyllistynyt moniin virheisiin. Väsyneenä ja loppuunkulutettuna lapset ovat saaneet kuulla kunniansa,enkä ole tosiaankaan kohdellut heitä aina hellästi. Lohdutuksesksi sinulle voin sanoa, että nyt keski-iässä olen ymmärtänyt ja osaksi myös hyväksynyt sen, että elämään kuuluu myös kurjia ja vieläkin kirjempia kriisejä. Elämä ei voi mennä niin, että aina kaikki olisi helppoa ja kaunista. Naistenlehdet tarjoavat väärän kuvan elämästä, siihen ei pidä uskoa. Silti elämäsi on arvokas juuri sellaisena kuin se on, kaikkine puutteineen.
On hyvä, että olet herännyt tilanteen kauheuteen ja hakenut apua. Mielestäni sinun ei tarvitse pelätä mielialalääkkeiden aloitusta (ellet ole jo aloittanutkin?). Itselläni lääkitys on auttanut paljon. Jaksaa selvitä jokapäiväisestä elämästä, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole, lapset ym. asiat on vain hoidettava. Tämä koskee mielestäni juuri äitejä, koska miesten on helpompi luistaa tilanteista. Muista, että lapset ovat olemassa ja tarvitsevat sinua, sen takia selviytymisesi on tärkeää. Itse olen huomannut, että oikein huonon ajan jälkeen tulee hiukan helpompi aika kun vain jaksaa odottaa. Lääkkeiden lisäksi olisi hyvä myös käydä keskustelua jonkun kanssa. Vuosia sitten olin hoitosuhteessa sekä perheterapeuttiin että työpaikkapsykologiin, mutta nyt en ole jaksanut käydä missään. Tuntuu, että tällä hetkellä ei jaksa vatuloida mitään kenenkään kanssa...
Katoamistemppu kuulostaa ihan ymmärrettävältä; itsekin unelmoin joskus elämästä ilman mitään sitoumuksia ja velvoitteita. Se ei ole kuitenkaan varmaan ratkaisu mihinkään, näin vähän helpompana aikana voin sanoa niin. Ensisijaisesti varmasti kannattaa yrittää järjestää kotiasioita, koska ikuisesti olet kuitenkin sidottu jollain tavalla mieheen, jonka kanssa olet lapset hankkinut. Kuulostaa julmalta... Voimia kuitenkin elämääsi!!!