Heippa,

Asetitpa mielenkiintoisen kysymyksen - lukiessani tekstiäsi tuli mieleeni tätini avioliitto. Tapasivat lukioaikoina miehensä kanssa ja nyt ovat jäämässä eläkeelle. Aikamoisia vaikeuksia ovat myös kohdanneet, pettämistä, alkoholia, terveysongelmat... Mutta mikä heidän liitostaan sitten on tehnyt onnistuneen? Ovat nimittäin edelleenkin jopa rakastuneita toisiinsa ja ovat aina oleet ensisijaisesti mies ja vaimo, vaikka lapsia on 4. Kumpikaan ei missään vaiheessa kadonnut toiselta iskä- ja -äiti-maahan.

Olen tuota onnen salaisuutta pohtinut. Ilmeisesti molempien kyky antaa anteeksi ja halu käsitellä asioita, se että he ovat toistensa parhaat kaverit ja tekevät valtavsti myös yhdessä asioita (eivä kuitenkaan elä symbioosissa). Rakastavat luonnossa liikkumista. Toisen kunnioitus ja arvostus, erityisesti vaimo tuo esiin arvostuksensa miestään kohtaan. Liittoa on käsittääkseni vahvistaneet juuri nuo nuorena koetut vastoinkäymiset ja niistä selviäminen - pari on hitsautunut yhteen. lasten lähtö kotoa ei tyhjetänyt heidän elämäänsä - se on rikasta ja jokainen päivä tuntuu olevan mahdollisuus tehdä toisen kanssa jotain kivaa.

Halu jakaa ja kokea yhdessä on vahvana molemmissa - ei ole ulkopuolisia "parhaita kavereita" tai aikaa vievää harrastusta. Toisaalta he ova tolleet erossa kuukausia työtilanteen takia ja matkustelevat kotimaassakin erikseen.

Olisiko tässä edes jotain vastauksentynkää???

Heippa
Helppo vastata mut vaikea ala on parisuhde.
Ja kyllä sinä viellä onnen löydät ei saa vaan luovuttaa.
Ei ole sitten tarkoitus loukata tai pahottaa sinun mieltä kun minä kerron omasta onnestani
tosin ei se ole helpolla tullut.
Mutta kyllä onnellakin ja tuuriakin on näppinsä pelissä millaisen puolison saa.
Me ollaan oltu yhdessä 17 vuosi menossa ja ollaan todella onnellisia ei pysty onnellisempi
olemaan elämässä.
Mut toista täytyy arvostaa, kunnioittaa, rakastaa
täytyy puhua kaikista asioista ( varsinkin jos mieltä painaa )
Olla uskollinen
Olla rehellinen
Olla yhteisiä asioita, harrastuksia, tekemistä ( viime viikonloppuna ajetiin metsästä polttopuita
perheen kanssa niin taas opittiin uusia asioita ja nautittiin porukalla )
Tehdä esim yhdessä ruokaa
Ihmisten pitäisi puhua enempi keskenään
Tehdä kaikkea hassua parisuhteessa joka alalla
Ihan pienet teot ja sanat ( aamulla kun eukko lähti toihin ensin ja katsoin aamu tvt niin sanoin
et en kyllä pärjäisi jos sinua ei olisi niin eukko antoi suukon poskelle )
Katsoppa puolisoasi suoraan silmiin kun puhut ( on pitkä aika kun viimeksi tein mut viikonloppuna tein ja on todellakin tyrmäävä kokemus ja tehokas )
antaa omaa aikaa ( eukko vissiin käy tytön kanssa viikonloppuna lapsuudenkodissa ja minä
jään ihan yksin mut kiva sunnuntaina kun tulee kotia )
Läheisyys täytyis säilyttää ( halaukset, suukot, silittää toista päästä, läpsäsee takapuolelle, myos nipistää ei kovasti )
Makkari hommat pitäs sujua.
Ja ennenkaikkea kummallakin on yhteistä halua ja tahtoa ja onnellisen parisuhteen
eteen täytyy tehdä lujasti töitä jo seurustelun alettua.
Niin varmasti pärjää ja olisi vaikka kuinka paljon asiaa aiheesta mut noikin kun hoitaa
niin pitkälle pärjää.
Kaunista syksyä sinulle

Hei kiitos vastauksistanne!

Olen varmaan kaikesta samaa mieltä. Ja sitten ne kohdat, missä puukko iski mun sydämeeni. Ole rehellinen. Ole uskollinen. Näitä ei ollut kummassakaan pitkässä parisuhteessani edes alkajaisiksi. Eli olen tehnyt aivan vääriä valintoja...ehkä jonkun lähes tulkoon normaalin kanssa olisi voinutkin sitä arkea jatkaa. Jopa minä 😋 Ja kun luen kunnioituksesta ja arvostuksesta, sitä ei parisuhdeväkivalta kaikissa muodoissaan todellakaan ole. Eli olisiko niin, että olen yksinkertaisesti valinnut väärät puoliskot. Ehkä olisin voinut onnistua, jos toisella olisi ollut lähestulkoon terveen paperit?

Mutta sitten herääkin se minulle kipeä kysymys, että mistä erottaa terveen ja sairaan käytöksen siinä vaiheessa kun seurustelee. Ekaa parisuhdetta rakentaessa olin jääräpäinen ja jatkoin meni syteen eli saveen, koska halusin niin valtavasti olla perheellinen. Joten vakaasti päin seiniä...Toisen parisuhteen alussa vertasin jatkuvasti ekaan, koska siinä oli mielestäni ollut kaikki merkit päin seiniä olevasta perhe-elämästä. Vaan eipäs se niin menekään, toinen veijari oli paljon taitavampi. Oli ihan yhtä kova kestopettäjä ja valehtelija kuin edellinenkin, ja harrasti kovenevaa parisuhdeväkivaltaa, tosin tietoisesti eri muodoissa kuin edeltäjänsä. Eihän mieleltään sairaan tarvitse tyhmä olla. Tajusin vasta vuosia myöhemmin koko totuuden, eli sen että eipä ollut toinen parisuhteeni ollut todellisuudessa edellistä juuri hehkeämpi kuin ulkoisesti. Vain kulissit. Kulissien takana kävi ihan yhtäläinen kuhina.

Tiedän, että toiseen epäonnistumiseen sortui siinä mielessä helposti, että edellisestä ei ollut ehtinyt toipua kunnolla, niin traumaattinen tapaus se oli ollut. Joten ei ollut itselläkään kaikki hoksottimet kotona. Ja siihen päälle rakastuminen niin että oksat pois - ihmiseen joka osasi hurmata huomaavaisuudellaan ja huolehtivaisuudellaan. Jotka molemmat lopulta olivat vain vallankäytön väline. Kun pitää huolen toisen elämän yksityiskohdista, niihin voi myös tunkea nenänsä ja määrätä pikku hiljaa kaikesta. Mutta minähän olin aivan otettu. Enhän ollut koskaan elämässäni saanut sellaista määrää huomiota. Janosin sitä pohjattomasti...

Kiitos ajatustenvaihdosta!

Heippa
Se on hyvä keino kun asuu saman katon alla niin oppii toisen tuntemaan
ja näkee toisen käytöksen jne
Myistaa myös että alkuhuuma kestää pari vuotta niinsitten astuu arki.
Eikä saa olla mustasukkanen, väkivaltanen, jos on raitis, savuton niin aina on plussaa
Kyllä sen huomaa pienistä asioista ja älä luovuta kyllä sinä löydät puolison.
Kaunista syksyä sinulle

Se olisin minä se Philin tapanen miljönääri, jos tuohon osaisin vastata. Se on ihmisistä itsestään kai kiinni, tahdosta, molempien tahdosta tehdä arkipäivästä ja sunnuntaista molempien toiveita ja unelmia vastaavaa.
Häissä sanotaan usein, että purjehditte avioliiton satamaan, ja pyyh, sanon minä! Siitä satamasta lähdetään purjehtimaan elämän merelle, kohdataan monia karikoita ja myrskyjä, siellä voi kuulua seireenien houkutuksia ja kaikkea mahdollista surua, murhetta, iloa ja onnea, mutta soudetaanko sitä purtta yhdessä, samaan tahtiin ja onko molemmilla halu rantautua samaan satamaan?
Ajattelinkin, seuraavalle hääparille hommata häälahjaksi kompassin.

Saitte mut muistamaan keskusteluni vanhan ystäväni kanssa kerran vuosia sitten. Juttelimme siitä, kuinka puolisot menevät omassa yksilönkehityksessään eri tahtiin. Ja kuinka tarpeellista parisuhteessa on osata antaa se tila toiselle muuttua ja kasvaa. Tai osata aikanaan lopettaa se toisen muokkaaminen ja hyväksyä hänet sellaisenaan. Oisko sit niin että me kaikki sorrutaan tuohon ainakin alkuaikoina. Yritämme muokata toisesta haaveiden mukasta prinssiä/prinsessaa. Musta toi oli kuitenkin hurjan tärkee pointti. Itse koin nimenomaan, ettei mulla ollu tilaa hengittää niissä suhteissa, joissa olin. Mulle oli taottu valmis muotti, johon mun piti mallautua, vaikka se tuntu erittäin epämukavalta ja ei-minulta. Yritin silti, väkisin ja pakottamalla itseni muuttumaan muottini kokoiseksi ja malliseksi. Sillä seurauksella, että romahdin lopulta, koska olin kadottanut minuuteni. Kaikki olennainen, mistä voin itseni tunnistaa, oli tapettu. Minut oli ahdettu malliin, joka ei sopinut minulle. Olin toisen toiveiden toteuttaja.

Heippa
Itsensä hyväksyy sellaisena kun on ei siihen muuta tarvita.
toiselle pitää antaa arvoa, kunnioittaa toisen näkemyksiä
Heti kun tulee ongelmia ne pitäs puhua ja asiat sopia
parisuhteessa pitäs olla läheisyyttä
kannustusta kiittämistä toisen tukemista jne
Onnellinen parisuhde on haastava mut se on antoisa mut sen eteen pitää tehdä lujasti toitä
niin varmasti pystyy elämään onnellisena.
Mut kyllä sinulle löytyy puoliso mut katso että ei ole väkivaltanen, mustasukkainen narsisti jne
jos on raitis, savuton niin on aina plussaa.
Kaunista syksyä sinulle