Moi,

olen uusi käyttäjä, alle 5min rekisteröityneenä. Kokeilen nyt tätä kanavaa, sillä olen noin vuoden paininut asioiden kanssa yksin.

Lähtötilannetta tässä: olen yli 30v nainen ja tulin raskaaksi lyhyen suhteen jälkeen. Luulin, etten voi lapsia enää saada, mutta raskaus ei ollut mikään vahinko, sillä me molemmat tiesimme, että sellainen mahdollisuus on olemassa. Raskaus otettiin vastaan ilolla. Lapsi on nyt hieman yli vuoden ikäinen. Vaikeudet puolison kanssa alkoivat kun raskautta oli kestänyt muutaman kuukauden, eikä niistä päästy yli, vaan erosimme lopullisesti kun lapsi oli muutaman kuukauden ikäinen. Ongelmina oli toisen puolen alkoholin käyttö, joka mielestäni ei ole hallinnassa, käytöksen muuttuminen, välillä hänen passiivisuus ja toisaalta äkkipikaisuus raivonpuuskineen ja enenevä henkinen väkivalta minua kohtaan, valehtelu, muiden sotkeminen asioihin jne. Narsismin piirteet täytyvät täysin ja mies on esim. täysin kykenemätön asettumaan toisen asemaan. Noin vuoden ajan elelimme on-off -suhteessa, halusin yrittää lapsen takia. Kun lapsi oli muutaman kuukauden ikäinen, en pystynyt enää olemaan suhteessa, sillä ahdistus oli liian suuri. Saatoin istua yksin pimeän huoneen nurkassa itkemässä, koska en halunnut olla samassa huoneessa ihmisen kanssa, joka jatkuvasti henkisesti alisti minua. Eron jälkeen alkoi mm. minun epäsuora ja suora mollaaminen sosiaalisessa mediassa ja asioistani tuntuu puhuvan koko pikkukylä, tosin vain yhden puolen versiona tapahtuneesta. Nyt olen saanut häntä hieman hillitsemään lapsen asioiden revittelyä julkisesti.

Ongelmana on se, että vaikka itse saan kuunnella kaikkien kavereiden murheet, en ole vuoden aikana löytänyt yhtään kaveria, joka kuuntelisi minun ongelmia. Joko puhe kääntyy välittömästi heidän murheisiinsa tai sitten asiat kuitataan ”anna olla” ”älä välitä” -tyylisillä kommenteilla. Olen vuosia kärsinyt melko vakavasta masennuksesta, joka katosi raskauden myötä. Ongelmana on ollut se, että en käsittele tunteita tai puhu niistä, vaan patoan ne sisälle. Nyt kun haluaisin puhua, en saa apua mistään. Jos olisin päihdeongelmainen, fyysisen pahoinpitelyn uhri, peliriippuvainen, mielenterveysongelmainen, ulkomaalainen nainen tms. niin auttava taho löytyisi. Psykoterapeuteilla (kolmella eri) olen aikanaan hypännyt, enkä ole kokenut näistä käynneistä olleen mitään apua. Myös noissa saattoi tilanne kääntyä niin, että minä kuuntelin terapeutin murheita! Toisaalta minulla ei ole edes varaa maksaa terapiakäynneistä.

Isä haluaa tavata lasta ja olen siitä iloinen ja olen sen mielestäni mahdollistanut. Monesti olen joutunut nielemään paljon, kun olen yrittänyt ajatella lapsen parasta. Olen palauttanut mieleeni oman hyvän suhteeni isäni kanssa ja ajatellut, että en halua sellaista asiaa pois lapseltani. Isälle ei kuitenkaan tunnu riittävän mikään. Alkuun tapaamiset oli 2-3 kertaa viikossa, 2-5h kerrallaan minun luona. Keittelin kahvia ja laitoin ruokaakin isälle välillä ja yritin olla väleissä. Kun lapsi vähän kasvoi, patistin heidät muualle tapaamisaikoina ja samalla tapaamisaikaa pidennettiin vähitellen. Nykyään tapaavat 2 kertaa viikossa n. 4h ja joka toinen vkl n. 6h. Nyt olen antanut lapsen olla pari kertaa yötä isän luona ja ajattelin, että jatkossa voisi olla vaikka yön kuukaudessa ja siitä vähitellen sitten enemmän. Sopimuksen mukainen tapaamisaika siis yli tuplaantuu joka kuukausi. Tämäkään ei kuitenkaan tunnu isälle riittävän. Välillä tuntuu kuitenkin, ettei hän ajattele lapsen etua, vaan sitä, että itse haluaa nähdä lasta. Kyseessähän on kuitenkin lapsen oikeus tavata vanhempiaan, ei isän oikeus tavata lasta.

Nyt minulla on työt alkamassa ja lapsi menee hoitoon. Tapaamisoikeussopimus on jo vanhentunut, mutta välttelemme molemmat asian esille ottamista. Isä luultavasti tietää, että jos asia riitaantuu, niin tapaamisia tulee vähemmän? Minä en halua mennä sossuun riitelemään asiasta. Itse koin ne tilanteet erittäin ahdistaviksi, lastensuojeluvalvoja tuntui olevan aivan täysin isän puolella ja laukoi hyvin kummallisia kommentteja minulle. Ensimmäisestä tapaamisesta lähdin itkien pois. Toiseen menin paremmin varautuneena ja lähdin pois lähes juosten, en uskaltanut mennä isän kanssa samaa matkaa.

Kaipaan siis vastauksia kysymyksiin:
1. Mistä saan keskustelu/laki/asiantuntija-apua?
2. Olenko antanut lapsen tavata isäänsä liian vähän, kuten olen saanut ymmärtää lapsen isältä?
3. Onko parempi, että tapaamisoikeudesta sovitaan viranomaisten kanssa, vai sovitellaanko keskenämme?
4. Miten tapaamiset on jatkossa hyvä järjestää? Kertokaa omia kokemuksianne tomivista/ei toimivista järjestelyistä. Onko siis jatkossa järkevää, että lapsi menee kahtena päivänä viikossa suoraan hoidosta isälleen neljäksi tunniksi ja lisäksi viikonloppuisin? Tämä kiinnostaa erityisesti. Mistään kun ei tunnu saavan minkäänlaista suositusta tälle asialle! Ja toivon, että sen sijaan, että ihmiset tuomitsisivat toisten tapoja, he kertoisivat omista kokemuksistaan.

Haluan toimia lapsen edun mukaisesti!